Jotain uutta: Superbeat

Kuva: Joel Karppanen

Oululainen Superbeat saattaa olla sinulle jo tuttu – ehkä olet törmännyt yhtyeen Frogmouth-singleen, joka ilmestyi viime keväänä.

Superbeat on kiinnostava yhtye: sen vaihtoehtorockin lomassa soi myös selvä brittipopestetiikka. Yhtyeen pop-käsitys ei kuitenkaan ole sievä, nätti ja suoraviivainen, vaan cool ja vähän kompleksinen. Dramaattinenkin. Lopputuloksessa on hienoa jännittävyyttä ja charmia. Brittipopin kartalla yhtye asettuu minusta luontevasti jonnekin Sueden, nuoren Placebon tai vaikka Mansunin läheisyyteen. Lisäksi yhtye tekee paljon asioita samalla tavalla kuin kotimainen Come Inside (yksi maamme parhaista brittipopyhtyeistä) 1990-luvun lopulla teki. Sekä Come Insidessa että Superbeatissa hyvällä tavalla keskiöön nousevat laulajan lauluääni, laulumaneerit ja aksentti sekä yhtyeen vahva kitarointi.

Superbeat julkaisi juuri uuden singlen. Outshiningissa kiteytyy melko hyvin kaikki se, mitä edellä yritin sanoa, ehkä yhtye on siis onnistunut tallentamaan tälle biisille ydinjuttunsa. Yhtyeen persoonallisen olemuksen, intensiivisen soittamisen ja kelpo kappaleiden yhdistelmä kuulostaa minun korviini täysin levylle valmiilta.

Superbeatin voi nähdä keikalla Helsingissä Elmun Baarissa huomenna torstaina 12.10.

Ei kommentteja

Brittipopklassikoita: Sproston Green

The Charlatansin debyyttilevy Some Friendly täyttää tänään 8.10 vuosia – 27 sellaista! Albumi on merkittävä ja huikea, paljon aikansa madchester-lapsi, mutta myös universaalisti mahtava kitarapop-levy. Albumilta löytyy useampikin klassikkokappale, mutta aivan omanlaisensa pikkuklassikko ja kulttibiisi on albumin viimeinen raita, Sproston Green. Tämä biisi nimittääin päättää ihan jokaisen The Charlatans -keikan. Vuodet ovat tehneet tästä biisistä ei vain The Charlatans -klassikon, vaan myös brittipop-klassikon.

Vielä viime toukokuuhun asti to do -listallani luki: kuule Sproston Green livenä. Sillä eihän elämä ole ennen valmis! Ja viime toukokuussa sitten pääsin tuon yhden ikonisimman päätösraidan hurmaamaksi.

Ei kommentteja

Kesämuistoja: Liam Gallagher @ Tall Ship Races Music Festival

Viime kesältä jäi paljon hienoja pop-muistoja. Tässä yksi niistä.

***

Yksi suosikkini 90-luvun brittipop-kauteen liittyvistä tarinoista on syksyllä 1994 NME:ssä julkaistu kertomus ja keikka-arvioi Blurin tähdittämästä illasta Alexandra Palacessa. Blurin lisäksi illan aikana esiintyivät Pulp, Supergrass ja Corduroy. Tekstissä iltaa kuvaillaan mod-nuorison ja parkojen paluuksi sekä pop-historiaksi – jonkinlaiseksi yhteisölliseksi hurmokseksi.

Tuo NME:n lehtijuttu tuli mieleeni viime heinäkuussa, kun sen yhtenä perjantai-iltapäivänä saavuin Turkuun. Kaupunkimaisemassa näkyvistä parkoista ja muusta brittipop-kuvastosta sekä ilmassa leijuvasta lagerintuoksuisesta odotuksesta oli helppo aistia, että tänään Turussa kokoonnutaan. Ollaan yhdessä hurmoksellisia, ollaan me.

Liam Gallagher oli saapunut kaupunkiin.

Illan edetessä ja keikkaa odotellessa mietin sitä, mistä tuo ihmiset täyttävä valtava odotus oikein kumpusi. Odotus, joka on saanut massat liikkeelle ja joka heinäkuun illassa purkautui ihmisten kesken vaihdettuina Liam-muistoina, kertomuksina ja tarinoina. Noissa kohtaamisissa sillä, joka oli nähnyt Liamin 90-luvulla, sädehti silmät. Sillä, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt idoliaan, tärisivät kädet. Jännityksestä ja odotuksesta.

Liam jos joku on kokonaisvaltaisesti tähti, artisti, jossa on kyse paljon enemmästä kuin musiikista. Liam on täynnä merkityksiä, hänessä kaikki asiat merkitsevät. Biisivalinnat, ei-biisivalinnat, kävelytyyli, laulutyyli, puhetyyli, seisomistyyli, istumistyyli, tyyli, tukka, välispiikit, tamburiini, marakassit, takki, housut, kengät, aurinkolasit. Käsien asento, jalkojen asento. Jokainen ele, ilme ja liike. Kaikkiin noihin Liam on onnistunut tallentamaan ainutlaatuista cooliutta ja tähteyttä, liamiutta. Ja sitä liamiutta kansa on tullut katsomaan ja siitä liamiudesta kansa ensin jännittyy ja lopulta hurmaantuu.

