Viisi kertaa Sleeper

Elokuun alussa toteutui yksi suuri unelmani – näin 90-luvun ja brittipop-kauden yhden hehkeimmän yhtyeen livenä! Mikä ihana sattuma, että Sleeper päätti aktivoitua 19 vuoden jälkeen juuri silloin, kun lomailin Lontoossa. Yhtye oli selkeästi Star Shaped -festivaalin odotetuin esiintyjä.

Tässä viisi syytä rakastaa yhtyettä:

Ihana ihana Louise Wener

Sleeperin laulaja Lousie Wener oli 90-luvun indieuskottava it-tyttö, jonka viehkeä olemus ja kliseinen ysärityttötukka pinneineen löytyvät ehkä noin miljoonan tuon ajan musiikkilehden kannesta. Toiseen tyttöidoliini, Elastican Justine Frischmanniin verrattuna Wenerin tyyli oli vähän pehmeämpi ja popimpi. Frischmann viihtyi pääosin farkuissa, maihareissa ja rockahtavassa nahkatakissa, Wenerin tavaramerkkeinä tykkään pitää housujen seuraksi puettua lyhyttä toppia.

Ja ai niin. Tietty myös 60-luvulta lainattua, mutta 90-lukulaisittain käytettyä minihelmaa.

Sleeperblokes

Wenerin viehätysvoimasta ja merkittävyydesta kertonee jotain se, että lopusta yhtyeestä käytettiin usein nimitystä ”Sleeperblokes”. Myönnän, olen itsekin keskittynyt yhtyeessä pääasiassa Wenerin valovoimaisuuteen ja biisinkirjoitustaitoon, muut yhtyeen jäsenet ovat jääneet minulle totaalisen anonyymeiksi. Jonkinlaista ajankuvaa tämäkin: 90-luvulla jos jolloinkin indiebändissä soittaminen, kappaleiden kirjoittaminen ja rokkitähteys kuuluivat myös naisille. Miespuoliset kollegat oli ihan ok jättää vähnä varjoon, eikä vain musiikkivideolla.

Atomic

Jos Louise Wener on 90-luvun it-tyttö, niin Sleeperin versio Blondien Atomic-kappaleesta on kyllä 90-luvun it-kappale. Biisi soi tietysti yhden 90-luvun ja cool britannia -kauden symbolin, Trainspotting-elokuvan klubikohtauksessa. Just siinä missä Renton tapaa nuoren Dianen – ja taitaa vähän rakastua.

Kuolematon elokuva- ja musiikkihetki, ehdottomasti.

Wenerin lauluääni

Louise Wenerin huokaileva, henkäilevä ja välillä kuiskailevastikin soiva lauluääni on yksi ikisuosikeistani. Ihanan uniikki ja sopii aivan loisteliaasti Sleeperin tarttuviin poppikappaleisiin. Jos et usko, niin kuuntele tämä Nice Guy Eddie, jolla sekä yhtye että Louise Wener laulajana ovat minusta parhaimmillaan.

Inbetweener

Inbetweener taitaa olla yhtyeen kappaleista itseoikeutetusti se, joka yksinkertaisesti pitää valita 10 kappaleen brittipop-kaanoniin. Vuonna 1995 yhtyeen debyytillä ilmestynyt kappale ei ole vain yhtyeen suurin hitti, vaan yksi olennaisimmista brittipop-kappaleista. Vaikka yhtyeellä onkin tusinan verran ihan hittejä biisejä ja monia unohtumattomia kertsejä, niin kyllä tämä biisi on se, joka minulle aiheuttaa kroppaan ne suurimmat kylmät väreet ja mieliin ihanimmat 90-luvun maisemat.

1 kommentti

The Sherlocks – Live for the Moment

The Sherlocks taitaa olla tällä hetkellä ajankohtaisin uusi brittirockyhtye – debyyttilevy Live for the Moment ilmestyi 18. elokuuta ja meni ilmestymisviikollaan Britannian albumilistan sijalle kuusi.

