Brittipopklassikoita: Jouset

90-luvun brittipopin yhdeksi olennaisuudeksi on aina ihan pakko listata jouset. Voi sitä kitarapopin kohtaavien ja indie anthemeja synnyttäneiden jousisovitusten määrää!

Brittipopjousissa on jotain todella 90-lukua, jotain toooooooodella brittipppia, cool britanniaa. Niissä nimittäin haisee raha, suuret visiot, itsevarmuus ja hedonismi, kukkoilu ja mahdollisuuksien ja budjettien rajattomuus, överiys. Tuossapa muutama sana, joilla voidaan hahmotella brittipop-kauden ajankuvaa.

Överiys ja rajattomat mahdollisuudet – niin, Oasiksen tuskin on tarvinut miettiä sitä, kuinka paljon Lontoon filharmoninen orkesteri jousiosuuksistaan velottaa.

Whatever lienee yksi merkittävimmistä jousibrittipokappaleista (ainakin jos ei lasketa Oasiksen I Am The Walrus -coverointia). Se on hieno siirtymä rock-Oasiksesta valtavirta-Oasikseen – ja valtavirtabrittipoppiin.

Klassikko alalla on kyllä myös Menswearin Being Brave. Whateverin tavoin tässäkin kappaleessa jouset on heitetty pelottomasti sinänsä melko vaatimattomaan, vähän hömelöin brittipopmaneerein laulettuun kappaleeseen. Tuo kotikutoisen popin ja överielegantin ja juhlavan jousitaustan yhdistelmä onkin just sitä brittipoppia. Vastustamatonta.

Klassisimmin ja ahkerimmin jousia on brittipoppiinsa lanseeranut varmastikin Richard Ashcroft, mutta kutakuinkin yhtä ansioituneesti on luksusjousimaailmaa hyödyntänyt esimerkiksi Ash. Manic Street Preachersin A Design For Life -kappale, olkoon sekin tälläkin saralla merkkiteos, popanthemeista hienoimpia.

Omanlaisensa vision popin ja jousien yhdistämiseen toivat ajankuvaan sellaiset yhtyeet kuin Divine Comedy ja My Life Story, joiden musiikkia kuvailemaan valitsen usein sanan sinfoniabrittipoppi. Näillä yhtyeillä jousien ja popin suhde alkaakin olla jo melko sinfooninen. Esimerkiksi My Life Storylla kyse ei ollut enää vain jousisovituksista, vaan yhtye oli ihan oikeasti noin 15-henkinen.

 

 

12 kommenttia kirjoitukseen Brittipopklassikoita: Jouset

  1. Nimetön kommentoi:

    Olkoonkin, että melko kaukana brittipopin pompööseimmistä ulottuvuuksista ja oikeastaan hiukan liian marginaalia näihin karkeloihin, nyt on menossa sen verran kova Mick Head -fanituskausi, että tähän on pakko tarjota Michael Head & The Strandsin Something Like You.

    1. Nimetön kommentoi:

      Toki myös Natalie’s Party huomioidaan jousien osalta. ”This man is our greatest songwriter. Recognise him?” Lee Maversia pidetään pitkälti syystäkin kadonneena Liverpool-legendana. Mick Head ei puolestaan varsinaisesti ole kadonnut ikinä mihinkään, mutta on se vaan aika lailla totta, ettei mies ole koskaan saanut ansaitsemaansa laajempaa tunnustusta edes brittipopparipiireissä.

  2. elitisti kommentoi:

    Elitistinä ja Suomen johtavana The Divine Comedy -fanina aivan pakko pahastua siitä, että sen tuotokset rinnastetaan millään tavalla, siis edes sivulauseessa maininnan arvoisesti, näihin jousilla puuhasteleviin brittipoppareihin. Ensimmäistä ep-levyä sekä Regenerationin harha-askelta lukuunottamatta, TDC:n musiikilliset ihanteet on kuitenkin jossain ihan muualla: sofistikoituneessa viihdemusiikissa johon paisutellut orkestraatiot kuuluvat jo oletusarvoisesti eikä ikäänkuin päälleliimattuna. Joten ns. brittipopin kanssa sillä on erittäin vähän tekemistä vaikka Hannon onkin pohjois-irlantilainen ja vaikka jotkut biisit ovatkin ihan häpeilemätöntä poppia.

