90-luvun brittipopin yhdeksi olennaisuudeksi on aina ihan pakko listata jouset. Voi sitä kitarapopin kohtaavien ja indie anthemeja synnyttäneiden jousisovitusten määrää!

Brittipopjousissa on jotain todella 90-lukua, jotain toooooooodella brittipppia, cool britanniaa. Niissä nimittäin haisee raha, suuret visiot, itsevarmuus ja hedonismi, kukkoilu ja mahdollisuuksien ja budjettien rajattomuus, överiys. Tuossapa muutama sana, joilla voidaan hahmotella brittipop-kauden ajankuvaa.

Överiys ja rajattomat mahdollisuudet – niin, Oasiksen tuskin on tarvinut miettiä sitä, kuinka paljon Lontoon filharmoninen orkesteri jousiosuuksistaan velottaa.

Whatever lienee yksi merkittävimmistä jousibrittipokappaleista (ainakin jos ei lasketa Oasiksen I Am The Walrus -coverointia). Se on hieno siirtymä rock-Oasiksesta valtavirta-Oasikseen – ja valtavirtabrittipoppiin.

Klassikko alalla on kyllä myös Menswearin Being Brave. Whateverin tavoin tässäkin kappaleessa jouset on heitetty pelottomasti sinänsä melko vaatimattomaan, vähän hömelöin brittipopmaneerein laulettuun kappaleeseen. Tuo kotikutoisen popin ja överielegantin ja juhlavan jousitaustan yhdistelmä onkin just sitä brittipoppia. Vastustamatonta.

Klassisimmin ja ahkerimmin jousia on brittipoppiinsa lanseeranut varmastikin Richard Ashcroft, mutta kutakuinkin yhtä ansioituneesti on luksusjousimaailmaa hyödyntänyt esimerkiksi Ash. Manic Street Preachersin A Design For Life -kappale, olkoon sekin tälläkin saralla merkkiteos, popanthemeista hienoimpia.

https://www.youtube.com/watch?v=cPUs1pKeAXQ

Omanlaisensa vision popin ja jousien yhdistämiseen toivat ajankuvaan sellaiset yhtyeet kuin Divine Comedy ja My Life Story, joiden musiikkia kuvailemaan valitsen usein sanan sinfoniabrittipoppi. Näillä yhtyeillä jousien ja popin suhde alkaakin olla jo melko sinfooninen. Esimerkiksi My Life Storylla kyse ei ollut enää vain jousisovituksista, vaan yhtye oli ihan oikeasti noin 15-henkinen.