Flow 2015: Viisi kertaa Andy Bell (Ride)

On kamalan kiva fiilistellä sitä, että näen lavoille palanneen Riden livenä pian. Mutta faktahan on se, että oikeasti tuosta fiilistelystä iso osa liittyy siihen, että näen pian Andy Bellin livenä. Hui, elämäni tapauksia.

Sen lisäksi, että Andy Bell on Ride-klassikko, on hän tietty myös jonkinlainen brittipopklassikko. Vaikka mies ei mikään valovoimainen keulahahmotyyppi (tai varsinaisesti valovoimainen mikään muukaan) ollutkaan, on hänen kädenjälkensä ollut brittipopparin maailmassa merkittävää – ja valovoimaistakin, hitto vie.

Ride – I Don’t Know Where It Comes From (1994)

Kirjoitin aiemmin, että pidän paljon Riden kolmannesta albumista, edeltäjiään enemmän klassisesta rockista ammentavasta Carnival Of Lightista. Levyn ehkä miellyttävin kappale on tämä I Don’t Know Where It Comes From, josta (niin kuin koko albumista) on musiikillisesti äärimmäisen lyhyt matka siihen, että muutama vuosi myöhemmin Bell soitti kitaraa Hurricane #1 -brittipopyhtyeessä ja vähän useampi vuosi myöhemmin bassoa Oasiksessa ja tietysti jälleen kitaraa Oasiksen tuhkista syntyneessä Beady Eyessa.

Tässä laulussa ei ole pop- tai rockmusiikillisesti mitään kovin jännää, mutta on kuitenkin. Kaikki. Turhaa lienee mainita, että rakastan tuota videon ajankuvaa ja visuaalista maailmaa – vuotta 1994. Ja mites tuo brittipopkomppi ja Andy Bellin laulutyyli? Tykkään vain hulluna.

Carnival Of Light -albumin yksi erityisyys on muuten se, että sille on tallentunut hienosti yhtyeen kahden kitaristi-keulahahmon tulehtuvat välit. Levy on sananmukaisesti kahtiajakautunut. Toisella puolella levyä ilmestyivät Mark Gardenerin kirjoittamat biisit, toisella Andy Bellin kappaleet, niin kuin vaikka juuri I Don’t Know Where It Comes From.

Imagine an argument where the way you win, is by saying ’I don’t want my songs on the same side of the album as yours’ and it ACTUALLY HAPPENS. We were allowed by the people around us to behave like total babies. – Andy Bell

Hurricane #1 – Step Into My World (1997)

Yksi cool britannia -kauden merkkikappaleista (ja yhtyeistä), jossa herkullisinta saattaa olla tuo Andy Bellin kitara ja sillä fiilistelty pariminuuttinen biisinlopetus. Uskomattoman komea, ei voi mitään. Kirjoitin yhtyeestä muuten blogiin aika tasan vuosi sitten. Joskus sitä vain tietää, mistä tykkää. Täältä löytyy yksi sympaattinen livetaltiointi kappaleesta.

Oasis – Familiar To Millions -kiertue (2000)

Andy Bell toimi Oasis-basistina vuodesta 1999 yhtyeen loppuun saakka, kymmenisen vuotta siis. Ymmärrän tavallaan sen, että jollekin kyse ei ollut enää tuossa vaiheessa oikeasta Oasiksesta. Mutta toisaalta en kyllä ymmärrä lainkaan.

Kyse ei ole tietenkään samasta Oasiksesta, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että yhtyeen 2000-luvun tekemisiä eivät kaikki osaa riittämiin arvostaa. Itse ajattelen niin, että Andy Bellin ja Gem Archerin myötä Oasiksesta tuli sellainen oikea rokkibändi. Se ei ollut enää lädeilevä kaveriporukka, eikä enää samalla tavalla Noelin musiikillinen projekti kuin aiemmin, vaan upea yhtyeellinen taitavia muusikoita. Mutta kuitenkin vielä Oasis. Ja jos joku on jonkun yhtyeen jäsen 10 vuotta, niin kai se nyt aika oikeaa on.

Tämä vuoden 2000 Familiar to Millions -kiertueen keikka on timanttinen. Uskomaton, oikeastaan. Ja tietysti uuden kokoonpanon esiinmarssi. Bongaa vaikka Shakermaker (19:39) ja ihastele Andy Bellin hyvää meininkiä.

