Manic Street Preachers – International Blue

Manic Street Preachers ei ole vain yhtye, se on instituutio. Näin taisin todeta tänään ystävälle.

Sillä onhan se nyt aika hullua, että yksi yhtye pystyy vuodesta – tai oikeastaan vuosikymmenestä – toiseen tekemään kappaleita ja levyjä, jotka viehättävät. Eikö se upeasti kasvavien, melodisesti kulkevien ja hienosti sanovien biisien varasto ikinä tyhjene? Mistä näitä oikein tulee?

Manic Street Preachers vuonna 2017 voisi olla Manic Street Preachers minä tahansa muunakin vuonna – kappaleessa on debyyttilevyn kitara ja kaikkien levyjen kertsi. Mutta sitten taas toisaalta ei voisi. Sillä Manic Street Preachers on yhtye, jolla on aina palatessaan ja esiin astuessaan mielessään jokin pieni uusi visio. Uusi kulma manicsiyteen ja omaan tekemiseen. Joku, jota kuulija ei ehkä vielä uuden levyn ensimmäisestä singlestä tunnista, mutta joku, joka saa merkityksen ja selityksen viimeistään albumikontekstissa.

Ja ennen kaikkea joku, johon voi ja kannattaa aina luottaa.

Hyvä tästäkin tulee.

Uusi albumi Resistance Is Futile ilmestyy 6.4.2018.

1 kommentti

Lager Supernova goes Tampere

Enää reilu viikko, niin saan pyöräytellä levyjäni hienossa seurassa Tampereen Sohossa! Olen soittanut tuossa maan ja maailman mainiossa pubissa levyjä kerran aikaisemmin, muutama vuosi sitten. ja huh, se oli hienoa! Suosikkipubin dj-tiskin takan seisominen – suuri kunnia.

Tuo ilta oli aivan ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista ja onnistuneimmista, liioittelematta. Mikä voisi olla täydellisempää kuin soittaa brittipoppia Mansesterissa?

Nähdään siis Tampereella 16.12 brittipopin merkeissä.

Tapahtuma Facebookissa.

Ei kommentteja

Viisi kertaa dj-setin olennainen

Soitan huomenna perjantaina levyjä Black Doorissa klo 21 alkaen – tervetuloa! Illan aikana juhlitaan Noel Gallagherin uutta albumia kuunnellen se pari kertaa kokonaisuudessaan läpi. Muu musiikki on sitten minun ja Lager Supernova -parini Topiaksen vastuulla.

Löydät illan tapahtuman Facebookista.

Dj-iltojen levyjen ja seiskatuumaisten valinta, setin tunnelman ja kaaren suunnittelu on ehkäpä minun lempiharrastus. Vaikka se, millainen illasta musiikillisesti lopulta muodostuu, mitä kappaleita kultakin yhteeltä soitan, vaihteleekin jonkin verran, on silti muutamia kappaleita, jotka soitan ihan aina.

Tässä viisi sellaista biisiä, jotka ovat suuuurella varmuudella soineet ihan jokaisella dj-keikallani.

1. Suede – We Are The Pigs

Tämä edustaa setissä sellaista brittipopin suurien yhtyeiden parhaat biisit -osastoa. Tykkään siitä, miten kappale on kiistatta Sueden hienoimpia, tunnettukin, mutta ei kuitenkaan ihan se hitein. Olen saanut kappaleen singlen joskus lahjaksi ystävältä uuden kodin kunnaiksi.  Levyhyllyn suuuuuria aarteita!

Kappaleen mystinen ja dramaattinen tunnelma sopii minusta dj-setissä aina tosi hyvin  jonnekin Elastican kolkon soundin lähettyville.

2. Elastica – Waking Up

Brittipop-kauden olennaisimpia kappaleita ajan olennaisimpiin kuuluvalta yhtyeeltä. Elastican symboliarvo on valtaisa, ja ilman tätä kappaletta (taikka vaihtoehtoisesti yhtyeen Connection-biisiä) dj-settiä on minusta kyllä aika vaikea sanoa brittipoppisetiksi!

