…and catch the silver sunlight in your hands.

Muistatko, kun Oasiksen Lyla ilmestyi? Melkein 10 vuotta sitten! Aikana, jolloin cd-sinkut olivat vielä ainakin pikkuisen cooleja.

Olin tuolloin elänyt brittipoppariutta jo vuosia, vuosia. Olin kauan sitten rakastunut Oasikseen ja rakastanut yhtyettä siitä lähtien. Tasaisen varmasti kaikki levyt läpi.

Sitten tuli vuosi 2005 ja yhtyeen Don’t Believe the Truth -albumin ensimmäinen sinkku Lyla. Ja tapahtui, arvaapas mitä? No, rakastuin Oasikseen uudelleen! Ihan tuosta vain yhtäkkiä.

Lylassa oli sitä jotain. On! Ilmestyessään se oli popahtavin Oasis-kappale aikoihin. Kitararänkytys on tietty silkkaa tuttuutta, mutta samalla joku kappaleessa tuntui uudelta ja raikkaalta. Höpsö, kepeä ja symppis, mietin.

Pidän kappaleen musiikillisesta tasaisuudesta, siitä, kuinka lauluosuudet ei oikein missään vaiheessa lähde, kasva isoihin mittoihin. Biisi vain kulkee ja kulkee eteenpäin. Ja sitten yhtäkkiä tuleekin se pikkuhetki, kun tasapaksu rummutus purkaantuu muutaman sekunnin mylviväksi kitarasooloksi. Ja sitten taas palataan tasaiseen kulkuun. Huikeaa.

Ja lyriikoiltaan kappale on hurmaava!

Tuolloin 2005 asuin Wienissä, minne yhtye ulotti kiertueensa.  Kävin tietysti keikalla muuttamassa elämäni muistolla siitä, kuinka Liam sanoo juuri minulle jotain sellaista, mitä kukaan ei koskaan.

She’s the queen of all I’ve seen
And every song and city far and near
Heaven-hell my mademoiselle
She ring the bell for all the world to hear

Loppujen lopuksi tämän kappaleen kanssa kävi sitten tietysti niin, että nostin sen jonkinlaisen ikioman tunnarin asemaan. Lyla ilmestyi sähköpostisoitteeseen ja dj-nimeen.

Vuosia sitten sain tuohon silloisen blogini hey.lyla -mailiin sähköpostia. En tuntenut lähettäjää, mutta sen tiesin heti, että tuo ventovieras tyyppi ymmärtää minua. Sähköpostin aihe-kentässä luki

”Callin’ all”.