The Charlatans – Plastic Manchinery

Klassikkoyhtye The Charlatansin kevään myötä ilmestyvä uusi levy on minulle tietysti merkkitapaus. Tammikuussa 2015 ilmestynyt Modern Nature -levy teki yhtyeen uudesta aktivoitumisesta yhden viime vuosien parhaista jutuista, joten joo, sitä lisää kiitos!

No, valitettavasti tämä tulevan Different Days -levyn ensimmäinen single ei käynnistä mitään suurta The Charlatans -vaihetta. Kun miettii, millaisilla uskomattoman hienoilla singleillä yhtye teki paluun pari vuotta sitten, ei tällainen ihan kiva nyt oikein riitä. Onneksi mistään otteen menettämisestä ei kuitenkaan tarvitse puhua, sen verran kauneutta, tarttuvuutta ja The Charlatansia biisistä löytyy. Ehkä tämä vain on pikkuisen liian suoraviivainen, liian perus. Ollakseen erityisen hyvä The Charlatans -kappale, saisi tässä olla vielä vähän enemmän yhtyeelle ominaista musikaalisuutta ja svengiä.

Tykkään kuitenkin tuosta videosta, se antaa biisille kivan maiseman ja istuu hienosti viime levyn ihanan Let the Good Times Be Never Ending -videon rinnalle.

2 kommenttia

Viisi kertaa aliarvostettu Blur-kappale

Olen kuunnellut tänä viikonloppuna pitkästä aikaa Bluria, sillä tavalla kunnolla. Samalla olen miettiny sitä, miten ainakin minun kohdallani ne yhtyeen kliseisimmät ja kulutetuimmat hitit – Parklife, Country House, Charmless Man, There’s No Other Way – eivät ole enää aikoihin merkinneet hyviä biisejä, vaan lähinnä sellaista brittipopsymboliikkaa ja kivaa hurmosta. Blurin kohdalla ne biiseinä minua eniten sykähdyttävät ovat aivan muita. Niitä, jotka eivät ainakaan enää saa ansaitsemaansa huomiota.

Tässä viisi minun mielestä aliarvostettua Blur-kappaletta.

Bad Day (1991)

Huh, mikä unohdettu baggyhienous! Erityisen säväyttävää on tuo intro.

Blue Jeans (1993)

Junnaava suuri pieni laulu yhtyeen Modern Life Is Rubbish -levyltä. Lyriikoihin tallennettu brittipop ja ajankuva – Dr Martensit – saa aina herkistymään.

Air cushioned soles
I bought them on the Portbello Road on a Saturday

Kaiken kaikkiaan ihanat lyriikat.

Sweet Song (2003)

Tämä laulu tuntuu simppeliltä, mutta ai että, miten paljon kauneutta biisissä on! On monta eri melodiaosiota taikka -kulkua, joista jokainen on omalla tavalla kaunis. Tavallaan laulu ei ole erityisen Blur, vaan enemmänkin Damon Albarn, ja erityisesti ilmestymisaikana tämä – tai oikeastaan koko Think Tank levy – tuntui aika epäblurimaiselta.

Nyt vuonna 2017 tämäkään ei enää tunnu niin radikaalilla tavalla vähäbluriselta, vaan kappale ja sitä ympäröivä albumi ovat löytäneet hienosti paikkansa Blurin jälkivuosien tuotannon osasena.

Fool’s Day (2010)

Ai ai, tämä 1000 kappaleen Record Store Day -julkaisu on ihana. Vähän surumielinen, mutta sellaisella suloisella tavalla. Ja mikä ihaninta, Graham Coxon tekee kappaleella paluun. Biisi on 10 vuoteen ensimmäinen Blur-sinkku, jolla Coxon on mukana. Albumikontekstissa tämä olisi varmasti löytänyt tiensä arvostetuimpien ja rakastetuimpien Blur-kappaleiden joukkoon. Nyt sen olemassaolon helposti unohtaa.

