Jotain uutta: Cabbage

Cabbage on tämän vuoden Blossoms – eli piehekö/suurehko manchesteriläinen hypetysbändi. No, siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuivatkin, yhtyeiden musiikillinen juttu ja juju kun ovat aivan erilaisia.

Täytyy tunnustaa, että en ole ihan vielä hullaantunut yhtyeestä. Vaikka siinä paljon tuttua ja tunnistettavaa onkin, menee sen eetos ehkä vähän minun lempiasioiden ohitse. Olen kuitenkin näkemässä bändin tulevaisuudessa livenä, joten päätin saada siitä jotain tolkkua ennen kohtaamista. Vaikka yleensä ihastun uusiin ja omiksi tunnistettaviin juttuihin nopeasti päätä pahkaa, osaan olla myös hitaasti lämpenevä.

Tällä hetkellä tykkään eniten tästä pikkuhitistä.

Se, mikä yhtyeessä on periaatteessa raikasta, on sen poikkeavuus musiikkivaltavirrasta. Cabbagen tavassa puida ja kommentoida yhteiskuntaa on jotain kiehtovaa, vähän absurdia ja vinksahtanutta. Sellaista nuoruuden älykästä. Musiikin siloittelematon vaihtoehtoisuus ja tummasävyinen punk sekä rosoinen heittäyminen yhdistettynä arkipäiväisyyteen ja nuhjuiseen olemukseen herättää luottamusta tekemiseen. Saa sen vaikuttamaan piirun verran muita yrittäjiä uskottavammalta – ehkä jopa todellisuutta enemmän.

Niin. Mitään isoa oivallusta tämä ei minussa synnytä. Sinänsä minulla ei ole mitään pientä rämäisyyttä ja musiikillista sekoilua vastaan ja vaikka poppari olenkin, en silti tuota energiaakaan säikähdä. Mutta tästä en vain meinaa millään löytää pysyvää tarttumapintaa. Muutamien kappaleiden tai kertsien kohdalla nostan kiinnostuneena kulmia, toiset taas lähinnä lannistavat. Tykkään kuitenkin paikoin soundeista ja niissä pilkahtelevasta 90-luvusta.

Mietin jopa sitä, että olisiko tässä nyt sellainen yhtye, jonka kohdalla herää ajatus, että aina musiikillisten esi-isien (Alan McGee, Tim Burgess) tarjoama hehkutus, yhteiskuntatietoisten runoilijoiden fanittaminen, jonkinlainen elämänmakuisuus, nuhjuinen olemus ja indie eivät vain riitä? Vaihtoehtoisuutta tavallaan on, mutta siellä vaihtoehtoisuuden sisällä vähän hukutaan ja kadotetaan se erityisyys. Vai eikö tämä vain ole minulle tarkoitettu, vaikka näennäisesti kohderyhmään kuulunkin?

Tai sitten en vain tajua. Sekin on mahdollista, erittäin.

Yhtyeen uudehko Young, Dumb and Full of… -ep löytyy Spotifysta.

Ei kommentteja

The Kooks – Be Who You Are

Brightonilaisyhtye The Kooks julkaisee toukokuussa kokoelmalevyn, joka tiivistää yhtyeen tähän mennessä 11 vuoden ja neljän studioalbumin levytysuran. Kuten tapana usein on, täydentää myös The Kooks kokoelmaansa yhdellä aivan uudella kappaleella.

Pa pa pa pa paa da da pa

Ja voi että! Be Who You Are toimii täydellisesti tehtävässään, kokoelmalevyn uutena biisinä. Se on sellainen hyväntuulinen yhtyeen oma kunnianosoitus uralleen, muistoille, omalle identiteetille, maneereille. Kappale palauttaa reilussa kolmessa minuutissa mieliin monta miljoonaa The Kooks -mielikuvaa. Se kertoo oikeastaan kaiken sen, mitä The Kooks parhaimmillaan ja ihan eniten on.

Tässä minun tiivistykseni Be Who You Are -biisin ja The Kooksin ainesosista:

Se on rock ja pop, ajaton ja aikaisa.

Kappaleen alkusekuntien rokkikitara ja sitä seuraava popikas pa pa paa muistuttavat siitä, kuinka The Kooks on ollut aina yhtye, joka on ollut kovin pop, mutta kuitenkin samalla nauttinut myös brittiläisen rockmenneisyyden fiilistelystä. Tavallaan The Kooksin juttu on aina ollut samalla todella ajaton ja todella aikaisa. Ja aivan erityisesti todella 2006. Ainakin minut Luke Pricharttin hunajaisen nuhainen nasaali heittää suoraan keskelle nuoruutta ja sen kitaraindiehuumaa.

Yhtyeen rallattavan popin, pikkuisen retron rock-flirttailun ja poikamaisen indien sekamelskan voi pilkkoa osiin ja sijoittaa brittiläisen popmusiikin janalle. On 60-lukua, 70-luvun estetiikkaa, on 90-lukua ja brittipoppia, on 2000-luvun kitaraindieaalto.

Siinä on pa pa paa tai la la laa tai ta ta taa tai ty ty tyy tai o o ooooooooo

Se on hyväntuulinen, elämästä nauttiva ja siinä on papapapapapaa – voiko The Kooksimpaa asiaa olla? No ei! Lallattelu ja rallattelu on osa The Kooksin ilmaisua, joten olisi ihan hullua, jos myös vuoden 2017 versiosta ei tarttuvaa papapaa-koukkua tai o o ooo -jamitusta löytyisi.

