Brittipopparin silmin tämä pian eletty vuosi 2014 käynnisti aikamoisen juhlaputken (mittavat etkot olivat toki jo viime vuonna). 20 vuotta Definitely Maybestä, 20 vuotta Parklifesta, 20 vuotta Dog Man Starista. Vielä seuraavat kolme vuotta saamme elää hullua 20 vuotta jostakin -aikaa. Ensi vuonna kierroksen ovat käyneet Supergrassin, Elastican, Castin ja Menswearin debyytit. Vuoteen 1996 tultaessa juhlavuosivauhti sen kuin villiintyy.

Mutta mitä muuta vuosi 1994 oli kuin Bluria, Oasista ja Suedea?

No esimerkiksi The Autersia ja yhtyeen Now I’m a Cowboy -kakkoslevyä. Joskus tuntuu tarpeelliselta muistuttaa ihmisiä siitä, että brittipopklassikoita tehtiin myös Blur ja Oasis -vastakkainasettelun ulkopuolella.

Olen itse pitänyt Luke Hainesin keuloittamaa The Auteursia vähän sellaisena outolintuna. Yhtye ei itsekään kauheasti välittänyt siitä, että se imaistiin vuoden 1993 New Wave -debyyttilevyn myötä mukaan juuri käynnistymäsillään olevaan brittipophuumaan.

Ja kyllähän yhtyeessä jotain erilaista on verrattuna vaikkapa Blurin kepeään sarjakuvabrittipoppiin tai Oasiksen lädirockiin. Enemmän dramatiikkaa, teatraalisuutta, tummasävyisyyttä, kaihoa. Musiikillista salaperäisyyttä. Paikoin jopa jotain amerikkalaista.

Mutta yhtyettä sen enempää ruotimatta, tässä kolme omaa suosikkihetkeäni albumilta. Erityisesti ilahdun aina tuosta Lenny Valentinon liveversiosta.