    Siis päälleliimauksessa ei ole mitään vikaa sinänsä, toivottavasti sitä tehtäisiin enemmänkin. Weeping Willowsissa, vaikkei nyt olekaan aiheen mukaisesti brittibändi, on jo hemmetin kovaa yritystä ja sitä sietääkin kaltaiseni elitistin kuunnella. Mutta tsekattuani nuo esimerkkibiisit läpi on todettava, että jos laulajan taidot ja ääni saati karisma eivät yllä nyt vaikka sitten tuon yhden James Deanin tasolle, niin ei ehkä kannata sitten edes yrittää mahtipontisia päälleliimailuja.

    Pitänee tsekata tuo My Life Story erikseen noin kokonaisuutena erikseen ilman videoiden synnyttämää myötähäpeää, vaikka tuo Sparkle ei millään lailla sytyttänytkään. Uskoisin kuitenkin, että sille on ollut hyvä syynsä, miksi en moisesta poppoosta aiemmin kuullutkaan.

    1. Nimetön kommentoi:

      Elitistinkin kannattanee kuitenkin muistaa, että brittipop käsitteenä on suhteellisen tulkinnanvarainen ja myös subjektiivinen. Jos vaikkapa ajatellaan ajan henkeä 90-luvun puolivälissä, etenkin lehdistöllä oli hinkua niputtaa vähän kaikenlaisia ilmiöitä ja musiikkia cool britannia -sateenvarjon alle. Tähän hypeen tulivat imetyksi mukaan esimerkiksi monet artistit, jotka olivat aloittaneet jo paljon ennen brittipop-ilmiön räjähtämistä koko kansan tietoisuuteen. Näillä ei välttämättä muutenkaan ollut niin hirveästi tekemistä Suede-Blur-Oasis-”ydinbrittipopin” kanssa. Usein saattoi riittää vain, että artisti oli jollakin tavalla liitettävissä klassisen brittiläisen popmusiikin jatkumoon. Kyllä Divine Comedykin lasketaan monissa myöhemmissäkin historiankirjoituksissa osaksi silloista brittipop-maniaa.

      1. elitisti kommentoi:

        Totta joka sana, valitettavasti. Oma persposkituntumamääritelmäni brittipopista on kuitenkin ahdasmielisempi: pohjavireeltään kitaraista (indie-)musiikkia, rajaten kuitenkin nimenomaan niin, ettei Radioheadia liian amerikkalaisvaikutteisena rock-yhtyeenä voitu ikinä moiseksi laskea. Radioheadia varten joko keksittiin tai uudelleenlämmitettiin termi brittirock, jottei bändin alkuperä kuitenkaan vahingossa unohtuisi keneltäkään.

        Ok, tuo kaikki oli silkkaa pötyä, mutta selvää on, että tämän elitistin mielestä The Divine Comedy on yhtäältä ranskalaisiskelmällisesteettisine ja toisaalta Walker/Bacharach/Newman/ELO-vaikutteineen turvallisesti vielä kauempana brittipop-leimasta kuin Radiohead ikinä. TDC:llä on ihan oma rillipäinen, vapaa-ajallaan partituureja tutkiva nörttiyleisönsä ja eikä sen edesottamuksia ole koskaan valtavirtamusiikkilehdistössä huomioitu muuten kuin pakollisten levyarvostelujen muodossa.

        Tästä pidän kiinni. Ja toisin kuin vaikkukorvaiset kriitikot tapaavat usein laiskasti ja perusteettomasti lokeroida, The Divine Comedylla ja Pulp-nimisellä brittipop-yhtyeellä ei ole oikeasti mitään yhteistä. Ei sinänsä, etteikö Pulpilla olisi joitain erinomaisia isosti sovitettuja lauluja, sillä kyllä Pulp nyt aina elitistin arvostavan nyökkäyksen ansaitsee: laiskoina esimerkkinä singlet Something Changed ja This is Hardcore.

        Mutta aivan lopuksi jätän trolottamisen sikseen ja totean itse teemasta, että useimmin mieleeni pälkähtää ensimmäisenä Rialton Monday Morning 5.19. Myönnän avoimesti pitäväni siitäkin. Muuta bändin tuotantoa en tunnekaan, joten oletan, että biisiä on käytetty jossain brittielokuvassa ja muistaisin sen lähinnä siitä.

