Kasabian – Bless This Acid House

Minun kesän 2017 toinen kesäbiisi (toinen on Rat Boyn Revolution).

Kesäbiisin pitää olla juuri tällainen: helppo, nostattava, yhteisöllinen, taputtamaan kannustava, tuttu, mutta silti juuri tässä kesässä, vuodessa ja ajassa kiinni. Pikkuisen anthem, paljoin hoilotteleva.

Biisi, joka ei ehkä olisi muuten niin hyvä.

Mutta koska kesä, suuret suunnitelmat, hömelö usko hienoon tulevaan –  ja Kasabian keikalla Tallinnassa.

Ei kommentteja

Sideways 2017: Viisi kertaa Editors

Tässä viisi Editorsin kappaletta, joiden soisin kuuluvan tänään yhtyeen Sideways-settiin.

Munich (2005)

The Back Room –debyytin isosti esiin tuonut single ja minun ensikosketukseni yhtyeeseen. Tykkään kappaleesta, koska sitä ei ole ihan helppo lokeroida. Toisaalta se oli ilmestyessään osa ajan kitaramusiikin vahvaa menestysaaltoa, mutta samalla myös omanlainen, odotuksenmukaisimmasta tekemisen tavasta poikkeava.

Tässä kappaleessa varmasti asuu Editorsin ydin. Tummuus ja dramaattisuus, joka kuitenkin jossain vaiheessa kääntyy melodisesti kevyeksi ja mieleenjääväksi kertosäkeeksi. On tietynlainen rytmi ja vauhti,  menevien rumpujen synnyttämä eteenpäin meno. Kirkas ja korkeahko kitara.  Tom Smithin kypsä ja tumma, Ian Curtisia lähentyvä lauluääni.

Ocean Of Night (2015)

Yhtyeen uudempaa tuotantoa. Modernilla tavalla ajaton ja Editorsin kappaleeksi ihanan raikassoundinen. Tätä kuunnellessa joutuu kamppailemaan itsensä kanssa – ollako vähän alakuloinen vai totaalisen täynnä elämää. Yksi hienoimmista yksityiskohdista biisissä on loppupuolella, jossain 3 minuutin kohdalla sisään ajettu uusi kitaraelemnetti.

Mikäli yhtye soittaa tämän kappaleen ja mikäli se soittaa tämän hyvin, on tässä potentiaalia koko Sidewaysin hienoimmaksi hetkeksi. Yltyvyys, rytmikkyys, pikkuhiljaa syttyvä tanssittavuus, vielä vähän valoisa, mutta pian himmenevä ilta, viikonloppuvapaus, yhteenkuuluvuus muun yleisön kanssa, kasvava tarve tanssia, tunne elossa olosta, ilmaan kohoavat kädet.

Ilmarummutusmatskua. Festarimatskua. Tuo mykistävä videokin sen jo kertoo.

Smokers Outside The Hospital Doors (2007)

Varmasti useiden mielestä yhtyeen hienoin kappale – ja minusta yksi upeimmista levyn avausraidoista ikinä koskaan. Perjantain kylmimmät väreet.

A Ton Of Love (2013)

Melko suoraviivainen menobiisi. Ei mikään super nokkela, mutta kivasti pop ja hitti. Tässä on minusta jotain erilaista yhtyeen sellaiseen ominaisimpaan tuotantoon verrattuna.

Hyvä meno – ja yllättävä loppu.

The Racing Rats (2007)

Todella klassinen (alkuaikojen) Editors-kappale. kappaletta hallitsee korvia viiltelevä kitara, joka vie biisiä eteenpäin – ja myös ylös ja alas. Toinen kappaleen ydinelementti on vauhdikkuus – todella Editorsia sekin. Komas olennaisuus kappaleessa on todella onnistunut kertosäe.

 

 

Ei kommentteja

Sideways 2017: Nämä kiinnostaa

Ensi viikonloppuna vietetään Sideways-festivaalia Helsingin Teurastamolla. Erityisen mainiota on se, että tänä vuonna lavoille nousee useampi jopa tällaista musiikillisesti rajoittunutta erityisen paljon kiinnostava esiintyjä!

Tässä siis lyhyesti ja ytimekkäästi Sidewaysin ”nämä kiinnostaa” -kiinnitykset.