Musiikillisesti Turun illassa ja Liamin keikassa oli toisaalta kyse kerran koetun ja jo olemassa olevan tykkäämisen ja ihailun läpielämisestä, keikan avaavasta Fuckin’ in the Bushesista, uskottavasta Rock’n’Roll Starista, D’You Know What I Meanista, Wondewallista ja kolmesta muusta Oasis-kappaleesta. Toisaalta taas ainakin minulle ilta merkitsi biisejä, joita en ole koskaan ennen kuullut livenä tai ylipäänsä. Illassa oli kyse mahdollisuudesta tutustua uuteen soolo-Liamiin, siihen Liamiin, joka on tutun itsevarma ja sopivan piittaamaton rock-tähti, mutta ehkä myös Oasis-aikoihin verrattuna asteen ammattimaisempi, aikuisempi ja tekemisissään vastuuntuntoisempi – nyt, kun Noel ei enää ole pitämässä ryhtiä yllä ja lankoja käsissään.

Vaikka hullaannuin keikan aikana jokaisesta Oasis-tulkinnasta – aivan erityisesti Morning Gloryn jyrinästä – oli minusta illassa parasta kuitenkin oivallus siitä, että en tullut Turkuun nostalgisoimaan: Wall Of Glass kuulosti minun korviini keikan kohokohdalta ja Chinatownia odotin kaikista kappaleista eniten. Parasta oli ymmärtää, että vaikka keikka jossain vaiheessa olisikin ohi, vaikka Oasis on ohi, ei tämä tarina ole ohi vielä lainkaan, alussa vasta. Liamin kanssa ei tarvitse tyytyä kaipailemaan ja haikailemaan, sillä ei Turussa ollut, eikä Liamissa ole kyse nostalgiasta, vaan tästä hetkestä, tästä päivästä ja ihan just nyt julkaistavasta soololevystä.

Vuoden 1997 ja vuoden 2017 cooleimmasta rokkarista – jos vain niin haluat.

Kuvat: Miia Kunnari

1 kommentti

Jotain uutta: Vida

Tämä otsikko on aika hömelö, Vida nimittäin ei ole mikään super uusi yhtye. Tämän tekstin tarkoituksena ei siis ole esitellä  uutukaista, vaan varmistaa, että myös sinä olet varmasti kuullut tästä somasta skottiyhtyeestä.

Glasgowlaisen Vidan biisit ovat suloisimpia popkappaleita, joita olen vähän aikaan kuullut. Ja tietysti myös itse bändi näyttää somalta. Kokonaista albumia yhtye ei ole vielä julkaissut, mutta yhden ep:n ja pari singleä sentään. Löydät kaikki Spotifysta.

Tämä Fade Away on yhtyeen vanhimpia biisejä ja aivan ihana! Tykkään siitä, miten tällä kappaleella – tai yhtyeen biiseillä ylipäänsä – pyöreän ja pehmeän skottiaksentin parina soi sellainen hienoinen liverpoolilainen soundi ja pop-näkemys. Nasaali, nostalgia, The Coral, Miles Kane, The La’s, Cast. Perinteiselle, turvalliselle ja rohkeasti nättille kitarapopille minulla on aina aikaa ja käyttöä.

Where We Came From on yhtyeen viimeisin julkaisu.

When I Call löytyy yhtyeen vuoden 2016 Masquerade-ep:ltä.

Tämä Masquerade-kappale on minusta aika oasismainen.

2 kommenttia

Uusia biisejä: DMA’s ja Embrace

Tässä kaksi uutta kappaletta, joita yhdistää se, että niissä molemmissa esittäjä on kovasti itsensä kuuloinen.

Jos olet lukenut blogiani useamman vuoden, muistat ehkä, kun hehkutin DMA’sin mielenkiintoisimmaksi uudeksi brittipopiksi. Australialaisyhtye julkaisi pari vuotta sitten mainion ep:n ja vähän sen perään myös kelpo debyytin. Noita julkaisuja seurasi tiivis keikkatahti, sillä minun lisäksi myös Britit ihastuivat kovasti yhtyeen ysäriestetiikaan ja Oasis-kumarteluihin.

Nyt yhtye on kuitenkin viimein ehtinyt julkaista myös uutta materiaalia: Dawning enteilee debyytille kivaa ja luontevaa jatkoa. Listalle!

Embrace on ollut suuri suosikkini jo melkein 20 vuoden ajan. Yhtyeen ihan ensimmäinen merkitys ja tehtävä minun elämässä oli täyttää se kitaramusiikin aukko ja tyhjyyden tunne, jotka brittipopin kuihtumisesta 90-luvun lopulla seurasivat. Vuoden 1998 The Good Will Out -albumi on minusta yksi kaikkien aikojen hienoimpia debyyttejä ja post-brittipopin olennaisia albumikokonaisuuksia. Sittemmin yhtye on toiminut sellaisena turvallisena ja ikuisesti toimivana omana klassikkona.

