Viisi kertaa tanssilattiakitarapop

Toisinaan tekee mieli tanssia. Minun maailmassani parasta tanssimusiikkia ei kuitenkaan ole tanssimusiikki, vaan kitarapop, joka saa raajat liikkeelle.

Tässä viisi unelmieni tanssibiisiä.

Courteeners – You Over Did It Doll (2010)

Pikkuisen diskomainen syke, mutta silti kappale on ensisijaisesti huikea kitarabiisi. Biisissä on ihana yökerhotunnelma ja vähän sellainen tuhma sävy. Ja tietysti biisi kertoo minusta. Muuten, minusta laulaja Liam Fray on tällä biisillä ja videolla hurmaavimmillaan. Palaisipa tyyppi takaisin tuohon brittipop-habitukseensa!

Tanssisin, ja mieluiten Liam Frayn kanssa.

Doves – Walk In Fire (2005)

Minulle brittiyhtye Doves on aina ollut ja tulee aina olemaan suuresti tanssibändi. Yhtyeen erikoisuus ja ihanuus perustuu minun korvissani paljon sille, että se antaa omasta Hacienda-nuoruudestaan tarttuneen rytmikkyyden ja tanssittavuuden soida ja kuulua. Viedä biisejä eteenpäin. Yhtyeen musikaalisuus ja rytmikkyys ovat omaa luokkaansa ja aivan erityisesti ne ovat sitä juuri tällä kappaleella. Kuuntele rohkeasti loppuun ja anna tanssin tulla.

Muuten. Seurustelin kerran soman dj:n kanssa, joka antoi tämän kappaleen pauhata Tampereen Klubin kesäyön villimpänä hetkenä. Tanssin!

Mando Diao – TV & Me (2006)

Mando Diao oli joskus ruotsalaisen kitarapopin ja garage-tulemisen huikein juttu. Vaikka en yhtyeen nykyisestä linjasta enää perustakaan, niin tuskin ikinä, ikinä lopetan rakastamasta yhtyeen kolmea taikka neljää ensimmäistä albumia.

Tämä TV & Me ei ole mikään yhtyeen suurin hitti, mutta minusta tämä saisi soida indiediskojen tanssilattialla. Hitaan alun jälkeen kappaleesta kehkeytyy aivan huikea veivausbiisi. Hienon hurmoksellinen meno.

La la laa la la la la laa la. Saispa tanssia!

Manic Street Preachers – Love Sweet Exile (1992)

Tämä Manicsien debyyttilevyn ränkytys on minun suuri pahe! Tässä on jotain, siis jotain muutakin kuin kornia. Omistan kappaleen seiskatuumaisena ja otan se ihan aina osaksi itsenäistä kotidiskoani. En nyt äkkiseltään osaa sanoa, miten tanssisin tätä jossain julkisessa tilassa, mutta kotona annan vain mennä. Ilmakitarakin saatta heilahtaa.

Blur – Song 2 (1997)

No joo, ilmiselvä pompputanssibiisi, jonka tahtiin kaikki, eirtyisesti ihmiskuulailu on sallittua. Tanssiolemukseen kuuluu parhaimmillaan sellaiset (amerikkalaisen) old school collegenörtti-indien sisäänpäin kääntyneet jalat. Mutta oikeastaan ainoa pakollinen koreografia on itsensä lyöminen päähän

I got my head checked.

1 kommentti

Kolme ihanaa juuri nyt

Täytin reilu viikko sitten vuosia – 35! Olin kehitellyt koko viime vuoden suurta ikääni ja yllättävään vanhenemiseeni liittyvää alakuloa, ahdistusta ja suuttumusta, mutta höpsis sentään. Juuri nyt elämä tuntuu ehkä parhaalta ikinä. Paikoilleen loksahtelevia palasia ja rauhoittuvaa päätä. Loputtomia mahdollisuuksia ja vihdoin, vihdoin sitä kauan kaivattua taitoa tehdä oikealta tuntuvia ratkaisuja. Jo oli aikakin!