Yleensä kirjoitan blogiin lähinnä asioista, joista todella tykkään, mutta nyt aion tehdä poikkeuksen. En nimittäin kauheasti innostu tästä yhtyeestä, josta minun  ehkä kuuluisi tykätä. Mutta ehkä joku teistä innostuu.

Minusta The Sherlocksin ongelma on tylsyys ja mitäänsanomattomuus. Se on hajuton ja mauton. Levyn kappaleet ovat keskinkertaisia ja mieleenpainumattomia, ja vaikka tekemisessä jollain tasolla ihan hyvä soitannallinen meno onkin, niin yksinkertaisesti tästä vain puuttuu erityisyys.

Minun korviini The Sherlock soi halvalta The Courteeners -yritelmältä – kuuntele vaikka Blue, jolla The Courteenersin maailma ehkä eniten soi. Yhtye jää kuitenkin kauas vertailukohtansa särmästä ja karismasta. Ei ole Liam Frayn lauluäänen charmia, ei kappaleiden tarttuvuutta, runollisuutta, romantiikkaa ja ainutlaatuista tunnetta. The Sherlocks ei myöskään pärjää esimerkiksi Catfish and The Bottlemenin debyytin poikamaiselle rockille ja kyseisen albumin melodisesti onnistuneille ja elämänmakuisille biiseille.

Tutun ja tarttuvan, mutta samalla erityisen rockin tekeminen on haastavaa, luulen. Pakkohan sen on, eihän tällainen ihan ok muuten nousisi albumilistan kärkipäähän, edes viikoski? Joskus, kun kitararockille vielä oli suurempi kysyntä ja korkeammat vaatimukset, olisi tämä yhtye kyllä jäänyt monen paremman jalkoihin, veikkaan.

 

Ei kommentteja

Viisi kertaa vierailu

Kivaa lauantaita! Keräsin yhteen viisi kappaletta, joissa mukana vieraileva tähti tekee biisitä aivan erityisen onnistuneen tai muuten tärkeän.

Miles Kane ft. Clemence Poesy: Happenstance (2011)

Ranskalainen näyttelijätär Clemence Poesy saa Miles Kanen debyyttilevyn tunnelmaraidan kuulostamaan ranskalaiselta huokailubiisiltä. Elegantti, sensuelli, viettelevä, vähän pahellinenkin. Aivan ihana elokuvamainen maisema.

Lush ft. Jarvis Cocker: Ciao! (1996)

Biisinä vähän renkutus ja humppamainen, mutta tulkintana klassikko. Ja tietysti tähän on tallentunut reilu kolme minuuttia vuoden 1996 merkittävää ajankuvaa.

Death In Vegas ft. Liam Gallagher: Scorpio Rising (2002)

Tämä 2000-luvun alussa julkaistu kappale on minusta yksi parhaista Liamin laulusuorituksista ikinä. Suosikkikappaleitani kautta aikojen!

Babyshambles ft. Kate Moss: La Belle et La Bête (2005)

Kappaleena tämä on vähän keskinkertainen, mutta toisaalta hieno esimerkki Pete Dohertyn romanttisen rentusta runopoikapuolesta. Käytän sanaa ”ajankuva” blogissa ihan liikaa ja jatkuvasti, mutta nytkin on vain pakko.

Sillä Babyshambles, vähän ryysyinen ja sekava Pete Doherty sekä miehen  ja Kate Mossin sotkuinen, mutta silti aivan ihana rakkaus vain ovat merkittävä osa 2005 vuoden kuvastoa.

Ja kaikki se nyt vain on tässä kappaleessa.

Manic Street Preachers ft. Richard Hawley: Rewind The Film (2013)

Manic Street Preachersin vuonna 2013 ilmestynyt Rewind The Film -albumi on poikkeuksellinen. Yhtye ei nimittäin käytä sillä lainkaan sähkökitaraa. Levy kertoo vähän alkuloista tarinaa Walesin kaivoskriisistä ja sitä seuranneesta, yksilön kohtaamasta tuskasta. Kaunis levy.