        1. Pete P. kommentoi:

          Rialton ekalla levyllä (tokasta en tiedä) on muutamakin aika kova biisi. Oma suosikki (ja saattaisi – saattaisi! – toimia myös Hannon-elitistille) on supermelankolinen Summer’s Over, jossa on Beatles-vibaa ja orkestraatiota ja anthem-kertsi ja kaikkea: https://www.youtube.com/watch?v=kOWLg2oL4nY

          Toimiikohan linkki? Laitan varmuuden vuoksi toiseen kertaan, jos ei toimikaan. ;-)
          Rialto – Summer’s Over (YouTube)

        2. Miia Miia kommentoi:

          Tosiaan, tuohon toiseen kommenttiin kirjoittamani brittipop-määritelmä on se mitä itse käytän. Ihan yhtä hyvin termiä voi minusta käyttää myös ahdasmielisesti ja vaikkapa kuvailemaan vain kitarapoppia musiikkina, niin kuin usein tehdäänkin. Se on ihan ok :) Radioheadista puhutaan brittipoppina oikeastaan melkeinpä vain The Bendsin yhteydessä (joskus), se jotenkin vähän tipahti kyydistä tai muuten ei imautunut skeneen. Minun maailmassani Pulp on brittipoppia ja Oasis on brittipoppia ja Divine Comedy on brittipoppia, mutta ei niillä ole musiikillisesti mitään yhteistä. Ne vain oli osa samaa brittiläisen pop-musiikin uuta nosuua ja sitä brittipop-skeneä ja ajankuvaa.

          Ja Rialto – kyllä! Hieno lisäys :)

          Mutta siis ei huolta trollaamisesta, tällainen näkemysten vaihto on minusta homman ydin ja todella kivaa. Kiitos siis asiantuntemuksesi jakamisesta, itse en todellakaan ole suuri The Divine Comedy -tietäjä (koen silti, että mulla on oikeus yhtyeestä omasta näkemyksestäni kirjoittaa).

      2. Miia Miia kommentoi:

        Hieno, hieno kiteytys brittipopin (yhdestä) olemuksesta! Kiitos tästä.

    2. Miia Miia kommentoi:

      Hei!

      Kiitos kommentista Elitisti, se on kiinnostava ja oikeastaan aika tärkeäkin!

      Minulle brittipoppi on ajanjakso, skene. Kirjoitan usein blogissa siitä, kuinka brittipopissa on kyse erilaisista musiikkityyleistä ja yhtyeistä, joita ihmiset ja lehdistö alkoivat niputtaa yhteen skeneksi. Yhtyeistä, jotka assosioituivat ihmisten mielissä yhteen. Kyse on siis sellaisesta aika abstraktista ”hengestä” ja ilmapiiristä. Minulle eikä minun blogiteksteissäni brittipopissa ei siis ole kyse oasismaisesta musiikillisesta tyylisuunnasta. Siitä käytän itse nimeä kitarapop. Blogiani paljon lukevat tietävät tämän, koska tuon sitä aika ajoin esiin.

      Tällaisessa näkemyksessä The Divine Comedy on ehdottomasti brittipoppia, osa sitä ilmiötä. Se oli osa tuota brittiläisen popmusiikin uutta nousua ja coolia nuorisokulttuuria. Oikeastaan sillä ei ole väliä, miten se suhteutuu musiikillisesti muihin brittipop-yhtyeihin, kun se ei oikeastaan ole olennainen kriteeri tässä minun määritelmässä. Ei ole tavatonta puhua The Divine Comedystä ja brittipopista yhdessä, siis. Wikipedia nyt on wikipedia, mutta tässä yksi lista (täydentäisin itse tuota vielä): https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_Britpop_musicians

      Se, miksi nostin yhtyeen esiin tässä jousiyhteydessä, oli se, että halusin tuoda esiin muutamia tapoja, joilla jouset kuuluivat brittipoppiiin. Tekstin alussa puhun 1) kitarapopyhtyeistä, jotka hyödynsivät jousia. Tuossa kyse on sellaisesta ”hömelöin popmaneerein lauletun ja eleganttien jousien yhdistämisestä”.