Ja hei, mitä vanheneminen edes on? Numeroista viis, minulle vanheneminen juuri nyt tämän Lily Allenin kappaleen tahtiin nyökyttelyä. Sen lisäksi, että biisi kertoo 33-vuotiaasta Lily Allenista omaa nuoruuttaan ja ongelmiaan reflektoimassa, kertoo se tietysti myös 35-vuotiaasta Miiasta tekemässä ihan just sitä samaa. Videolle kirjoitettu nuoren Lilyn hahmo tietysti vain kruunaa tämän ihanan itsetutkiskeluhetken.

When I was young I was blameless
Playin’ with rude boys and trainers
I had a foot in the rave ’cause I was attracted to danger

Kuinka ihanaa, että pop-maailman ihanin ja coolein tyttö antaa sinulle luvan ja rohkeuden luopua nuoruuden hölmöydestä ja hurjastelusta, väärien ja epätärkeiden ihmisten seurasta ja alkaa elää vähän noh, isommin ja tärkeämmin.

Goodbye bad bones, I’ve got bigger plans
Don’t wanna put myself in your hands

Musiikillisesti tuon Giggsin paheellisen räpäytyksen ja Lilyn kypsän järkipuheen yhdistelmä on vastustamaton.

Ja tietenkin, tietenkin vanheneminen on myös sitä, että voi kuunnella vuoden 2018 Manic Street Preachersia ja ajatella, että huh. Yhtye on tyyliin 100-vuotias, mutta siinä ei näy minkäänlaista väsymisen tai väsähtämisen merkkiä. Sen sijaan International Blue -kappale ja sen video alleviivaavat ikääntymisen ihanuutta. Sitä, kuinka vanhenemisessa on kyse oman ytimen löytämisestä ja sen fiilistelystä. Oman menneisyyden parhaista paloista, ja niiden rohkeasta toistamisesta, nykyisyyden freesistä ja raikkaasta olosta sekä pienestä uudesta tulevaisuuden ideasta.

Manicsit ovat selvästi taas tekemässä hienoa paluuta.

Näistä kolmesta alkuvuoden suosikkikappaleesta Riden Pulsar on se kaikkein tärkein ja ihanin. Tässä kappaleessa on iätön ja ajaton tunnelma, lento ja vapaus, jonka haluan pitää elämässäni ikävuosista riippumatta.

Huikea kappale. Riden Tomorrow’s Shore EP ilmestyy 16.2

2 kommenttia

Parhaat ystäväni: The Libertines – Up The Bracket

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittiyhtye The Libertinesin debyyttilevy Up The Bracket

Ilmestymisvuosi: 2002, lokakuu

Erityisen ihanaa: Kaaosmaisuuden ja runopoikamaisesti romantisoidun Englannin hurmaava sekoittuminen

Ystävä silloin kun: kaipaan viimeistelemättömyyttä, spontaaniutta ja heittäytymistä

The Libertinesin debyyttilevy on kiistatta aikamme hienoimpia – levy löytyy varmasti liki kaikkien tahojen ”2000-luvun parhaat levyt” -listalta. Tai jopa ”Parhaat Brittilevyt ikinä” -listalta. Myös minun elämässäni albumi on saanut mestariteoksen – ja parhaan ystävän – arvonimen.

Tällaisista musiikillisesti ja kulttuurisesti suurista ja merkittävistä levyistä on vaikea kirjoittaa, ensinnäkin siksi, että niiden vaikutus ja hyvyys on niin monikerroksista ja siksi vaikeasti purettavissa ajatuksiksi, saati tekstiksi. Toiseksi, koska niin monet ovat niistä jotain mieltä. Ehkä kaikki on jo sanottu? Ehkä kaikki on jo sanottu paremmin ja oikeammin?

