Kirjoitan usein siitä, kuinka minulle monen kappaleen viehättävyys syntyy jostain mitättömän pieneltä vaikuttavasta yksityiskohdasta. Niin kuin vaikka tavasta, jolla laulaja laulaessaan tuottaa jonkun sanan. Ehkä jopa äänteen. Mitä oudompi, pienempi ja vaikeammin perusteltava tuo detalji on, sitä tärkeämmältä ja enemmän vain ”minun omalta” kappale tuntuu.

Se, ettei kukaan ymmärrä, miksi herkistyn aina, kun Ian Brown laulaa Corpses In Ther Mouths -kappaleessa It’s cut like crystal chandeliers juuri niin kuin laulaa, on minusta ihan parasta. Se tarkoittaa sitä, että jotain tapahtuu vain minun ja Ian Brownin välillä – mikä ihana ajatus!

Jotain on tapahtunut myös minun ja Manic Street Preachersin sekä minun ja The Charlatansin välillä.

Ihastumiseni sekä Manicsien The Girl Who Wanted To Be God -kappaleeseen (1996) että The Charlatansin White Shirtiin (1990) on nimittäin sekin seurausta ykistyskohdasta, pienestä pätkästä (hämmentävän samanlaista) poplyriikkaa.

Siitä, kuinka hän tekee ensin jotain ja sitten jotain odotuksenvastaista. Sellaista, mikä saa hänet tuntumaan absurdilta tyypiltä.

She told the truth, told the truth and then she lied (Manic Street Preachers, The Girl Who Wanted To Be God)

She laughed and then she died (The Charlatans, White Shirt)

Hän puhui totta ja sitten valehteli. Hän nauroi ja sitten hän kuoli. Yksinkertaisesti rakastan noita kohtia! Se, että lyriikoissa lauletaan nimenomaan hänestä, ei vaikka sinusta, on mielestäni asian ydin. Syntyy vaikutelma etäältä tarkkailusta ja tiedon välittämisestä jollekin, jolla ei ole tilanteeseen pääsyä. Jonkun tytön kummallisuuden ja epäjohdonmukaisuuden – mutta myös erityisyyden – ihmettelystä. Tässäpä tyttö, josta on kerrottavaa. Voisinpa olla tällaisten kappaleiden hän!

Hän alkoi karkkilakkoon ja sitten hän söi jäätelöä.

Hän katsoi hyväntuulisen elokuvan ja sitten hän itki.

Hän kirjoitti sekavan ja nolon blogitekstin ja sitten hän halusi olla jumala.

Hmmm. Miksei?

http://youtu.be/MmnoaR8Rvb8