Idlewild tulee takaisin

Enkä minä vielä tiedä, miltä se tuntuu. Yhtye julkaisee seitsemännen albuminsa ensi vuoden alussa, viiden vuoden tauon jälkeen.

Olen matkustanut Idlweildin perässä maailman ääriin (tarkasti ottaen Dubliniin ja Edinburghiin), tunkeutunut fanitytön päättäväisyydellä yhtyeen soundcheckiin, nimennyt blogin yhtyeen kappaleen mukaan ja kirjoittanut sinne rivikaupalla siitä, kuinka Roddy laulaa juuri minulle (Miia, you’re not a ghost, you’re just a girl who lost hope).

Olen ymmärtänyt yhtyettä silloinkin, kun kukaan muu ei ole ymmärtänyt sitä, saati minua. Itse asiassa olen ymmärtänyt yhtyettä erityisen paljon juuri silloin.

Ongelma on siis siinä, että yhtye oli minulle joskus tärkeä. Sellainen oma pieni maailma, missä oli hyvä olla vähän ulkopuolinen, yksinäinen ja alakuloinen. Kyse ei ollut missään nimessä ainoastaan suosikkiyhtyeestä, vaan myös sellaisesta minun ihan omasta jutusta. Ulkopuolisen, yksinäisen ja alakuloisen tytön harrastuksesta. Fanifoorumeista, yksinäisistä ja yhtyeen rakastamiselle omistetuista keikkamatkoista, nimmareista, t-paidoista, sinkkujen keräilystä ja b-puolien fiilistelystä. Ja vähän ehkä myös halusta päästä naimisiin Roddyn kanssa.

Idlewild steal me from loneliness, mietti Miia 22.v.

http://youtu.be/t2I5ZYK9Fu4

Ehkä pelkään paluussa sitä, että minusta tulee taas parikymppinen. Tai sitä, etten pidäkään yhtyeen uusimmista visioista. Mitäköhän sieltä oikein tulee, jännitän.

Musiikillisesti skotlantilaisyhtye ei nimittäin ole koskaan ollut mikään yksiselitteinen. Eikä useiden mielestä viimeisinä vuosinaan edes kovin hyvä. Kahden nuoruudenvimmaisen ja ihastuttavan punkpop-levyn jälkeen se julkaisi harkitun, radioystävällisen ja isokertsisen (ja ihastuttavan) kitarapoplevyn (The Remote Part 2002), joka lienee yhtyeen menestynein. Sitten tuli folkia ja vähän sellaista aikuisrockia. Sanomattakin lienee selvää, että tällaisen seilailun mukana pysyminen on vaatinut faniutta. Sellaista kriitikoista piittaamatonta sitoutumista ja rakastumista yhtyeeseen.

I must be scared of something. Idlewild – parasta, mitä olen koskaan löytänyt Pellon kirjastosta. Tässä vuonna 2000.

Mutta jos vuoden 2015 Idlewild on ihan paska, eikä kaiken kestävää faniutta enää kolmikymppisestä Miiasta löydy, voin kai ajatella, että tämä on nyt sitten tällainen moderni tapa päästää menemään. Pidetään muistot ja ollaan niin kuin mitään ongelmia ei olisi tullutkaan.

Avainsanat: , ,