      Sitten tuon tekstissä lauseella ”Omanlaisensa vision popin ja jousien yhdistämiseen toivat ajankuvaan sellaiset yhtyeet kuin Divine Comedy ja My Life Story” esiin TOISENLAISEN jousien käytön ilmiön 90-luvulta: 2) sinfoniaorkesterimaisesti toimineet brittipoaktit. En siis rinnasta The Divine Comedya Oasikseen, Manicseihin, Ashiin tai Mensweariin, vaan nimenomaan erotan sen niistä. OMANLAISENSA VISOIN, kirjoitan. Puhun siis kahdesta erilaisesta jousienkäytöstä: 1) kotikutoinen kitarapop + elegantit jouset ja 2) ”sinfoniabrittipoppi”. Ehkä olin epäselvä?

      My Life Stroyn ja The Divine Comedyn rinnastan samanhenkisiksi yhtyeiksi. Se voi olla toki hölmöä. Toisaalta My Life Stroyn laulajan Jake Shillingfordin suuri innoittaja on Scott Walker ja yhtye on 15-henkinen popyhtyeen ja sinfoniaorkesterin sekoitus. Tuo noiden yhtyeiden linkittäminen yhteen on minun tapani jaotella musiikillisesti sekalaista brittiposkeneä ”osiin”. Pulp on teatraalista brittipoppia, kun taas Oasis on lädibrittipoppia, Blur taidekoulubrittipoppia, Elastica punk-brittipoppia, sitten on Republican kaltaista jumputus/konebrittipoppia. Ei noissa jaoissa ole kyse musiikkitieteestä tai musiikkijournalismista, vaan ihan vain brittipopharrastajan tavasta hahmotella laajaa asiaa erilaisiksi pienemmiksi kokonaisuuksiksi.

      Se on kyllä totta, että My Life Stroy ja The Divine Comedy ovat myös hyvin erilaisia. Olen tästäkin kirjoittanut blogiini. Myl Life Stroyn olennainen osa on sellainen kitschmäisyys ja pieni överiys. My Life Story on arvokasta ja eleganttia.

      Tässä esim. yksi tuollainen teksti: http://rosvot.fi/shesnotanyone/perjantaibiisi-my-life-story-sparkle

      ”Vaikka The Divine Comedy onkin noista kahdesta elegantimpi, arvokkaampi ja vakavasti otettavampi kuin kitsch My Life Story, yhtyvät Jake Shillingfordin ja Neil Hannonin pop-käsitykset ja -visiot joiltain osin.”

      Sori pitkästä kommentista. Asia on sydäntä lähellä, siksi siitä on kiva keskustella :)

      Tuossa lisää My Life Storysta, mutta jos Sparkle ei uppoa, niin voi olla haasteita tykätä muistakaan biiseistä :D

      http://sayitwithgarageflowers.com/2009/12/13/the-indie-scene-is-completely-dead-my-life-st/

      1. elitisti kommentoi:

        Suotta pahoittelet pituudesta, kun en itsekään pidä viestejä lyhyinä. Luin joka sanan ja vähän pelastatkin tuolla linkkaamallasi toisella blogitekstillä (ennen kaikkea siis tuolla lainatulla kohdalla). Ja vaikka en ikinä peräännykään, niin en ole täysin kohtuutonkaan; ymmärrän tuon laveamman määrittelyn jo siitäkin syystä, että jos määrittelisit termit kuten elitisti, sinulle ei jäisi mitään mistä kirjoittaa, koska brittipop-yhtyeiltä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta on evätty pääsy kaikkiin maailman studioihin.

        Jotta saisin vielä pitkitettyä tätä ketjua ilman hyvää syytä, niin muistutanpa kaikkia Bernardista, koska ilman Bernardia jousia olisi käytetty vähemmän tässä ns. ”brittipopissa”.

        McAlmont & Butler – Yes ja You Do (”brittipop”, oikeammin homosoul/Motown+). Mallikappaleita kitaraisen metelin ja päälleliimattujen jousien yhdistämisestä, mutta on ihan selvää, että ilman Davidia ja hänen verratonta melodiatajuaan noista biiseistä ei olisi tullut vastaavia klassikoita. Kaiken huipuksi pidän Davidia vielä jopa parempana laulajana kuin Hannonia, eli maailman parhaana.

        Muistelen Butlerin itsekin todenneen pitäneensä jo alusta lähtien varsin tärkeänä olla niitä artisteja, joiden levyillä jousia kuuluisi, että siinä olisi jotain erityisen hohdokasta ja tavoiteltavaa. Not Alone jatkoikin sitten samalla linjalla ja ”brittipop”-duon paluussa viulut pakotettiin heti kahteen aloittavaan kipaleeseen.

