Oma probleema on ollut putkiaivoinen ajattelu, ettei enää tehdä hyvää musiikkia vaan ne levyt on tehty jo. Ja sitten kun ne vanhat parrut julkaisevat jotain uutta tällä vuosituhannella ja vuosikymmenellä, ei niihin useinkaan enää parin kuuntelukerran jälkeen palaa.
Muutamia myönnytyksiä olen toki tehnyt, mutta ne ysärit soivat edelleen tiuhasti tilaa antamatta päivästä ja vuodesta toiseen. Ehkä siinä on sitä tunnesidettä, ehkä se estetiikka ja musiikin muoto vastaa omaa makua useimmin kuin nykymusa.
Yksi asia on varmaa: En tule onneksi vanhenemaan kuin nuorempana pelkäsin: Oasis, Manics ja Suede ovat edelleen elämäni soundtrackin luojia.
Sitä tulee tosiaan ajoittain palattua turvallisten suosikkien pariin. Kun ajattelee elämää taaksepäin, muistuu mieleen kappaleita joita tuli kuunneltua paljon eri elämänvaiheissa.
Millä kappaleilla juhlisti sitä kun pääsi armeijasta, tai mitä kuunteli opiskeluaikojen juhlissa. Millä nautiskeli vielä enemmän siitä sanoinkuvaamattomasta tunteesta, kun oli korviaan myöten rakastunut, tai millä lievitti sitä sietämätöntä tuskaa, kun rakkaus päättyi. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Aina jonkun tietyn kappaleen kuullessa, palautuu mieleen joku tärkeä hetki omasta elämästä.
Elämä muuttuu. Ihmiset muuttuu. Osa ihmisistä joiden kanssa elämää eletään vaihtuu. Heitä tulee lisää ja jotkut jäävät matkan varrelle. Se mikä seuraa mukana elämän eri vaiheissa, niin nousuissa kuin laskuissa, on musiikki, sen luomat tunteet ja sen kanssa eletyt tunteet.
Nimenomaan! Konteksti tuo kappaleeseen sen viimeisen silauksen.
Niin, musiikki toimii hienosti päiväkirjana. Ja tästä kappaleesta tuli mulle nyt sitten erobiisi. Mutta Luojan kiitos, tällaisissa tilanteissa meillä sentään on se musiikki!
Oh dear ;´<
Kaikkee sitä pitääkin tapahtua. Mutta kyllä se siitä. Ota aurinkovoidetta: http://www.youtube.com/watch?v=sTJ7AzBIJoI
Ai että, kiitos sulle tästä! Life is hit and miss, Nothing is gonna last forever ja näin.