I don’t want my children to grow up like me

Kun parisen viikkoa sitten kuuntelin ensimmäisen kerran Manic Street Preachersin uuden Rewind The Film -albumin, olin viikonlopun jälkeisessä maanantaimasennuksessa, itkuinen, katuvamielinen ja haluton nousemaan sängystä. Ei siis ihme, että reagoin siinä herkässä hetkessä rakkaudella nimenomaan 4 Lonely Roads -kappaleeseen.

Ihan sama, mistä tämä levyn ehkä yllättävin laulu ihan oikeasti kertoo, minkä tarinan Nicky Wire on sen tekstiriveihin kirjoittanut. Kuulin ainoastaan sen, kuinka kolmen sullen welsh heartsin säestämä Cate Le Bon lauloi juuri minulle ja juuri minusta.

4 lonely roads
got sunk into my heart then it fell apart

Staring with an idle eye
measuring the pain inside
Darker hell stood up on high
then disappeared without reply

Ja niin edelleen.

No, sittemmin levy on säväyttänyt muillakin tavoin. Niin kuin vaikka sillä, kuinka se alkaa. I don’t want my children to grow up like me. It’s too soul destroying, it’s a mocking disease -julistus. Niin Manicsiä, niin Nicky Wireä, niin kotoisaa. Jossain vaiheessa viehdyin aluksi vähän kornilta kuulostaneen As Holy As The Soil (That Buries Your Skin) -biisin gospelin ja puhaltimien liitosta. Tällä hetkellä puolestaan ihastelen erityisesti sitä, kuinka levyn päätöskappale 30-year War lähtee kertosäkeessään rytmikkääseen lentoon. Upea yhdistelmä yhtyeelle tuttua mahtipontisuutta ja uudenlaista näkemystä. Sen haluaisin kuulla seuraavalla keikalla.

Vaihtuvista suosikkihetkistä huolimatta huomaan mieltäväni levyn nimenomaan kokonaisuudeksi. Sen kuuntelu sellaisenaan, yhtenä pakettina tuntuu hyvältä, mutta en oikein osaa irrottaa siltä yksittäisiä kappaleita kilpailemaan listasijoituksista yhtyeen parhaimpien biisien kanssa.

Vaikka levyn jokainen hetki ei minulle mitään mieleenpainuvia liikahduksia aiheutakaan, olen löytänyt siitä runsain mitoin kiehtovuutta. Pidän isojen kitaravallien tilalle tulleesta keveydestä, joka tosin rikkoutuu hetkeksi 3 Ways To See Despair -kappalessa. Levy elää musiikillisesti paljon, mutta kierrättää kuitenkin juuri niitä elementtejä, joista Manic Street Preachersissä pidän. Herkkyyttä, isoa kokoa, melodioita, jousiakin. Jamesin yhtäaikaa herkkää ja rujoa laulutyyliä. Lyriikoita, jotka aiheuttavat pientä huolta ja ruokkivat melankoliaa. Tarvetta laulaa mukana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.