Tämän juttusarjan ideana on kuitenkin antaa kunniaa ja huomiota niille elämän ihan tärkeimmille ja eniten vaikuttaneille levyille. Juuri tällaisille Up The Bracketin kaltaisille maailmaa nytkäyttäneille erityisyyksille ja popparielämän klassikoille. Tässä siis yksi versio siitä, mistä Up The Bracket -albumissa on kyse. Minun(kin) mielestä. Miksi siitä tuli paras ystävä ja miksi se vielä 15-vuotiaanakin on ihan lyömätön.

Kuten niin monissa klassikkolevyissä, myös tässä albumissa on kyse ikimuistoisista kappaleista, oikeasta ajasta, paikasta, ajankuvasta, sukupolvikokemuksesta, vanhan toistamisesta ehkä vähän uudella tavalla sekä erityislaatuisista hahmoista. tyypeistä, joista tuli aikansa sankareita.

Up The Bracket ilmestyi aikana, jolloin rock teki paluuta. Oli Detroitin garage revival ja New Yorkissa The Strokes. Musiikkimaailmassa oli tilausta suoraviivaiselle tekemiselle, kitaroille, rummuille, Converseille ja revityille farkuille. Vaikka The Libertines olikin jo kauan ennen tätä trendiaaltoa ollut olemassa nuoren Peter Dohertyn ja tämän ystävän Carl Barâtin vähän kummallisena musiikki- ja performanssiprojektina, niin kuitenkin se The Libertines, jonka me tunnemme, syntyi kyllä tuossa kitararockin trendihuumassa.

En usko, että on mitenkään liioiteltua tai julmaa todeta, että tavallaan The Libertines oli aikansa tuote, joka ilman päämäärätietoista manageria olisi saattanut jäädä soittamaan akustista kitaraa sellon säestyksellä jonnekin Camden Townin pikkupubien runo- ja mikki-iltoihin. Manageri Banny Pootschi kuitenkin näki laulunkirjoittajina hänet jo vakuuttaneissa Dohertyssa ja Barâtissa potentiaalia sähkökitararockiin. Niinpä Pootschi toi parivaljakon tueksi rumpali Gary Powellin ja hankki aktiivisesti keikkailleelle yhtyeelle levytyssopimuksen indieklassikko Rough Tradelta. Levytyssopimus houkutteli takaisin John Hassallin, joka oli jo aimmein soitellut Dohertyn ja Baratin kokoonpanoissa bassoa.

Niin syntyi se The Libertines, josta tuli osa 2000-luvun indierockin hurmosta ja yhden sukupolven nuorisoajankuva.

Se, että jostain levystä tulee jollekin sukupolvelle klassikkojuttu ja paras ystävä, vaatii minusta hyvän musiikin lisäksi paljon muita merkityksiä. Pitää olla symboliikkaa, ikonisuutta. Edustaa jotain.

The Libertinesissä ja aivan erityisesti juuri Up The Bracket -levyssä on kyse juuri tuosta. Vaikka levy on vahvasti ajassa kiinni, on se pystynyt kasvamaan vuosien aikana myös symboleiden ja ikonisten asioiden kuvastoksi. Albumin kansikuva, Peten ja Carlin dynamikka ja kemia, punaisissa sotilastakeissa kuvattu yhtye. Siinä muutama juttu, joista on tullut osa ikuista indiekuvastoa ja 2000-luvun britti-indieskenen ja rockin uuden tulemisen symboleja.

Mitä Up The Bracket sitten edustaa? No ainakin nousua ja tuhoa. Huumeita, rock-romantiikkaa, rock-kulttia sekä noiden yhdistymistä uuteen internet-aikaan. Muistat varmaan, kuinka 2000-luvun alussa yhtyeiden fanit kokoontuivat eri foorumeille? No, Pete Doherty vei koko keskustelupalstakulttuurin vielä pidemmälle, sillä The Libertinesin tapauksessaan netissä eivät kokoontuneet ainoastaan fanit, vaan keskustelupalsta oli myös Dohertylle paikka, jossa purkautua ja avautua. Päivittää elämäänsä ja runoilla siitä. Olla samaan aikaan mysteerinen ja faniensa kanssa läheinen. Netissä Doherty loi ympärilleen kulttia, kutsui siellä fanejaan kuuluisille kotikeikoilleen asuntoihinsa, jotka tunnettiin – tietysti – nimellä Albion Rooms. Internet mahdollisti uskollisen fanikunnan syntymisen jo kauan ennen kuin musiikkilehdistö otti The Libertinesin sekä Dohertyn huumeongelmat suosikkiteemakseen.

