Cool Britannia eli kuusi brittiläisyyden kiteyttävää laulua

Elbow-yhtyeen laulaja, manchesteriläinen Guy Garvey laati BBC American verkkosivuille listan kappaleista, jotka hänen mielestään edustavat erityisen hyvin Britanniaan. Rosvojen Jyri vinkkasi minulle listasta arvaillen, että ehkä innostuisin laatimaan oman versioni. No hei!

Tässä siis minun versioni kera perusteluiden. Ei mikään ”ultimate mixtape”, vaan joukko suosikkikappaleita, jotka kertovat jotain mielestäni kiinnostavaa saarivaltiosta ja erityisesti sen musiikista. Garveyn samanmoinen löytyy täältä.

The Bluetones – Slight Return (1996)

Pop

Jos jotain, niin pop Britannia ainakin on.

Kirjoitan paljon siitä, miten rakastan popmusiikkia, popkulttuuria ja brittipoppia. Mainitsen viehtyväni popestetiikasta ja asioista, jotka ovat mielestäni jollain viehättävällä retrohenkisellä tavalla pop. Tekstini toisin sanoen vilisee epämääräistä pop-terminologiaa.

Lähelle minun pop-totuuttani päästään The Bluetonesilla demonstroiden. Yhtye kun taitaa sellaisen popin, jolla itse tuon termin sisällön mieluiten täytän. Kitarat kainaloissa, rummut tyynessä rytmissä. Lauluissa A- ja B-osat, melodiat, kertosäkeet, you and me:t ja stemmat kohdillaan. On parkat, duffelit, pikkutakit, kauluspaidat ja farkut, tennarit, maiharit, höpsöt tanssimuuvit ja moppitukat. 60-lukua, 90-lukua, vähän ladia, vähän modia ja paljon brittiä. Ja poppia. Ja sitä iänikuista brittipoppia.

The Coral – Don’t think You’re The First (2003)

Nostalgia

Britannia ja nostalgia kuuluvat ehdottomasti yhteen. Tai, no, ei oikeastaan edes mikään menneisyyteen ikävöinti ja haikailu, vaan sinne unohtuminen. Uskon, että jokainen maassa vieraileva kaipaa jossain vaiheessä matkaansa vähän enemmän modernia maailmaa.

Menneellä tunnelmointi onkin paljon viehättävämpää silloin, kun se tapahtuu kylpyhuonesuunnittelun ja byrokratian sijaan musiikissa. Nostalgiayhtyeiden aateliin lukeutuvan liverpoolilaisen The Coralin sanoin don’t think you’re the first ja just find a feeling, pass it on… Kunnon liverpoolilaisten tavoin yhtye muistelee menneitä päätyen kuulostamaan useimmiten siltä kuin seilaisi Mersey Ferryllä yhdessä Gerry & The Pacemakersin kanssa. Ja The La’sin. Ja Castin. Ja The Captive Heartsin.

Blur – For Tomorrow (1993)

London swings again!

Mitä tapahtuu, kun brittiläisten vahva kansallinen itsetunto ja kaikki kliseiset Britti- ja Lontoo-symbolit siirretään musiikkiin? Syntyy alakulttuuri. Factory Records -levy-yhtiön  perustaja Tony  Wilsonin mukaan nimenomaan alakulttuurit ovat olleet Britannian merkittävin myyntivaltti.

Se, kuinka Damon Albarn käytännössä loi nokkelilla modern life is rubbish -visioillaan raamit kokonaiselle brittipop-aikakaudelle, kertoo mielestäni nimenomaan tästä: brittiläisten orientoitumisesta alakulttuuri-ilmiöhin. Enkä tarkoita tällä ainoastaan yhtyeiden lokerointia ja määrittelyä, vaan sellaista kokonaisvaltaisempaa heittäytymistä. Että on se oma juttu. Ne tietyt kengät, tietynlaiset takit, tukka just oikein, kaulukset tärkissä ja housut prässissä – aina kunkin sukupolven äänitorven esimerkin mukaan. Yksinkertaistetusti.

Ja aina siinä tapauksessa, kun ilmiö ei enää synnytäkään mitään uutta, voi puhua revivalista

The Stone Roses – I Am The Resurrection (1989)

Sukupolvikokemukset ja hurmos

Spike Island toukokuussa 1990 ja Knebworth elokuussa 1996. Mitään muuta en elämässä harmittele, kuin sitä, etten ole saanut olla mukana noissa The Stone Rosesin ja Oasiksen johtamissa kansanjuhlissa. Tuskin olen ainoa, joka vaihtaisi  minkä tahansa oman ysärimuistonsa ja muistan, kun Estonia upposi -sukupolvikokemuksensa tällaiseen hurmokseen.