Badhead (1994)

Parklife-hittilevyn unohdettu helmi. Pitää sisällään albumin olennaisimman popin, soundimaailman ja muun tunnelman, mutta ei ole niin raivostuttavan pirtsakka, hömelö ja leikkisä kuin puhkisoitettu Parklife.

1 kommentti

RAT BOY – REVOLUTION

Nuorisolais-Miia täällä hei! Vai pitäisikö kirjoittaa kaikki isolla? Kera z-kirjainten ja numeroiden?

Jos seuraat minua Instagramissa, tiedätkin jo, että Rat Boyn uusi Revolution-sinkku on minun tämän kevään tunnareita! Mainio! Nuorukaiselle tunnuksenomainen Jamie T meets Beastie Boys -juttu on tällä biisillä minusta ehkä hehkein ikinä.

Tykkään biisille onnistuneesti tallennetusta hyvästä meiningistä, tuosta söpön simppelistä ja tutun tarttuvasta poppikertsistä sekä niistä laulukohdista, joissa jannu kuulostaa nuorelta Liam Gallagherilta. Viehätyn myös noista videon Burberry-flirttailuista, eleganttien tyylielementtien ”roskaamisesta”, rähjäiseen Tesco-ympäristöön tuomisesta.

Niin, ehkäpä tuo sinisen skarpin takin, burberryhtävän kauluspaidan ja painokkaan kävelyn synnyttämä swag on sekin vähän Liamia…

Scum-debyttiä odotellessa.

PS. Tästä blogin vanhaan Rat Boy -tekstiin.

Ei kommentteja

Kasabian – You’re In Love With a Psycho

Kasabian julkaisi taannoin uuden kappaleen ja nyt muutama päivä sitten vielä biisiä koristavan videon.

Ensi sekuntien jumppaus ja ulina antavat ymmärtää, että kyseessä olisi tuhatprosenttisesti tuttu ja kliseinen Kasabian-tamppaus. Jämerä, tummasävyinen jumputus. Vielä parin kuuntelukerran jälkeenkin olin kirjoittamassa, kuinka yhtyee tekee omaa tuttua juttuaan.

No tavallaan tekeekin joo, onhan kappaleen poljento turvallinen Kasabian, laulumelodia yhtyeelle ominaisen simppeli ja Tom Meighanin sylkevä lädilaulu entisensä. Mutta kyllä yhtye esittelee tässä minusta itsestään myös uuden puolen. Sillä vaikka se yhtyeelle niin ominainen tasainen jumppaus siellä kappaleen ytimenä onkin, niin muuten biisin soundimaailma on yhtyeelle oikeastaan uusi. Kepeämpi ja kevyempi, lempeämpi ja kiltimpi. Uho, iskevyys ja aggressiivinen tamppaus ovat vaihtuneet kevyempään ja raikkaampaan tanssipoljentoon. Paikoin jopa 90-lukulaiseen eurotanssipoppitunnelmaan, kuuntele vaikka Sergen sisääntulo 1:15 paikkeilla.

Kiltti hymähdys myös parin minuutin jälkeen äänimaailmaan mukaan tuleville kitaravedoille, joissa on jotain hupaisaa, mutta jotka toisaalta pelastavat laulun tylsyydeltä. Raja ihanasti mieleenpainuvan ja harmillisesti pikkaisen tylsän välillä on hiuksen hieno.

Vaikka kappale onkin vähän laahaava ja ehkä pikkuisen liian kunnianhimoton, on se minusta silti onnistunut. Kaikessa kasabiamaisuudessaan mutta myös jossain pienessä uudessa tuulahduksessa, jonka Serge Pizzorno on studiossaan visioinut.

Kyllä mie ihan tykkään.

Ei kommentteja

Viisi syytä rakastaa The Maccabeesiä

Tapahtuu vuonna 2017: The Maccabees lopettaa. Viimeisen kerran yhtyeen voi nähdä heinäkuun 1. päivä Lontoossa.