Näin The Libertines oli alusta alkaen nimenomaan faniensa omaisuutta.

Kuitenkin on vähättelevää sanoa, että The Libertines vuonna 2002 olisi ollut vain jotain, jolle oli tilaus. Sillä vaikka yhtyettä jatkuvasti kutsuttiinkin Britannian The Strokesiksi, on minusta yhtyeen sielu kuitenkin ihan jossain muualla kuin vain vanhan kitararock- tai punkperinteen toistamisessa – nimittäin Peter Dohertyn mielessä. Minusta The Libertinesin hurmaavuus syntyykin nimenomaan siitä, miten se sähkökitaroituessaan ja tutusta brittipunkista hurmioiduttuaankin säilytti sen nuoren älykkö-Peten, kirjallisuutta, kirjoittamista ja runoja rakastavan rock-romantikon mielenmaiseman ja Englantia romantisoivan retoriikan. Se, miten Powellin suoraviivaiseen rummutukseen, ronskeihin kitarariffeihin ja kaaosmaiseen, viimeistelemättömään soitto- ja laulutulkintaan yhdistyy lyriikat, joissa seilaillaan Albion-laivalla kohti Dohertyn ja Barâtin fantasioimaa Arcadaa, jonkinlaista fantasiamaailmaa.

Se oli uutta, se oli – ja on – The Libertinesin erityisyys.

Minulle Up The Bracket on aina ollut juuri sellainen mielensekoittava ja ymmälleen saava superalbumi, joita ihmiselämässä tulee vastaan vain muutamia. Erityinen nuoruuskokemus, kasvukipukaveri ja hurmoslevy, johon kiteytyy suuri määrä identiteettiä ja parikymppisen nuoruutta. Up The Bracket on heittäytymislevy. Siihen on tallennettu niin täydellisesti turvallista sekopäisyyttä ja paheellisuutta, viimeistelemättömyyttä ja tuotannollista raakilemaisuutta, että se vain yksinkertaisesti pakottaa vähän riehumaan ja luopumaan kontrollista.

Up The Bracket on myös nimenomaan brittanniaystävän levy. Vaikka sen musiikillisesti voikin sijoittaa jonnekin The Strokesin tai vaikka australialaisen The Vinesin rinnalle, niin kuten jo aiemmin sanoin, on Up The Bracketissä – Peter Dohertyn visioissa – kyse ihan muusta. Alleviivatusta englantilaisuudesta ja romantisoidusta nostalgiasta. älykkäistä, lahjjakaista ja taitavista laulunkirjoittajista, joiden päässä liikkuu paljon kirjaviisautta, lyyrisiä ajatuksia, haikeutta, alakuloa. Ja huumeita.

The Arcadian dream has all fallen through
But the Albion sails on course

Up The Bracket on aivan erityinen ja uniikki levy myös siitä syystä, että se on juuri sellainen levy, jonka bändi voi tehdä vain kerran. Siihen on tallentunut niin paljon juuri sitä tiettyä aikaa ja paikkaa, ainutlaatuista sekopäisyyttä, bändin jäsenten välisiä ongelmia, huumeita, krapuloita, kaikenlaista sattumanvaraisuutta ja suunnittelemattomutta, että se on vain yksinkertaisesti mahdoton toistaa.

Ei kommentteja

RAT BOY – GENERATION GENOCIDE

Liam Gallagherin uusi tuleminen ja RAT BOYn debyyttilevy. Siinä minun tämän vuoden musiikilliset kohokohdat.