The Stone Rosesin Spike Island -keikka ei ehkä ollut mikään musiikillinen menestys, mutta sen merkitystä baggy-sukupolvelle tuskin voi liiaksi korostaa. Sisäänpäinkääntyneen, herkän, kantaaottavan ja jopa vähän ahdistuneen indievuosikymmenen jälkeen The Stone Roses toi estraadille bileet, joista ei puuttunut kokoa, itsevarmuutta, hedonismia ja nautintoaineita.

The Stone Rosesin merkitys sekä vaikutukset nuorisoon on nähtävissä melkolailla suoraan Oasiksessa ja Liam Gallagherissa, tuossa ei vain oman elämänsä, vaan myös aika monen muun elämän isoimmassa rokkitähdessä. Siinä missä Spike Islandille kookoontui 27 000 pössyttelijää, keräsi Knebworth Oasiksen johdolla yhteen 320 000 kuulijaa, 160 000 kumpanakin keikkapäivänä. Jos kaikki halukkaat olisivat saaneet lipun, olisi paikalla ollut 2,6 miljoonaa ihmistä. Niinpä. Puoli Suomea. Sukupolvikokemus, todellakin

Spike Islandin itseoikeutettu päätöskappale:

The Courteeners – Opener (2010)

Kotiseuturomantiikka

Oletko koskaan lukenut juttua brittiläisestä yhtyeestä ilman mainintaa kotikaupungista? Niinpä. Tai ollut jonkun brittiyhtyeen ”kotiinpaluukeikalla”? Niinpä, huh huh.

Britanniassa taustalla on merkitys, ja se tuodaan esiin. Vaikka vahvistimeen kiinnitetyllä Walesin lipulla.

Toisinaan yhtyeen kotiseutu ei näy – se kuuluu. Kotikaupunkia romantisoivissa lyriikoissa ja taustat paljastavana aksenttina. Manchesteriläisen The Courteenersin lyriikoissa kaipaillaan maailmalta ”kaduille, joilla kasvettiin”, suudellaan Victoria Parkissa, käydään Night & Day -baarissa ja missataan a dirty double decker Stagecoach. Ja kaikki tämä tehdään aksentilla, joka paljastaa Manchesteriä tuntemattomallekin, että pohojosessa olhaan.

Kasabian – Club Foot (2004)

Ladismi

Uho, testosteroni, itsevarmuus. Joukko kukkoilevia lädejä kävelemässä kädet ylhäällä, käsissä tuopilliset stellaa. Kasabian jos mikä siirtää tämän saman nuorten miesten intensiteetin, agressiivisuuden ja positiivisen uhon musiikkiin. Tällaista Kasabianin jopa brutaalia energiaa on ainakin minun vaikea kuvitella vaikkapa ranskalaisten herkkään ja hienovaraiseen popmusiikkiin.

2 kommenttia kirjoitukseen Cool Britannia eli kuusi brittiläisyyden kiteyttävää laulua

  1. jo kommentoi:

    Kaikki nää alakulttuuri hommat täällä Brittilässä on kyllä tosi kiinnostavia, mutta ku niihin nyt ollaan perehdytty täällä yliopistossa (tuli muuten pienenä shokkina se, miten paljon täällä jankataan luokkaeroista huh) niin kyllä myös aika surullista menoa. Tavallaan hienoa, että nää working class tyypit osaa ottaa jonkun jutun omakseen ja tuottaa sillä tavallaan ”elämälleen merkitystä”, niinku meijän bourgeoisie sosiologian kirjottelijat tän asian ilmasis, mutta jotenkin ahistaa. Että periaatteessa sehän on ihan kapinaa johtavia luokkia vastaan ja koitetaan saada jotain kontrollia omaan elämään just esim musiikillisten ja tyylivalintojen kautta, mutta sitte voi miettiä, että turruttaako tää niiden oikeiden ongelmien kohtaamiselta vai onko se nimenomaan sitte tapa taistella sen oman luokan puolesta? Että unohtuuko sitten sen oman yhteiskunnallisen aseman puolesta taistelu kun kaikki omaksuu sen working class aseman niin omakseen ja on niin ylpeitä siitä, ettei ymmärretä minkälaista hyvinvointivaltiossa oikeasti pitäis olla? En tiiä, ehkä liikaa analyysia ja ei nyt ehkä nyky-yhteiskunnassa niin samalla tavalla ajankohtaista ku aikoinaan, mutta kyllä joskus on ollu suoranaisesti aikamoista paskaa tän luokkaeron kanssa täällä ja mun mielestä jotenkin ahdistavaa, että nyt näitä alakulttuureja exploitataan että ku on niin makeeta, kun se on joillekkin oikeasti ollu se tapa selvitä esim. jossain Mancesterissa sillon aikoinaan.. Tietenkin ittekkin teen sitä samaa ja ihailen tavallaan kaikkea sitä menoa mitä täällä on ollu, mutta sitte rupeaa tää kapitalismin pyörä ahdistamaan samaan aikaan. :D Juu en nyt tiiä miks tähän kommentoin, mutta teki mieli saada vähän ajatuksia kirjotettua aiheesta niin sä saat nyt nauttia tästä sanaoksennuksesta heh.