3. Ash – Shining Light

Yksi suosikein kappale ikinä! Soi jokaisella dj-kaikalla ihan just siitä syystä, että on niin mainio. Ashiltä soitan yleensä myös jotain vanhempaa, mutta tämän biisin tehtävänä on olla setissä se maailman täydellisin ja herttaisin kitarapopikas tykkäyslaulu.

4. Kaiser Chiefs – I Predict A Riot

Tämä biisi edustaa setissä sellaista uutta brittipop-tulkintaa. Kappale on loistava 2000-luvun versio 90-luvun brittipopista, sellainen ilmestymisaikansa kitaraindiehuuman ja Blur-henkisen brittipop-vision sekoitus.

Tämä on The Libertinesin vakkaribiisien ohella myös se, jonka tahtiin voi vähän ainakin henkisesti irrotella ja riehua.

5. Hurricane #1 – Step Into My World

Tämä juuri 20 vuotta täyttänyt biisi kuuluu settiin tietysti siksi, että se on yksi 90-luvun upeimmista kappaleista ja aivan erityisesti kitaristi Andy Bellin taidonnäyte. Mies loistaa tässä niin kitaristina kuin biisin kirjoittajanakin. Kappaleella on myös symboliarvo: se kuvastaa minusta hienosti sellaista brittipop-kauden hurmokselisuutta, Creation-levy-yhtiön voimaa ja valtaa, mutta toisaalta samalla myös koko brittipop-ilmiön ohimenevyyttä. Yhtye teki brittipop-kauden loppuvaiheessa yhden hienon levyn, mutta hiipui sitten samaa tahtia ilmiön kanssa.

Olisi suuri vääryys joskus jättää tämä biisi setistä pois.

1 kommentti

Shed Seven – Instant Pleasures

Vanhojen ja rakkaiden suosikkiyhtyeiden paluulevyt eivät aina ole helppoja. Joidenkin kohdalla on pakko vain myöntää, että vuosien jälkeen tehty albumi olisi voinut vaikka jäädä tekemättä. Idlewild, Embrace. Tuossapa pari yhtyettä, joita rakasta suuresti, mutta joiden uusimmat tekemiset eivät ole tuntuneet siltä, miltä olisin toivonut.

Sitten taas on sellaisia paluita, jotka inspiroivat ja muistuttavat siitä, mikä tässä elämässä on omaa ja ihanaa. Albumeita, jotka eivät välttämättä tarjoile mitään uutta ja jännää, mutta jotka ovat silti onnistuineita ja yhtyeen uraa kunniakaasti jatkavia. Blur, The Libertines, Suede.

Ja Shed Seven.

Instant Pleasures on Yorkista tulevan Shed Sevenin ensimmäinen levy sitten vuoden 2001. Ja vaikka edellisestä albumista onkin jo 16 vuotta ja debyytistä huikeat 23, kuulostaa tämä uusi albumi siltä kuin mikään ei olisi ikinä muuttunut. Eikä oikeastaan olekaan. Levyn avaavalla hittiraidalla Room In The House bändi lainailee vanhan Disco Down -hittinsä alkutunnelmia, ja biisin videolla taas viitataan Bully Boy -kappaleeseen ja sen videoon.

Tykkään todella siitä, millaisen paluun yhtye on päättänyt tehdä. Se ei selvästikään yritä albumilla mitään sen kummempaa. Ei olla erilainen, enemmän, uudempi, aikuisempi tai jänskempi. Levy ei varsinaisesti tarjoa kuulijalle uutta näkökulmaa yhtyeen tekemisiin tai suurta muutosta analysoitavaksi. Ja kuitenkin, vaikka yhtye tekee sitä, mitä se on aina tehnyt, tuntuu levy relevantilta. Ei ohimenevältä nostalgiahetkeltä tai halvalta ysäripaluulta, vaan ajattomalta ja ikiaikaiselta kitaramusiikilta.