Rat Boyn Scum-albumi on kestänyt kuuntelua, tai oikeastaan se on vain parantunut kuukausien kuluessa. Uskallan jo sanoa, että levy pääsee hyllyni modernien klassikoiden joukkoon. Nuorukaisten koko Scum-konsepti ja sukupolvi-fiilistely ovat uponneet minuun sen verran hyvin, että höristän korvia ihan jokaiselle uudelle Rat Boy -liikkeelle. Niin kuin vaikka tällekin räminälle.

Ei kommentteja

Miles Kane x Fred Perry

Miles Kane oli vuosia minun tyyli-idoli. 2000-luvun alkuvuosina liverpoolilaismuusikko vaikutti The Rascals -yhtyeessä ja sporttasi ajalle tyypillisesti sellaista indielädi-tyyliä. Ei siis mitään turhan yritteliästä, vaan indiepoikatyyliin farkkua, tennaria ja neuletta. Oikein somaa.

Sitten tuli The Last Shadow Puppets -projekti Alex Turnerin kanssa, ja tennarit plus farkut vaihtuivat pikkuvanhaan ja nostalgiseen pukutyyliin. Ai että!

The Last Shadow Puppetsista alkoi Miles Kanen tie moderniksi mod-idoliksi. Kahden soololevyn retroon ja mod-vaikutteiseen konseptiin kuului asianmukainen fiksu ja viimeistelty tyyli. Just oikeanlainen tukka. Puvut, pikkutakit, skarpit päällystakit ja oikeanlaiset nahkarotsit, slimmit housut, skarpit kengät. Kaulukset. Kaikki vimpan päälle. Tuolloin julistin Miles Kanen valkoisten housujen kuninkaaksi ja aikamme tyylikkäimmäksi nuorukaiseksi.

Mutta sitten, voi sitten.

Tuli toinen kierros The Last Shadow Puppetsia ja Alex Turnerin rinnalla myös Miles Kane antoi tyylinsä ryöpsähtää. Ennen skarppi paitayyli vaihtui avoinaiseen kaulukseen ja hiukset taakse sliipattuun limatukkaan (pardon). Viimeistään pornoviikset päättivät minun ja Miles Kanen yhteisen tyylitaipaleen. Tällaiselle 60-luvun viatonta pop-estetiikkaa ihastelevalle vuosikymmen ja viattomuuden aste vain olivat totaalisen vääriä.

Joo, olisin toivonut, että Kane olisi pysynyt loppuelämänsä sinä pikkkuvanhana mod-wannabenä, joka halutaan yhteiskuviin Paul Wellerin kanssa. Mutta ainakin vielä tänään Kanella on minun kanssa kovasti erilainen visio tyylikkyydestä.

Miles Kane x Fred Perry -mallisto ilmestyi vähän aikaa sitten ja siinä Kane on päässyt toteuttamaan juuri sitä sellaista vuoden 2016 limaista TLSP-tyyliä. Ei tässä nyt ihan hukassa olla, kuuluuhan mallistoon ihan vain klassista kauluspaitaa (joiden napit fiksu tyyppi ymmärtää pitää kiinni), mutta kyllä tuon tukan nyt jo vois leikata.

Kuvat: Fred Perry

4 kommenttia

Graham Coxon – Falling

Graham Coxonin herkkä, vähän poikamainen ja raakilemainen laulu yhdistettynä sydäntäsärkeviin lyriikoihin ja värisyttävään melodiaan on varmasti kauneinta hetkeen.

Falling on julkaistu osana The Campaign Against Living Miserably (CALM) -projektia. Kappaleen on kirjoittanut Luke Daniel, tuntematon harrastelijalaulunkirjoittaja ja isä, joka teki viime vuonna itsemurhan. Coxonin singleltä löytyy myös Danielin alkuperäinen kotiäänitys biisistä.

Avainsanat:
Ei kommentteja