Tässä viisi syytä rakastaa tuota 2000-luvun britti-indien olennaista.

Hymisevä laulu

Oikeastaan The Maccabees on niitä yhtyeitä, jotka ovat uransa aikana ehtineet olla musiikillisesti monenlaista, joskin joku ominaisydin siellä aina punaisena lankana tekemisessä kuuluukin. Itse varmastikin muistan yhtyeen jatkossa tällaisena musiikillisesti isona, mutta samalla herkkänä. Utuisen ja eteerisen kauniina, mutta samalla jämäkän mahtipontisena. Ayla on yhtyeen kappaleista minulle varmaankin rakkain. Tämä on vain niin hieno! Ja tähän on tallentunut minusta yksi The Maccabeesin säväyttämimmistä ominaisuuksista: laulajan melkein huminaksi ja muminaksi käyvä laulutyyli.

Loistelias esimerkki kappaleesta, jossa musiikki, melodia, instrumentit, laulu, lyriikat, tunnelma kietoutuvat yhteen, muodostavat yhdessä teoksen. Mikään ei nouse yli muiden, mitään ei voisi jättää pois.

Wall Of Arms -levyn kansi (2009)

The Maccabees oli omalla panoksellaan luomassa sitä yhdenlaista britti-indien uutta aaltoa. Yhtye perustettiin vuonna 2004, ja se julkaisi ensimmäisen alubuminsa vuonna 2007. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun indie-yhtyeitä yhdistää minusta se, että ne olivat yhtä aikaa sekä perinteisiä, että moderneja. Niissä näkyy ja kuuluu brittiläisen (kitara)popin klassisuus, se, miten tuollainen musiikki tavallaan on siellä aina uudestaan ja uudestaan, sukupolvesta toiseen dna:ssa, osa merkittävää kulttuurihistoriaa. Toisaalta nämä yhtyeet eivät vain toisintaneet kitara-basso-rummut-stemmalaulut -historiaa, vaan loivat sille uuden, omannäköisensä ja -kuuloisensa kerroksen. Tietyn soundin, tietyn tavan käsitellä instrumentteja.

Yhtyeet asettuivat brittiläisen kitarapopin jatkumolle minun mielestä aivan erityisen paljon musikaalisina, rytmikkäinä ja jopa tanssittavina. On menevyyttä, indiediskomaisuutta. Se tietty kirkas kitara. Erityisen paljon ajankuvamaisesti nuo piirteet esiintyvät vaikkapa Two Door Cinema Clubissa tai Wampire Weekendissä. Ja siis joissain The Maccabeesin jutuisskin, tietty.

The Maccabeesin toisen albumin kansikuva olkoon konkreettinen symboli sille, miten kitaramusiikin eri vuosikymmenissä on aina kyse saman asian uudesta kerroksesta ja versiosta. Ollaan toisaalta ajankuva, toisaalta myös kuva jo olemassa olevasta.

Rytmikkyys

Kuten jo edellä kirjoitin, on jonkinsortin erityisrytmikkyys osa The Maccabeesiin musiikillista ilmaisua.  Sama nykivyys, rytmimuutokset tai muuten jänskä rummuttaminen, just se joku musiikillinen menevyys ja kulku ovat samoja piirteitä, jotka viehättivät minua aikoinaan myös vaikkapa Block Partyssa.

Love You Better on The Maccabeesin suloisimpia ja tallentaa yhtyeestä juuri sitä epäsuoraviivaisuutta, rytmin menevyyttä ja 2000-lukulaisiin neonvaloihin puettuja rytmin ja soitannan eri tasoja, kappaleen yltymistä, jotka moderneissa indietekemisissä ovat olleet se juttu. Aikansa lapsi, kuten koko levy. Vuoden 2009 indiesoundinen.

Huomaa myös torvet – very The Maccabees.