Instan Pleasures -albumin suurin vahvuus onkin siinä, että yhtye on sillä onnistuneesti oma itsensä. Albumin kappaleet ovat edelleen poikkeuksetta hyviä ja soitto intensiivistä ja rohkeasti rockahtavaa kitarapoppia. Tunnelma on intensiivinen ja sähköinen, kuten yhtyeen kohdalla usein. Melodiat, kertosäkeet ja biisien eri osat ovat juuri sellaisia, millaisiksi ne  poppikoulun oppikirjoissa on joskus määritelty. Kypsät kitarasoolot, torvet ja jouset alleviivaavat, että nyt tehdään nimenomaan britipoppia. Jotain tällaista uutta, mutta tuttua ja tyylille uskollista brittipopalbumia olen pitkään odottanut.

Albumin yksi shedsevenimmistä kappaleista on ehdottomasti tämä It’s Not Easy. Yhtyettä ihailevat tunnistavat varmasti tuon kappaleen hitaahkon, valssahtavan keinunnan sekä biisin kuorruttavan paksun kitaran. Myös Rick Witterin lauluääni- ja tyyli ovat juuri niin maukkaita kuin vuosia vuosia sitten. Shed Seveniä parhaimmillaan! Aikuismaista eleganssia biisiin tuo taustakuoro, joka yhdessä torvien kanssa rakentaa kappaleeseen loisteliaan nousun.

Levyn parhain.

Suhtaudun Shed Seveniin suurella rakkaudella ja henkilökohtaisuudella. Kyseessä on ehdottomasti yksi minulle tärkeimmistä minuus-yhtyeistä. Niinpä tällainen odotukset ja toiveet täyttävä paluulevy saa helposti paljon muitakin merkityksiä kuin 12 taidokkaasti tehtyä ja toteutettua kitarapopkappaletta. Niin kuin musiikissa parhaimmillaan aina, myös tämän albumin kohdalla se levyn taika syttyy silloin, kun se kohtaa sen omakseen ottavan kuulijan. Onnistuneen musiikillisen kokonaisuuden ja toimivan kitararock-albumin lisäksi Instant Pleasures onkin aivan äärimmäisne paljon fanilevy meille, joille yhtye on aina ollut.

Edellä kuultujen kappaleiden lisäksi albumin helmiiin kuuluu hassu, Manicsien Girl Who Wanted To Be God -kappaleen kanssa samalla tavalla kitararockisti discoileva People Will Talk sekä tämä Better Days. Tässä biisissä jos jossain on kaikki, mitä oikeaoppiselta, 90-luvulle vievältä kitarapoppiballadilta voi odottaa.

Onneksi mikään ei ole muuttunut.

1 kommentti

Viva Brother – Womankind

Vuonna 2010 olin höpsöhkö opiskelija ja brittipop-wannabe, joka kirjoitti blogia nimeltä i’m happy to be here tonight. Blogin nimi oli tietysti lainattu suosikkiyhtyeen suosikkikappaleesta. Rakastuin joka viikko johonkin popparinretkuun. Joskus tosielämässä, joskus päänsisäisessä brittipoppimaailmassa. Sen lisäksi, että olin suuren osan elämästäni saavuttamattoman rakkauden tai saavutetun rakkaudettomuuden vuoksi sydän verellä, olin myös yksinäinen. Käytin liki kaiken sydänsurkeilusta liikenevän energiani uusien bändirakkauksien – eli jonkinlaisen elämänsisällön – löytämiseen.

Ja kaikesta tuosta kirjoitin tietenkin sinne blogiin.

(Onko mikään muuttunut?!)