Slaves (pe klo 19.15 Park Stage)

Brittityypit ovat näiden festreiden myöhäiskiinnitettyjä, sillä heidät napattiin tulonsa peruneen Cloud Nothingsin tilalle. Tämä sopii mulle! Parisen vuotta sitten kävin täällä blogissakin vähän empien parivaljakosta tykkäämässä, nauttihan yhtye tuolloin Briteissä sellaisesa tulokashurmoksesta. Matkustin bandwagonissa jonkun aikaa, mutta lopulta innostus laantui sellaiseksi vähän passiivisemmaksi seurailuksi ja muutamien biisien satunnaiseksi fiilistelyksi.

Se, miksi yhtyeestä ei ole mitään super isoa suosikkia itselleni tullut, liittyy varmasti siihen, ettei omassa hissukkamaisessa koti-iltaelämässäni ole kauheasti tilausta Slavesin tietylle ärhäkkyydelle. Mutta sitten taas manchesteriläisessä baarissa perjantai-iltana kuultuna kuulosti ihan törkeän hyvältä! Ja niin varmasti myös helsinkiläisessä festarikontekstissa.

Slavesin keikalla aionkin innostua ja inspitoitua ronskiudesta, kovuudesta, itsevarmuudesta, rähinästä, punkista, brittiläiseksi tunnistettavasta (?) arkirealismista ja suorasanaisuudesta, puhelaulamisesta, katumaisen uskottavuuden ja musabisnescoolin sekoituksesta.

Editors ( pe klo 21.15 Sideways Stage)

Kuten varsin moni muukin, myös minä rakastuin Editorsiin reilu kymmenen vuotta sitten, maagisen Munich-sinkun vaikutuksesta. Melodinen dramaattisuus ja epäindiemäinen musiikillinen isous ja jylhyys viehättivät. Biisin uskomaton kertsi ja sen valetanssimaisuus heittävät minut Wienissä vietettyyn vaihtovuoteen ja Chelsea-baarin indiediskoon.

Debyytin jälkeen tuli toinen mainio ja tykätty albumi, mutta sitten hurma ja huuma vähän minun osalta laantuivat  ja tykkäys ulottui enää muutamiin erityishyviin kappaleisiin. Harmillisesti yhtyeen sinänsä mainio myöhäistuotanto sai minulta osakseen aivan liian pintapuoleista tykkäämistä.

En ole nähnyt yhtyettä koskaan livenä, joten jännä nähdä, mikä vaikutus hämärtyvällä festari-illalla, isosti arvokassoundisella musiikilla, tanssirummutuksilla sekä herkistävillä, tutuilla melodioilla on minun ja yhtyeen väleihin.

Odotan. Ja toivon, että ihastun isosti uudelleen!

The Radio Dept. (la klo 18.00 Plaza)

Yhtye, jota en vielä oikein hittien ulkopuolella tunne, mutta johon voisin kesälauantaissa vaikka tykästyäkin!

Dinosaur Jr. (la 19.00 Sideways Stage)

Kiintiöklassikko. En edes yritä väittää, että olisin tykännyt yhtyeestä aina tai että tietäisin sinkkujen b-puolet ja katsoisin halveksuen niitä, jotka toivovat kuulevansa festareilla yhtyeen hittejä. En omista uskottavasti kulunutta bändipaitaa. Mutta lähtökohtaisesti innostun klassikoista – siksi yksi odotetuimpia hetkiä.

Tällä keikalla aion inspiroitua itseni musiikillisesta sivistämisestä sekä siitä, että saatan tuntea itseni nuoreksi.

Hurula (la 23.00 Park Stage)

Minulle se Sidewaysin tärkein ja olennaisin! Tämän ruotsalaisherran vuoksi menetän tämän viikon yöuneni – jännittää vain niin ihanasti! Marraskuussa nähty Tavastia-keikka vei jalat alta, joten tiedän, että minun Sidewaysini päättyy hurmokseen ja rakkauteen. Ihana mies, super hyvät kappaleet ja aivan törkeän vilpittömästi ja intensiivisesti toteutuva bändisoitto.

Tämä keikka on tuleva festariklassikko.

Näiden lisäksi olen päättänyt suhtautua aivan erityisellä avoimuudella kotimaisiin nykybändeihin – tämän enemmän ulalla tuskin voi olla.

4 kommenttia

2000-luvun indieolennaiset

Olen katsonut viime aikoina The Inbetweeners -sarjaa. Uskomatonta, että tuonkin ensiesityksestä on jo jotain kymmenen vuotta!