Beady Eye – Blue Moon (The Beat Goes On) (2011)

Tämä Andy Bellin avaruuskypärävalinta on klassikko. (Yksi) Tarina kertoo, ettei mies ei suostunut esiintymään Manchester Cityä rakastavan kappaleen videolla omilla kasvoillaan, vaan naamioitui kuukävijäksi. Etelänpelle, totesi Cityä kannattava ystäväni kerran. Vitsillä, toki. Ihanan totista, sanon minä. Harmi, ettei leikkaus kulje suoraan Cityn uutta pelipaitaa suutelevasta Liamista joukkuetta halveksivan Bellin kasvoihin. Tai kypärään.

En mene takuuseen tarinan paikkaansapitävyydestä, mutta se on niin maukas, että olen päättänyt uskoa siihen.

Beady Eye – I’m Just Saying (2013)

Andy Bell mielletään varmasti ensisijaiseti huikeaksi kitaristiksi, mutta taitaa hän olla kelpo biisinkirjoittajakin. Vaikka Bell kirjoittikin biisejä jo Oasis-aikana, ilmestyivät hänen kiinnostavimmat ei-Ride-kappaleensa minusta vasta Beady Eyen levyillä. Oma pelkästään Bellin käsialaa oleva suosikkini niistä on tämä.

Andy Bellin Ride Flow’ssa perjantaina 14.8 klo 00.00 (Lapin Kulta Blue Tent)

4 kommenttia kirjoitukseen Flow 2015: Viisi kertaa Andy Bell (Ride)

  1. Pete P. kommentoi:

    Hieno hahmo kaikin puolin! Mun ”väärä” Ride-lemmikki on Sunshine / Nowhere To Run, mahtavaa Stones-groovea.

    Pidin kovasti myöa Hurricanesta (etenkin toka levy), joten odotukset Andyn Oasis-panoksen suhteen olivat korkealla. Kuitenkaan Oasis-kaudella Bell ei kirjoittanut (= saanut läpi levyille Noel-seulasta) oikeastaan yhtään huippubiisiä.

    Beady Eyessa puolestaan Andy lohkaisi taas keskimäärin bändin parhaat sävellykset. Mm. Millionaire on kova – enkä tiennytkään, että I’m Just Sayin’ on myös Bell-sävelmä! (Siitä on muuten loistavasti svengaava akustinen versio kesän 2013 radiosessioista.)

    1. Miia Miia kommentoi:

      Samaa mieltä, Oasis ei saanut Andyn biisinkirjoitustaitoja kyllä hehkumaan, mutta Beady Eyessa just hienosti. Millionaire on ihana! Tyyppi on kyllä tosiaan jännä. Tavallaan hissukan ja vässykän oloinen, mutta kuitenkin salaperäinen ja oikeasti kai aika ihan sanomisissaan napakka. :)

  2. JT kommentoi:

    En tiedä onko mielipiteeni kuinka harvinainen, mutta mulle Andy nimenomaan on Oasiksen ”oikea” basisti. Koska kiinnostuin Oasiksesta vasta joskus 2004-2005, ovat Andy ja Gem tuntuneet aina niiltä bändin oikeilta jäseniltä. Guigsyn ja Boneheadin tekemiset tai sanomiset taas eivät ole koskaan kiinnostaneet. Jos Oasis joskus tekisi reunionin, niin toivoisin sen tapahtuvan Gemin ja Andyn kanssa, koska molemmat ovat hyviä tyyppejä ja heillä on hiuksetkin. Guigsy ja Bonehead eivät edes vaikuta kaksisilta soittajilta vaan jätkiltä, jotka sattuivat olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Vähän samaan tapaan kuin esim. Smithsin rivijäsenet.

    1. Miia Miia kommentoi:

      Minusta ei kuulosta hullummalta ajatukselta, kyllä mulla ihan samansuuntaisia mietteitä on. Olen tosiaan aina tykännyt Andystä ja Gemistä ja pitänyt kaikkia Oasiksia rakkaina ja tärkeinä. Erilaisina ehkä. Guigsy ja Bonehead (ja Tony McCarroll) ovat tietysti minulle legendaarisia tyyppejä, mutta merkittäviksi minusta ehtivät tulla myös muut kokoonpanot. Oikeastaan en voisi kuvitellakaan Boneheadia esim vikalla Oasis-levyllá, kyseessä on jo niin eri juttu. :)

      Kiitti kommentista!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.