Aikuistuminen

The Maccabeesistä on musiikillisesti moneksi. Vuoden 2007 debyyttilevy Colour It In assosioituu minun päässäni pariksi esimerkiksi ensimmäisille The Futureheads -jutuille, Maximo Parkille taikka jopa The View’lle. Energinen, aito ja sopivan viimeistelemättömäksi jätetty bändilevy, jonka on muuten tuottanut poppipiireissä legendaarinen Stephen Street. Levyssä soi nuoruus.

Kakkoslevy Wall Of Arms tuo sitten mukanaan instrumentaalisuutta. Mitä pidemmäksi yhtyeen uralla edetään, sitä aikuisemmalta se tuntuu. Ihan kuin se olisi kasvanut indietä soittavasta kaveribändistä joukoksi itseään musiikillisesti ilmaisevia aikuisia. Sen tunneskaala ja musiikillinen ilmaisuvoima ikään kuin lisääntyvät ja kasvavat levy levyltä. Viimeisin albumi, vuonna 2015 ilmestynyt Marks To Prove It kuulostaakin jo kaikin puolin kypsältä, harkitulta ja seesteiseltä teokselta. Vakavaltakin. Kahdella viimeisellä albumilla yhtye toteuttaakin aivan loistavasti sellaista vähän melankolista ja orkestraalista tunnelmakitaraindietä.

Yhtyeen tuotantoon tallentuukin kauniisti yhden indeisukupolven kasvu- ja muutostarina. Tarina, joka saa alkunsa kitaraindien huumassa ja bändimusiikkia arvostavassa maailmassa. Tarina, joka loppuu maailmassa, jossa kitaramusiikki – bändisoitto – on siirretty marginaaliin.

Salaperäisyys

Kirjoitin juuri tekstin yhtyeestä, josta en tiedä juuri mitään! Salaperäisyys on ehdottomasti osa The Maccabeesin soundia, erityisesti sen uran loppuvaiheen. Mutta on yhtyeessä jotain salaperäistä muutenkin. Ihailen esimerkiksi laulaja Orlando Weeksin hiljaista, vähän vetäytyvää ja vakavaakin olemusta sekä yhtyeen musiikkiin keskittyvää uraa.

Yhtyeessä on jotain tavallista ja huomaamatonta, joka lähemmällä tarkasteulla osoittautuu uniikiksi tekemiseksi ja hienoksi, arvostettavaksi uraksi ja musiikilliseksi kasvutarinaksi.

Tässä vielä soittolistana yhtyeen minun mielestä 13 parasta kappaletta.

Ei kommentteja

Tänään Lager Supernova Black Doorissa

Tämä tulee nyt todella viime tipassa, mutta TERVETULOA TÄNÄÄN BLACK DOORIIN! Dj-minäni eli DJ Hey Layla! soittelee kello 21 alkaen brittipoppivinyyleitä dj-sielunkumppaninsa kanssa.

Tässä kolme ajankohtaista brittipoppisyytä tulla paikalle:

Yksi: The CharlatansWeirdo. Tämä kappale täyttää juuri tänään 25 vuotta! Biisin vinyyliversio on ehkä yksi kotini suosikkiesineistä. En ole levynkansinörtti, mutta tässä on ihana.

Kaksi: Shed SevenGoing For Gold. Yorkilainen Shed Seven ilmoitti alkuviikosta julkaisevansa uuden albumin! Joulukuu on varattu brittikiertueelle. Britpop never dies – sen kunniaksi tämä Lager Supernova -klassikko myös tänään.

Kolme: SleeperNice Guy Eddie. Shed Sevenin paluu, Trainspotting 2 leffateattereissa, Elastica studiossa, Ride uuden levyn parissa ja myös paluun tekevä Sleeper. Vuonna 2017 on ehkä ihan ok olla brittipoppari. Sleeperin juuri julkistettua come backiä haluan juhlistaa tänään ainakin tällä veikeällä poppikappaleella.

 

 

 

Ei kommentteja