Sarjan inspiroimana olen heittäytynyt astetta innokkaammin myös siihen 2000-luvun ensivuosikymmenen ihanaan indierenkutushuumaan. Sillä siitähän minut on (90-luvun ja brittipopin lisäksi) tehty!

Parikymppisyys aikamme viimeisessä kitaramusiikin menestyshurmoksessa oli kyllä aika ihana. Komeita rokkareita riitti! Bändejä ja tarttuvia kertsejä riitti. Osa laadukkaampia, osa vähemmän – oikeastaan ihan just niin kuin 90-luvulla eletyssä edellisessä kitaramusiikkivaltavirrassa.

Olen joskus aiemmin kirjoittanut siitä, kuinka brittiläisen mod-kulttuurikuvion, (kitara)musiikin ja siihen liittyvien nuorisokulttuurien menneisyys voidaan hahmottaa nätisti erilaisiksi kerroksiksi tai kierroksiksi. Jokainen vuosikymmen tai sukupolvi tuo siihen oman juttunsa. 90-luvun brittipopin päälle rakentui juuri tämä 2000-luvun indiehurmos, jonka kuvastosta löytyy ihan juuri ne samat ulokomusiikilliset merkit kuin menneiden vuosin mod-kulttuurista, punk-kaudesta, mod revival – ajasta ja cool britannia -vuosista. Kierrätetään, mutta tehdään se jollain tapaa juuri sille ajalle sopivalla tavalla.

Sen lisäksi, että tuo 2000-luvun alkuvuosien kitaramusiikin suuruus on ilmiönä melko samantyylinen kuin vaiika juuri brittipop (musiikki valtavirtaa, bändien ylitarjonta, yhden hitin ja levyn ihmeitä, brittiläiseen musiikkimenneisyyteen nojaava, samoja ulkomusiikillisia merkkejä hyödyntävä), on se kiehtova myös siksi, että se jollain tapaa uudisti indie-termin käytön.

Jos menneinä aikoina indie oli aivan erityisesti liitetty ajatukseen, visioon ja tekemiseen musiikin takana, alkoi se minusta noihin aikoihin tarkoittaa aivan erityisesti tietynlaista soundia. Vähän niin kuin brittipoppikin! Aluksi termillä viitattiin nimenomaan skeneen ja tietynlaiseen mielentilan, mutta lopulta aivan erityisesti oasismaiseen kitarapoppiin. Musiikkityyliin.

Koska tuo 2000-luvun ensivuosikymmenen indiehurmos on ihanan nuoruudellista, kesäistäkin, tein ajan suosikkituotoksista soittolistan. Listaa kootessani mietin, että jos saan sen kuulostamaan suurin piirtein yhdeltä tuntien mittaiselta biisiltä, olen onnistunut tehtävässäni.

Silloin olen onnistunut tallentamaan listalle sen indie-estetiikan, joka minusta aikaan kuuluu.

Ei kommentteja

Viisi syytä rakastaa Courteenersia

Matkustan viikonlopuksi Manchesteriin. Olennaisimpana ohjelmana on Courteenrsin ja The Charlatansin konsertoinnit, minkä lisäksi aion vain hengitellä kaupungin ilmaa ja inspiroitua ilmapiiristä. Olla oma itseni jossain, minne tunnen kuuluvani.

Sekä Courteenersin että The Charlatansin näkeminen ovat minulle suurtapauksia. Ensimmäisiä kertoja ikinä. The Charlatansista olen taas vime aikoina kirjoittanu aika paljon, joten rakastetaan nyt Courteenersiä. Tässä viisi syytä siihen.

Courteeners ja Manchester

Courteenrsin laulujen päähenkilö on usein Manchester. Koska en ole käynyt koskaan Manchesterissä, en ole pystynyt sitä laulujen teksteistä täysin tulkitsemaan, tuntemaan ja näkemään, vaikka sen läsnäolo, olennaisuus ja kiehtovuus riveistä välittyykin.

Saan matkaseuraksi ja -oppaaksi Manchesterissä useamman vuoden aikoinaan asuneen ystäväni, Manchester-romantikon ja musiikillisen sieluntoverini. Tässä hänen näkemyksensä siitä, millainen Courteenersin laulujen Manchester on.

Courteeners esittelee Manchesterin (Manchesterin aksentillakin toki!), jossa juhlitaan, humallutaan, välillä ihan liikaakin, rakastutaan ja särjetään sydämiä.