Vaikka Embrace onkin ikääntyessään menettänyt särmäänsä, nuoruuden kipinää ja erityisyyttään, niin ei se koskaan mikään luokottoman huono ole ollut. Toki viimeiset tekemiset hukkuvat vähän hajuttomina ja mauttomina jonnekin keskinkertaisen stadionrockin ja kitaramusiikin massaan, mutta siltikin yhtyeen olemassa olo on minusta kunnioitettava ja sympatiaa herättävä juttu. Usko omaan tekemiseen ja itselle uskollisena pysyminen – aina kiehtovaa!

The Finish Line ei ole Embracea parhaimmillaan, ne vuodet, jolloin yhtye pystyi tallentamaan biiseihinsä erityistä taikaa, ovat ehkä jo takana. Mutta aikuis-Embracen kontekstissa tämä on ihan sievä ja hyvä.

Ja syys-.

Äärimmäisen embracemäinen sovitus, tunnelma – ja videoikin. Katso vaikka tämä Gravity jotain 10 vuoden takaa. Aika vähän on muuttunut.

1 kommentti

Viisi kertaa Sleeper

Elokuun alussa toteutui yksi suuri unelmani – näin 90-luvun ja brittipop-kauden yhden hehkeimmän yhtyeen livenä! Mikä ihana sattuma, että Sleeper päätti aktivoitua 19 vuoden jälkeen juuri silloin, kun lomailin Lontoossa. Yhtye oli selkeästi Star Shaped -festivaalin odotetuin esiintyjä.

Tässä viisi syytä rakastaa yhtyettä:

Ihana ihana Louise Wener

Sleeperin laulaja Lousie Wener oli 90-luvun indieuskottava it-tyttö, jonka viehkeä olemus ja kliseinen ysärityttötukka pinneineen löytyvät ehkä noin miljoonan tuon ajan musiikkilehden kannesta. Toiseen tyttöidoliini, Elastican Justine Frischmanniin verrattuna Wenerin tyyli oli vähän pehmeämpi ja popimpi. Frischmann viihtyi pääosin farkuissa, maihareissa ja rockahtavassa nahkatakissa, Wenerin tavaramerkkeinä tykkään pitää housujen seuraksi puettua lyhyttä toppia.

Ja ai niin. Tietty myös 60-luvulta lainattua, mutta 90-lukulaisittain käytettyä minihelmaa.

Sleeperblokes

Wenerin viehätysvoimasta ja merkittävyydesta kertonee jotain se, että lopusta yhtyeestä käytettiin usein nimitystä ”Sleeperblokes”. Myönnän, olen itsekin keskittynyt yhtyeessä pääasiassa Wenerin valovoimaisuuteen ja biisinkirjoitustaitoon, muut yhtyeen jäsenet ovat jääneet minulle totaalisen anonyymeiksi. Jonkinlaista ajankuvaa tämäkin: 90-luvulla jos jolloinkin indiebändissä soittaminen, kappaleiden kirjoittaminen ja rokkitähteys kuuluivat myös naisille. Miespuoliset kollegat oli ihan ok jättää vähnä varjoon, eikä vain musiikkivideolla.

Atomic

Jos Louise Wener on 90-luvun it-tyttö, niin Sleeperin versio Blondien Atomic-kappaleesta on kyllä 90-luvun it-kappale. Biisi soi tietysti yhden 90-luvun ja cool britannia -kauden symbolin, Trainspotting-elokuvan klubikohtauksessa. Just siinä missä Renton tapaa nuoren Dianen – ja taitaa vähän rakastua.

Kuolematon elokuva- ja musiikkihetki, ehdottomasti.

Wenerin lauluääni

Louise Wenerin huokaileva, henkäilevä ja välillä kuiskailevastikin soiva lauluääni on yksi ikisuosikeistani. Ihanan uniikki ja sopii aivan loisteliaasti Sleeperin tarttuviin poppikappaleisiin. Jos et usko, niin kuuntele tämä Nice Guy Eddie, jolla sekä yhtye että Louise Wener laulajana ovat minusta parhaimmillaan.

Inbetweener

Inbetweener taitaa olla yhtyeen kappaleista itseoikeutetusti se, joka yksinkertaisesti pitää valita 10 kappaleen brittipop-kaanoniin. Vuonna 1995 yhtyeen debyytillä ilmestynyt kappale ei ole vain yhtyeen suurin hitti, vaan yksi olennaisimmista brittipop-kappaleista. Vaikka yhtyeellä onkin tusinan verran ihan hittejä biisejä ja monia unohtumattomia kertsejä, niin kyllä tämä biisi on se, joka minulle aiheuttaa kroppaan ne suurimmat kylmät väreet ja mieliin ihanimmat 90-luvun maisemat.

2 kommenttia