Tällä albumin avausraidalla vierailee Sheffield-klassikko, kitaristi Richard Hawley. Upea mies, jonka väkevä laulusuoritus tällä kappaleella aiheuttaa väristyksiä.

Ei kommentteja

Kasabian – Ill Ray (The King)

Rakastan musiikkivideoita! Jouduin elämään lapsuuteni ja nuoruuteni MTV:n ulottumattomissa, meillä Lapissa ei sellainen jännittävyys näkynyt. Ensikosketukseni popmusiikin ja musiikkivideoiden hurmaavaan liittoon sain sitten Jyrki-ohjelman myötä.

Ja nyt en tietenkään voi saada musiikkivideoista tarpeekseni.

Kasabianin Ill Ray (The King) -kappale on jo kolmas uuden levyn biiseistä, jolle on tehty videotulkinta. Ja sehän sopii minulle. Video vielä kaiken lisäksi toimii juuri niin kuin musiikkivideon toivonkin toimivan – se saa biisin tuntumaan vähän eriltä ja erityisemmältä. Tarjoaa maiseman tai tunnelman, jota et kappaleessa aiemmin kuullut.

Ill Ray (The King) -kappaleesta on nyt sitten vahingossa tullut yksi Kasabian-suosikeistani. Levyn ilmestyessä en niin pitänyt biisistä, mutta sitten kävi niin, että kappale avasi yhtyeen Tallinnan keikan. Se olikin sitten sellainen isku ja hurmoshetki, että hetken olin varma, ettei mikään ole koskaan kuulostanut niin hyvältä.

Ei kommentteja

Rat Boy – Scum

Blogista on varmasti käynyt ilmi, että Rat Boyn vasta ilmestynyt Scum-debyytti on ollut kovasti odotettu. Näin innostunut en ole ollut aikoihin mistään uudesta jutusta! Jos olet kuunnellut levyn, sinulla varmasti on siitä jo oma mielipiteesi. Ehkä tykkäät siitä yhtä paljon kuin minä, ehkä et oikein tajua tätä minun hurmosta.

Koska kyseessä on minusta loistava ja minulle tärkeä levy, ajattelin taas kerran kritiikin sijaan tarjoilla muutaman väliotsikon, jotka toivottavasti avaavat sinulle sitä,  miltä levy minun mielestäni kuulostaa ja tuntuu.

Musiikillinen sekamelska

Sekalmelskalevyissä on haasteensa, lopputuloksesta voi tulla levoton ja hahmoton joukko kappaleita, joista kaikki erottuvat toisistaan niin, ettei mistään saa enää kiinni. Mutta vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Jamie T., myös Rat Boy onnistuu limittämään, lomittamaan ja sovittamaan yhteen useamman eri musiikkityylin.

Scum-levyn runko ja Rat Boyn ydinjuttu muodostuu hip hopin, uudehkon kitaraindien ja 90-luvun brittipopin vaikutteille. Sen sijaan, että lopputulos olisi sekava, on Scum mukavasti polveileva teos, jossa kappaleiden väliin sijoitetut lyhyet siirtymä-ääninauhat ja nuorukaisen näppärästi joko räpähtelevä tai lauleleva ääni liimaavat kokonaisuuden yhteen, albumiksi.

Levyn hip hop -kappaleena kuuntele vaikka Beastie Boys -henkinen Move, aikamme kitaraindieksi taas voisin kelpuuttaa tuon mainion FAKE ID -renkuttelun. Ja se brittipop-kappale? No, se on taivaallinen ILL BE WAITING.

Yksi suosikeistani on myös levyn avaava TURN ROUND M8, jossa on minusta jotain Rat Boyn hienosti kiteyttävää koukuttavuutta.

Paras brittipop-kappale pariinkymmeneen vuoteen

Taisin jo sosiaalisessamediassa huudahtaa, miten Rat Boy on onnistunut tekemään parhaan autenttisen brittipop-kappaleen sitten vuoden 1997. Paljon huudeltu, tiedän, mutta niin se vain on! ILL BE WAITING todella on biisi, jota Boo Radleys tai Menswear olisivat vuonna 1995 säikähtäneet.

