Arctic Monkeys ja AM – mitä on jäänyt käteen?

Lauri, tämä seuraava tunnustus on omistettu sulle:

Rakastan Arctic Monkeysin AM-albumin No.1 Party Anthem -kappaletta!

Hirvittävän paljoa muuta yhtyeen pian viikon vanhasta ”mestarieteoksesta” ei ole minun käsiini tältä erää jäänyt. Suurin syy tähän on varmaankin yksinkertaisesti se, ettei levy suurissa määrin yksinkertaisesti ole minun musiikilliseen makuuni. Arctic Monkeys ei tällä hetkellä näytä tai kuulosta enää niin paljoa minun yhtyeeltä kuin se joskus ennen teki. Jokin yhteisen kokemuksen jakamiseen tarvittava ajatusyhteys on minun ja yhtyeen väliltä selkeästi katkennut. AM herättää assosiaatioita, jotka eivät kosketa. Maalaa taustalauluillaan ja kitaroillaan maisemaa, jonne en kuulu, tai jota en osaa kuvitella. Se on väärällä tavalla rock ja salaperäinen. Jotenkin yrittää liikaa.

Kyllä, olen juuri se tyyppi, joka ennen levyn ilmestymistä oli huolissaan yhtyeen ”amerikkalaistumista”.

Sanokaa marisijaksi, mutta kaipaan Arctic Monkeysia ennen sen L.A.-visioita. Ennen sen tämänhetkistä imagoa. Muistelen tennareita, otsalle valuvia hiuksia, verkkareita, pikeitä, poppia, sheffieldiä, klassista bändisoittoa. Tai vaikka turvallista suckitandseetä. En siksi, etten kestäisi lempiyhtyeideni muuttumista ja kasvamista, vaan siksi, että yhtye oli silloin minun korviini paremman kuuloinen. Paremman näköinen. Kiinnostavampi. Minunlaisempi. Niin oli hyvä. Itse asiassa juuri tästä syystä levyn ainoa minut totaalisesti hullannut hetki on juuri No.1 Party Anthem: kappale kuulostaa sen Alexin (ja Arctic Monkeysin) -kirjoittamalta, jonka minä haluaisin tuntea. Kappalehan on kuin suoraan Submarine-elokuvan soundtrackiltä unohtunut pophelmi!

Okei. On levyllä toki muutama muukin viehättävä hetki. Toisen puoliskon aloittava Mad Sounds muodostaa upean parivaljakon yhdessä A-puolen päättävän No.1 Party Anthem -kauneuden kanssa. Fireside on juuri sillä minua viehättävällä tavalla kiehtova ja salaperäinen, ja pidän levyn draamankaaresta: Do I wanna know are you mine? I wanna be yours. Levyn päätösraita, niin, se on kiva (lyriikoiden ajoittaisesta hölmöydestä huolimatta). Myös Knee Socks kiehtoo – ainakin siihen asti, kunnes kuulen ne taustalaulut. Pidänkin levyn fiiliksestä aina niinä hetkinä, kun touhu ei vaikuta siltä, että tarkoituksena on jonkin ”uuden jännittävän soundin” luominen.

Ymmärrän kyllä sen, että levyä pidetään nerokkaana ja Turneria normimuusikon sijaan artistina – levyssä selkeästi on näkemystä. Ja ymmärrän, ettei tässä enää mitään parikymppisiä olla. Ettei kukaan ole. Myös rokkarit vanhenevat. Mutta.

Uskallan myös väittää, että levyltä löytyy ainakin pari ihan oikeasti melko keskinkertaista rokkikappaletta (esim. One For The Road, I Want It All, Snap Out Of This).

Voihan olla, että joskus vielä tajuan loputkin levystä.

Avainsanat: ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.