Ollaan Night & Day Cafessa, mennään baarista yömyöhällä Victoria Parkiin, käydään Withingtonissa, ja luodaan viikonlopuksi pesä Burnageen. Kadut voi kuvitella roskaisiksi, mutta eläviksi, ja esikaupunkitalot punatiilisiksi. Välillä on yön ääntä, välillä aamuyön hiljaisuutta. On Fallowfieldin hillbillyjä ja Deansgaten baarikadun ”kiiltomatoja”.

Ja sitten on Lontoo, mörkönä jonne Lontoon Eustonin aseman kautta kadotaan, mutta jonne ja josta silti pääsee aina Virgin Pendolinolla.

Kun Manchesterissä ei olla, sinne kaivataan. Vaikka siellä on vain polkupyöräkauppa kadun päässä, Cadburyn suklaata, himmeät katuvalot, ja joskus epäreilua elämää.

My heart is here and here to stay.

-Topias K

Tekstien yksityiskohdat

Courteenersin laulaja ja laulunkirjoittaja Liam Fray on minusta sellainen astetta kiinnostavampi tekstikirjoittaja, paljon juuri Manchester-maiseman maalaamisen vuoksi. Mutta on hänessä muutenkin oivaa tarinoitsijaa, erityisesti sellaista arkisen konkretian runollistajaa ja romantisoijaa. Useista teksteistä löytyy joku sympaattinen ja oiva yksityiskohta.

Jo ikuisuuden tämä tekstipätkä on ollut suosikkini:

You let me change the radio station in your car,
Do you remember that time I raised my voice
Because you said you’d never ever heard of the La’s?

Toooodella paljon herra Frayn kuuloinen katkelma. On vähän pieleen mennyt rakkaus, on nimen kautta (La’s) kerrottu iso merkitys, on pienen konkreettisen yksityiskohdan tai tapahtuman kautta kuvailtu iso asia – kahden ihmisen erilaisuus. Mitä yhteistä enää jää jäljelle, jos toinen ei tiedä, mikä La’s on?

And these types of relationship never last

Acrylic

Yhtyeen toinen single Acrylic nauttii pienoista kulttimainetta ja on yhtyeen fanien keskuudessa super rakastettu. Biisi ei esiinny lainkaan St. Jude -debyytillä, mikä varmasti osaltaan vaikuttaa kappaleen saamaan erityiskohteluun. Kappale on somasti aikansa lapsi, luonteva palanen 2000-luvun ensivuosikymmenen indierenkutushuumassa. Courteenersin tuotannossa kappale on leimallisesti juuri alkuvuosien Courteenersia, samalla jotenkin yhtyeen ytimessä, mutta kuitenkin tätä kuunnellessa huomaa myös sen, miten kauas yhtye on alkupisteestään kulkenut. Tavallaan.

Liam ja tytöt

Manchesterin lisäksi Courteenersin tarinoiden päähenkilö on ihanan usein tyttö, nainen. Anna, Rosemary, hän. Usein vähän vaikea tai kompleksinen hahmo menneestä, nuoruudesta asti tai joskus vaikeasta nykyisyydestä. Ja kyllä, haluaisin olla joka ikinen noista.

Se, miten paljon rakkaustarinoita ja -kipuilua sekä niiden sivutuotteita Fray on indiemusiikkiin kirjoittanut, on minusta erityistä.

Yhtyeen musiikillinen kaari

Courteeners on julkaissut viisi albumia. Vaikka yhtyeen kaikki tekeminen määrittyykin kitarapop-termin alle, on yhtyeen musiikillinen visio vaihdellut levystä toiseen. Vuoden 2008 debyytin kitaraindiellä yhtye oli kiinni ajassa. St. Jude on ajankuva, levy joka ei kerro vain yhtyeestä, vaan myös vuodesta 2008. Se on myös nuoruuden levy ja debyyttilevy – upea sellainen.

Vuoden 2010 Falcon on edeltäjäänsä siistitymmän kuuloinen. Aikuisempi, seesteisempi. On jousia, isoja kertsejä, isoja kappaleita. Se ei ole enää niin paljon ajassa kiinni, vaan on universaalimpi. Tykkäänkin siitä roolista, mikä levyllä minun mielestäni yhtyeen uralla on: se teki ajallisesta indieyhtyeestä ajattoman indieyhtyeen. Debyytin ohella tämä taitaa olla minun suosikkini.