Vuosi 2010 tuo minulle mieleen brittiyhtyeen nimeltä Brother, joka oli hetken aikaa minun elämäni tärkein sisältö. Tarina on tuttu ja kovin miiamainen: näin, kuulin, rakastuin. Yhtyeessä oli kaikki, mistä hurmaannuin: super söpöjä poikia, kivoja vaatteita, Liam Gallagherilta omittua lesoilua, asennetta ja olemusta, aurinkolaseja, moppitukkia, Noel-kitaroita, la la laa:ta ja noin miljoona kertaa aiemmin sävellettyjä brittipopkappaleita, toki hyviä sellaisia. Oli legendaarinen Stephen Street tuottajana.

Tykkäykseni Darling Buds Of May -kappaletta kohtaan oli joskus niin äärimmäistä, että se sattui. Olin varma, että Brother muuttaa maailman, käynnistää uuden brittipoppihurmoksen, tulee keikalle Suomeen ja rakastuu minuun. Koko bändi. Tai edes joku niistä, pliis.

No ei ihan muuttanut saati rakastunut. Famous First Words -debyyttilevyn, pikkuruisen hypen sekä suuren uhoamisen ja vouhkaamisen (ja nimen vaihtamisen Viva Brotheriksi) jälkeen yhtye katosi. Hävisi. Lopetti. Olin ihan saakelin vihainen.

Oli jätetty olo.

Muutama päivä sitten Brother tuli jotain todella outoa ja modernia internet-reittiä vastaan. Ei kadonneena, vaan olemassa olevana, aktivoituneena. Uusi single ja keikkasuunnitelmat seuranaan! Levykin ilmestyy ihan pian. No miltä nyt tuntuu? No ihan hyvältä! Yhtye kuulostaa toki eriltä kuin seitsemän vuotta sitten, överistä brittipoppilarpista on kasvettu yli ja se on ok, kaikkihan me tässä ollaan aikuistuttu. Ja vaikka en kymmenen vuoden takaisella hurmoksella tähän nyt suhtaudukaan, niin kyllä tämä singlekappale Womankind biisinä kelpo on. Vuoden 2010 Brotheria aikuisempi ja isompi, soundillisesti monipuolisempi ja modernimpi. Lopputuloksena toteutus, joka vie jonnekin Blossomsin harjoittaman tämän päivän kitarapopin ja indien seuraan.

”You are invite to the second chapter”, kirjoitti yhtye Facebook-sivullaa.

Ei kommentteja

Jotain uutta: Superbeat

Kuva: Joel Karppanen

Oululainen Superbeat saattaa olla sinulle jo tuttu – ehkä olet törmännyt yhtyeen Frogmouth-singleen, joka ilmestyi viime keväänä.

Superbeat on kiinnostava yhtye: sen vaihtoehtorockin lomassa soi myös selvä brittipopestetiikka. Yhtyeen pop-käsitys ei kuitenkaan ole sievä, nätti ja suoraviivainen, vaan cool ja vähän kompleksinen. Dramaattinenkin. Lopputuloksessa on hienoa jännittävyyttä ja charmia. Brittipopin kartalla yhtye asettuu minusta luontevasti jonnekin Sueden, nuoren Placebon tai vaikka Mansunin läheisyyteen. Lisäksi yhtye tekee paljon asioita samalla tavalla kuin kotimainen Come Inside (yksi maamme parhaista brittipopyhtyeistä) 1990-luvun lopulla teki. Sekä Come Insidessa että Superbeatissa hyvällä tavalla keskiöön nousevat laulajan lauluääni, laulumaneerit ja aksentti sekä yhtyeen vahva kitarointi.

Superbeat julkaisi juuri uuden singlen. Outshiningissa kiteytyy melko hyvin kaikki se, mitä edellä yritin sanoa, ehkä yhtye on siis onnistunut tallentamaan tälle biisille ydinjuttunsa. Yhtyeen persoonallisen olemuksen, intensiivisen soittamisen ja kelpo kappaleiden yhdistelmä kuulostaa minun korviini täysin levylle valmiilta.

Superbeatin voi nähdä keikalla Helsingissä Elmun Baarissa huomenna torstaina 12.10.

Ei kommentteja