        Peten Rialto-vinkki huomioitu, eikä ollut ollenkaan huono. Pitänee suoda hetki tai kaksi yhtyeelle joskus, vaikka pohjimmiltani nirso olenkin.

        Mitään lisättävää elitistillä ei ole. Kiitän ja kumarran TDC:n Casanova-äänitteen päätösraidan soidessa: https://www.youtube.com/watch?v=3b2EpmBbo8w

        1. Miia Miia kommentoi:

          Hei ja kiitos taas kommentista! En voi olla vastaamatta, koska niin monta houkuttelevaa ajatusta tuli vielä mieleen.

          Ensinnäkin, tuo minun kommenttini ei ollut tarkoitus olla mikään yritys pelastaa mita¨¨an, sillä minusta alkuperäisessä blogitekstissä ei ole mita¨¨an pelastettavaa. Se on kelpo teksti siitä, miten jouset liittyivät brittipoppiin.

          Ja tuo laveampi määritelmä ei siis ole mikään minun itse keksimäni määritelmä, vaan se on se, miten brittipop ilmiönä rakentui. Ja on siis ihan yleinen ja olemassaoleva tapa puhua vuosien 1993 – 1998 aikana Britanniassa vallinneesta musiikillisesta skenesä, ilmiöstä taikka aikakaudesta. Se on siis yksi totuus, ei vain tapa puhua, ei vain tapa käyttää sanaa jollain tapaa. Se, että joku tuota ilmiötä tuntematon käyttää brittipop-termiä kuvailemaan kitarapoppia musiikkityylinä, on sitten toinen totuus. Vähän suppeampi näkemys, joka jättää aika ison osan ilmiöstä huomioimatta.

          Mietin viikonloppuna myös sitä, että ajatuksesi ”TDC:llä on ihan oma rillipäinen, vapaa-ajallaan partituureja tutkiva nörttiyleisönsä ja eikä sen edesottamuksia ole koskaan valtavirtamusiikkilehdistössä huomioitu muuten kuin pakollisten levyarvostelujen muodossa” on vähän yksipuolinen ja noh, harhakin ehkä. Ei koko totuus. The Divine Comedyllä on nimittäin myös brittipop-yleisönsä, puhutaanhan brittipop-yhtyeestä. Mietinkin, kuinka uomen johtava The Divine Comedy -fani ei ole tästä yhtyeen brittipoppiudesta tietoinen? Se, että yhtye rinnastetaan brittipop-yhtyeisiin tai oikeastaan lasketaan sellaiseksi, on useille, useille tuntemilleni The Divine Comedy -faneille juuri se reitti fiilistellä yhtyettä.

          Ja koska brittipop-ilmiön rakentuminen perustui paljon median hypelle, sille, että tietyt yhtyeet saivat lehdistössä ja muussa mediassa palstatilaa ja aikaa, tarkoittaa sitä, että myös The Divine Comedy oli brittipop-aikana yksi median lemmikeistä. Samoja listaohjelmia, Select-lehden juttuja ja sellaista The Divine Comedyyn liittyy kuin muihinkin brittipop-yhtyesiin. Melko valtavirrasta tässäkin tapauksessa siis oli kyse.

          Ja kyllä, McAlmont & Butler kuuluu suosikeihin. Yes on yksi 90-luvun hienoimmista kappaleista ja soi ihan joka kerta brittipoppi-dj-setissäni.

  3. Hal-Jo kommentoi:

    Mun suosikki jousiosastolta on tavattoman mahtipontinen, mutta hyvän maun rajoissa pysyttelevä Everything Must Go. Design for Life ja The Girl Who Wanted to Be God, näiden hienoutta tuskin tarvitsee erikseen korostaa ainakaan tämän blogin kommenteissa.

    Rakastan myös The Holy Bibleä. ”Löysin” Manic Street Preachersin ikäteknisistä syistäkin johtuen vasta näiden levyjen jälkeen, mutta osaan kuvitella, että Holy Bibleen viehtyneille aikalaisfaneille tää 90-luvun loppupuolen post-Richie-stadionjousipaisuttelu on saattanut olla liikaa :-)

    Toivottavasti täällä on tulossa raporttia Everything Must Go -keikalta – varsinkin jousien livetoteutuksen osalta! Harmikseni mulla jää tuo väliin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.