Falconin jälkeen Anna-levyllä yhtyeen soundi muuttui taas aavistuksen. Edellisen levyn isous säilyi, mutta tunnelma muuttui ehkä vähän raskaammaksi ja paikoin rytmikkäämmäksi. Aluksi vierastin levyä, mutta nyt se on ihan vakkarikuunneltava. Anna sai seuraajakseen raikkaan, ilmavan ja popin kesälevyn. Concrete Love on yhtyeen levyistä minulle varmaankin se etäisin. Pidän levystä suuresti, etenkin yksittäisistä kappaleista, mutta sen tarina tai taika ei avautunut minulle niin helposti kuin muiden.

Joskus mietin, miten ihanaa olisi ollut nähdä yhtye vaikka vuonna 2008. Tai 2010, jolloin elin suoranaista Courteeners-huumaa. Oikeasti olen kuitenkin aika iloinen, että näen yhtyeen ensi kerran juuri tulevana lauanataina. Näen sen koko kaaren, sen ympyrän, minkä St. Jude avasi, jonka kauimmaisesta mutkasta löytyy Conrete Love ja jonka juurille vievä  Mapping the Rendezvous -albumi viime vuonna sulki. Yhdeksässä vuodessa Courteeners on todistanut olevansa indiehuipun selviytyjäbändi. Sitä suuren suurta menestyslevyä ei ehkä ole vielä tullut, mutta yhtye tuntuu olevan tyytyväinen olemaan se suurin pieni yhtye Britanniassa ikinä. 

Ei kommentteja

Jotain uutta: Cabbage

Cabbage on tämän vuoden Blossoms – eli piehekö/suurehko manchesteriläinen hypetysbändi. No, siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuivatkin, yhtyeiden musiikillinen juttu ja juju kun ovat aivan erilaisia.

Täytyy tunnustaa, että en ole ihan vielä hullaantunut yhtyeestä. Vaikka siinä paljon tuttua ja tunnistettavaa onkin, menee sen eetos ehkä vähän minun lempiasioiden ohitse. Olen kuitenkin näkemässä bändin tulevaisuudessa livenä, joten päätin saada siitä jotain tolkkua ennen kohtaamista. Vaikka yleensä ihastun uusiin ja omiksi tunnistettaviin juttuihin nopeasti päätä pahkaa, osaan olla myös hitaasti lämpenevä.

Tällä hetkellä tykkään eniten tästä pikkuhitistä.

Se, mikä yhtyeessä on periaatteessa raikasta, on sen poikkeavuus musiikkivaltavirrasta. Cabbagen tavassa puida ja kommentoida yhteiskuntaa on jotain kiehtovaa, vähän absurdia ja vinksahtanutta. Sellaista nuoruuden älykästä. Musiikin siloittelematon vaihtoehtoisuus ja tummasävyinen punk sekä rosoinen heittäyminen yhdistettynä arkipäiväisyyteen ja nuhjuiseen olemukseen herättää luottamusta tekemiseen. Saa sen vaikuttamaan piirun verran muita yrittäjiä uskottavammalta – ehkä jopa todellisuutta enemmän.

Niin. Mitään isoa oivallusta tämä ei minussa synnytä. Sinänsä minulla ei ole mitään pientä rämäisyyttä ja musiikillista sekoilua vastaan ja vaikka poppari olenkin, en silti tuota energiaakaan säikähdä. Mutta tästä en vain meinaa millään löytää pysyvää tarttumapintaa. Muutamien kappaleiden tai kertsien kohdalla nostan kiinnostuneena kulmia, toiset taas lähinnä lannistavat. Tykkään kuitenkin paikoin soundeista ja niissä pilkahtelevasta 90-luvusta.

Mietin jopa sitä, että olisiko tässä nyt sellainen yhtye, jonka kohdalla herää ajatus, että aina musiikillisten esi-isien (Alan McGee, Tim Burgess) tarjoama hehkutus, yhteiskuntatietoisten runoilijoiden fanittaminen, jonkinlainen elämänmakuisuus, nuhjuinen olemus ja indie eivät vain riitä? Vaihtoehtoisuutta tavallaan on, mutta siellä vaihtoehtoisuuden sisällä vähän hukutaan ja kadotetaan se erityisyys. Vai eikö tämä vain ole minulle tarkoitettu, vaikka näennäisesti kohderyhmään kuulunkin?

Tai sitten en vain tajua. Sekin on mahdollista, erittäin.

Yhtyeen uudehko Young, Dumb and Full of… -ep löytyy Spotifysta.

Ei kommentteja