    1. Miia Miia kommentoi:

      Hei, kiitos hienosta kommentista! Eikä mikään sanaoksennus (ainakaan tähän minun luomukseen verrattuna), vaan ajatukset raksuttamaan saava puheenvuoro – arvostan! Etenkin kun en itse ole sosiologi, vaan fennisti ja kielitieteilijä – ja fanityttö, tällaiset näkemykset ns. sivistävät :)

      Tämä menee jo aika kauaksi alkuperäisen, kepeäksi ja pintaa raapaisevaksi kirjoitetun blogitekstini ajatuksista, mutta menköön! :D

      Ymmärrän tuon ahdistuksen. Itsekin ahdistun ja kannan huolta asioista aika helpostikin jopa.

      Varmastikin lähes aina siellä, missä on hyvää, on myös jotain pahaa. Ja kaikkea siltä väliltä. Nämä on varmaankin erityisesti nykyihmisen omantunnollisia ongelmia. Että onko lupa puhua Afrikan kauniista luonnosta ja siellä lomaillessa koetusta hienosta ruokakulttuurista, vaikka maassa on köyhyyttä ja nälänhätää. Ja kyllä, Britanniassa on ollut ja on edelleen paljon surullista yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja ”oikeita ongelmia”. Mutta onko niiden ”turruttaminen” alakulttuurisuudella huono asia? Ja niin, kuten mainitsit, onko kyse loppujen lopuksi edes pakenemiesta vai sittenkin kohtaamisesta ns. oman aseman puolesta taistelusta. En tiedä.

      Mietin myös itse paljon alakulttuureja sitä kautta, etteivät ne välttämättä synny luokkaeroista tms. yhteiskunnallisesti ns. kriittisestä asemasta. Vaan myös esim. nuoriso vs. aikuisuus/aikuiset. Ja sitten taas, onko alakulttuurissa aina kyse vastakulttuurista? Tai syvästä yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta? Varsinkaan yksilötasolla, kun vain mennään ns. massan mukana. Vaan on vain saman mielenkiinnon kohteen jakavien kulttuuri. En tiedä. 90-luvun brittipop… noh, ehkä vastakulttuuri grungelle, ainakin kliseisesti ja lähtökohdiltaan, mutta toisaalta, aikamoinen tyylien ja ihmisten sekamelska. Yhdistävänä tekijänä ehkä tietynlainen hedonismi ja hauskanpito? Tai yhtyeihailu ja ajan bändikeskeisyys (lähes kaikki musiikki yhtyeiltä, Oasis vs. Blur jne.)?

      Ja tuo pointtisi alakulttuureiden exploitaamisesta on kiinnostava – hyvä! Ehkä sekään ei ole välttämättä sen suuremmin hyvä tai huono juttu? Ehkä se vain kertoo nimenomaan tästä ajasta. Ehkä se on ”syntynyt” nykyihmisen tarpeisiin. Tämän ajan ihmisten selviytymiskeinoksi modernissa, melko kompleksissa ja individualistisessa maailmassa. Vähän niin kuin joku alakulttuuri on saattanut toimia menneisyydessä. Henki kun tuntuu nykyään olevan se, että kaivataan yhtäaikaa yksilöllisyyttä, siis sellaista erityisyyttä – identiteettiä (olen poppari/mod/hevari/indiekid/hipsteri) sekä yhteisöllisyyttä. Ja kun se identiteetti sitten halutaan nopeasti, eikä se ehkä samalla tavalla kumpua yhteiskunnallisesta tilanteesta, taustoista tms. ”aatemaailmasta” kuin ennen, on sen valmiina pakettina saaminen sitten se tie tulla joksikin. Ehkä? Ihmisille myydään valmiita identiteettipaketteja. Tällaiset yhtyeet, kengät, festarit, hiukset…

      Huh. Menipä isoksi ja syväksi. Kuittaan tämän :D

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.