Se on vähän cheesy

Suoranainen ylimelodisuus ja tarttuvuus, ne jo mainitut lallattelut ja Luke Pricharttin hurmaavan keimaileva laulutyyli yhdistettynä lyriikoiden beibeihin ja muuhun ihanan sievään, makeaan ja elämään uskovaan pop-jargoniin saa yhtyeen – ja tämän kappaleen – kuulostamaan ehkä ministi juustoiselta ja sokeriselta. Jollekin ronskimmasta ilmaisusta pitävälle se voi olla syy vältellä yhtyettä, mutta minusta se on vain rakastettavaa!

En ole koskaan välittänyt vasustella sitä jos joku soma kiharahiuksinen poppari haluaa kertoilla ”Be who you are, baby you’re a star”?

Ja hei, minuthan on just upgreidattu 11 vuodessa naiivista tähdeksi.

Ei kommentteja

Viisi kertaa kevät

Jes, tänään on vihdoin se päivä, kun uskallan sanoa, että on kevät!

Ja keväällä tarkoitan sellaista uuden syntymisen kautta tulevaa elossa olemisen ja pelottomuuden tunnetta, jota voi fiilistellä takki auki.

Näihin viiteen biisiin on tallennettu minusta onnistuneesti minun kevään (2017) fiilis.

TravisFlowers In The Window (2001)

Söpöilevä heräämisen, uuden nousun ja kukoistuksen biisi.

There is no reason to feel bad
But there are many seasons to feel glad, sad, mad
It’s just a bunch of feelings that we have to hold
But I am here to help you with the load

Wow look at you now
Flowers in the window
It’s such a lovely day

DovesThere Goes The Fear (2002)

Pienemmän pelkäämisen, vapauden, avonaisen parkan ja lennokkaan eteenpäinmenemisen tunnari. Kevätbiisien ruhtinas!

Ocean Colour SceneThe Day WeCaught The Train (1996)

Oh oh la la. Tässä on sellainen ihana vapaana ja elossa olemisen taika. Aurinkoa, tuulta, rannikkoa ja huolettomuutta.

StereophonicsDakota (2005)

Tämän tahtiin tekee mieli autoilla, pyöräillä tai juosta kevätauringossa. Raikas ja lennokas tunnelma, teksteissä lempeän rakkaudellinen ja raikas muisto nuoruudesta.

You made me feel like the one
The one

EgotrippiTällaisena iltana (2000)

Heipat sille yhdelle tyypille! Ja niin tämä talvella rikkoutunut sydän on päässyt yli ja sykkii taas, ja vielä ensisijaisesti tyypeistä tärkeimmälle – mulle itselle!

Millaisia kevätkappalerakkauksia sinulla on?

4 kommenttia

The Strypes – Oh Cruel World

Irlantilainen teinisensaatio The Strypes ihastutti alkuperäisen ja kypsän kuuloisella (ja näköisellä) rhythm and blues -toteutuksellaan brittimusiikkirakastajia ja modtyyppejä nelisen vuosi sitten. Kiitellyn ja kovasti myyneen Snapshot-debyytin jälkeen yhtye julkaisi ehkä astetta tuoreempisoundisemman Little Victories -kakkoslevyn, jonka debyyttiä vähän kitaraindiemäisemmästä ja -rockimmasta otteesta tykkäsin paljon! Yhtyeen kolmas albumi ilmestyy kesällä. Tässä ensimmäisessä Oh Cruel World -sinkussa ollaan taas huuliharppumaailmassa.

Tykkään The Strypesissä siitä, että vaikka yhtye on pysynyt sillä omalla leimallisella tiellään, ei se ole ollut tietyn musiikillisen jutun toteuttamisen suhteen turhan tiukkapipoinen, vaan on antanut tyylinsä – sekä musiikillisen että ulkomusiikillisen – myös elää ja muokkautua.

Kiva biisi!

Ei kommentteja

Le vintage: Nimipäiviä

Le vintage eli vuosikertajuttu blogiarkistoista. Tämä juttu on julkaistu alun perin vuosi sitten, 30.4.2016.

***

Hyvää vappuaattoa ja hyvää Miian päivää mulle.

Olen aina ajatellut, että Miia on oikein veikeä nimi ja kantajalleenkin ihan passeli. Harmi vain, ettei Miia ole tainnut juurikaan saada kunniaa esiintyä poppikappaleiden hänenä. Mistä lie johtuu? Vaikka nimestäni pidänkin, olisihan se somaa olla jonkun poplyriikan otsake.

Sheila Ruby Lyla Annie Grace Kunnari Gallagher?

Kuulostaa viehättavältä, ihanan pop-kuninkaalliselta.

2 kommenttia

The Charlatans – Plastic Manchinery

Klassikkoyhtye The Charlatansin kevään myötä ilmestyvä uusi levy on minulle tietysti merkkitapaus. Tammikuussa 2015 ilmestynyt Modern Nature -levy teki yhtyeen uudesta aktivoitumisesta yhden viime vuosien parhaista jutuista, joten joo, sitä lisää kiitos!

No, valitettavasti tämä tulevan Different Days -levyn ensimmäinen single ei käynnistä mitään suurta The Charlatans -vaihetta. Kun miettii, millaisilla uskomattoman hienoilla singleillä yhtye teki paluun pari vuotta sitten, ei tällainen ihan kiva nyt oikein riitä. Onneksi mistään otteen menettämisestä ei kuitenkaan tarvitse puhua, sen verran kauneutta, tarttuvuutta ja The Charlatansia biisistä löytyy. Ehkä tämä vain on pikkuisen liian suoraviivainen, liian perus. Ollakseen erityisen hyvä The Charlatans -kappale, saisi tässä olla vielä vähän enemmän yhtyeelle ominaista musikaalisuutta ja svengiä.

Tykkään kuitenkin tuosta videosta, se antaa biisille kivan maiseman ja istuu hienosti viime levyn ihanan Let the Good Times Be Never Ending -videon rinnalle.

6 kommenttia