Idlewild tulee takaisin

Enkä minä vielä tiedä, miltä se tuntuu. Yhtye julkaisee seitsemännen albuminsa ensi vuoden alussa, viiden vuoden tauon jälkeen.

Olen matkustanut Idlweildin perässä maailman ääriin (tarkasti ottaen Dubliniin ja Edinburghiin), tunkeutunut fanitytön päättäväisyydellä yhtyeen soundcheckiin, nimennyt blogin yhtyeen kappaleen mukaan ja kirjoittanut sinne rivikaupalla siitä, kuinka Roddy laulaa juuri minulle (Miia, you’re not a ghost, you’re just a girl who lost hope).

Olen ymmärtänyt yhtyettä silloinkin, kun kukaan muu ei ole ymmärtänyt sitä, saati minua. Itse asiassa olen ymmärtänyt yhtyettä erityisen paljon juuri silloin.

Ongelma on siis siinä, että yhtye oli minulle joskus tärkeä. Sellainen oma pieni maailma, missä oli hyvä olla vähän ulkopuolinen, yksinäinen ja alakuloinen. Kyse ei ollut missään nimessä ainoastaan suosikkiyhtyeestä, vaan myös sellaisesta minun ihan omasta jutusta. Ulkopuolisen, yksinäisen ja alakuloisen tytön harrastuksesta. Fanifoorumeista, yksinäisistä ja yhtyeen rakastamiselle omistetuista keikkamatkoista, nimmareista, t-paidoista, sinkkujen keräilystä ja b-puolien fiilistelystä. Ja vähän ehkä myös halusta päästä naimisiin Roddyn kanssa.

Idlewild steal me from loneliness, mietti Miia 22.v.

Ehkä pelkään paluussa sitä, että minusta tulee taas parikymppinen. Tai sitä, etten pidäkään yhtyeen uusimmista visioista. Mitäköhän sieltä oikein tulee, jännitän.

Musiikillisesti skotlantilaisyhtye ei nimittäin ole koskaan ollut mikään yksiselitteinen. Eikä useiden mielestä viimeisinä vuosinaan edes kovin hyvä. Kahden nuoruudenvimmaisen ja ihastuttavan punkpop-levyn jälkeen se julkaisi harkitun, radioystävällisen ja isokertsisen (ja ihastuttavan) kitarapoplevyn (The Remote Part 2002), joka lienee yhtyeen menestynein. Sitten tuli folkia ja vähän sellaista aikuisrockia. Sanomattakin lienee selvää, että tällaisen seilailun mukana pysyminen on vaatinut faniutta. Sellaista kriitikoista piittaamatonta sitoutumista ja rakastumista yhtyeeseen.

I must be scared of something. Idlewild – parasta, mitä olen koskaan löytänyt Pellon kirjastosta. Tässä vuonna 2000.

Mutta jos vuoden 2015 Idlewild on ihan paska, eikä kaiken kestävää faniutta enää kolmikymppisestä Miiasta löydy, voin kai ajatella, että tämä on nyt sitten tällainen moderni tapa päästää menemään. Pidetään muistot ja ollaan niin kuin mitään ongelmia ei olisi tullutkaan.

Avainsanat: , ,

2 kommenttia kirjoitukseen Idlewild tulee takaisin

  1. Hal-Jo kommentoi:

    Nää voi tosiaan olla vähän ristiriitaisia tapauksia, kun vanha suosikki aktivoituu. Että jos maailma onkin kuljettanut ”välivuosien” aikana jompaakumpaa tai molempia osapuolia eri suuntiin. Tuntuuko paluu sitten enää kovin tärkeältä? Tarvitseeko sen tuntuakaan? Ajat muuttuu joka tapauksessa. Minullakin jäi erään nimimerkkiini liittyvän hienon yhtyeen parin vuoden takainen paluulevy suht niukalle huomiolle.

    Muistan hyvin Idlewild-rakkautesi vanhasta blogista, toivottavasti bändillä on vielä annettavaa. Mullekin Idlewild oli aikoinaan kirjastolöytöjä. Arvostin nokkelaa Modern Way of Letting Go -loppukaneettiasi :-)

    1. Miia Miia kommentoi:

      Kiitos arvostamisesta :D

      Juuri näin. Olen nyt päätynyt siihen tulokseen, että ei sen paluun tarvikaan tuntua miltään jos se ei tunnu. Enhän tiedä, pitäisinkö enää uudesta ts. vuoden 2014 Idlewildista, vaikkei mitään välivuosia olisi ollutkaan (vaikka usein ajattelenkin, että musiikkimakuni on fossiloitunut tai muumioitunut. Ajat muuttuu, mutta joidenkin musiikimaku ei…) Yhtä totta ja ihanaa se jo tapahtunut voi silti edelleen olla! Niin kuin on se Halin debyyttikin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.