Innostukseni tätä kappaletta kohtaan on samaa luokkaa – tai jopa suurempaa – kuin muutama vuosi sitten australialaisen DMA’sin Oasis-kunnianosoitusta kohtaan tuntemani. Jos opettaisin yliopistossa brittipopin perusopintoja, pitäisin tämän kappaleen pohjalta luennon siitä, miten tehdään esimerkillinen, kaikkia välttämättömiä konventioita taidokkaasti hyödyntävä brittipop-kappale 20 vuotta brittipop-ilmiön hiipumisen jälkeen.

Vuoden 2017 brittipoppia

Sen lisäksi, että rakastan I’ll Be Waiting -kappaleeseen tallennettuja musiikillisia brittipop-kliseitä, houkuttelee minua ajatus siitä, että ihan koko Rat Boyn tekemisen voisi nähdä vuoden 2017 brittipoppina.

Tiedätte, että käsitykseni brittipopista ei rajoitu vain musiikkityyliin, tietynlaiseen kitarapoppiin, vaan näen sanan merkityksen nimenomaan ilmiötasoisena. Minun mielestäni näkemykseen liittyy vahvasti ajatus siitä, että brittipop on jotain, mikä toistuu sukupolvesta toiseen, aina vähän uudenlaisena versiona. Eri sukupolvien luomia ja läpi elämiä brittipopin kerroksia yhdistäisi näin tietynlainen kitaroita rakastava pop- tai rock-ote, mutta myös joku tietynlainen fiilis ja asenne. Etulinjassa tapahtuva brittiläisen musiikkihistorian ja siihen yhdistettävien musiikillisten ja ulkomusiikillisten merkkien kierrättäminen ja hyödyntäminen. Tunnistettavasti englantilaisilla elementeillä pelailu. Jonkinlainen lad-swag ja lädiuskottava coolius.  Jonkin jo olemassa olevan sekoittaminen juuri tämän ajan henkeen.

Voisiko siis olla, että Rat Boy olisi juuri nyt se tyyppi, joka luo uutta brittipop-kulttuuria?

Ajassa kiinni

Niin, jonkinlaisella abstraktilla tasolla brittipopissa voisi siis olla kyse coolista nuorisokulttuurista, indiestä, joka kuulostaa hyvältä pubin, jalkapallon, kaljan ja tennareiden seurassa. Olennaista on olla samaan aikaan sekä taaksepäin katsova ja jo tehtyä ja tunnistettavaa hyödyntävä, mutta myös uutta luova ja juuri tässä ajassa kiinni oleva ote. Minusta Rat Boy onnistuu juuri tuossa. Nuorukainen tekee jotain, minkä 34-vuotias brittipoppari tunnistaa omakseen, mutta on samalla esillä omalle sukupolvelleen luontevalla tavalla – niin musiikillisesti kuin muutenkin.

Jos miettii menneitä sukupolvikokemuksia ja indieilmiöitä, yhdistää minusta niitä kaikkia se, miten ja missä niitä on eletty. Jotta jostain tulee ilmiö, on sen asian löydyttävä sieltä, missä nuoriso on ja tapahduttava siellä, misäs nuorios aikansa viettää. Siksi niin moniin historiassa merkittäviin musiikillisiin ilmiöihin on tallentunut merkittävä osa ajankuvaa. 90-luvun brittipoppia elettiin MTV:n ja Select-lehden kautta. 2000-luvun brittipopkerroksessa olennaista oli My Space, jonka kautta alkunsa saivat Lily Allenin ja Arctic Monkeysin kaltaiset sukupolvikokemukset. Kitaraindien uudessa hurmoksessa iso rooli oli NME-lehdellä –  puhuttiin jopa NME-bändeistä ja NME-soundista.

Samalla tavalla myös Rat Boy kertoo meidän ajastamme jotain. On Spotifyn ja YouTube-kanavan merkitys yksittäisten kappaleiden ja tunnelman ja idean levittäjänä. On nuorukaisen Scum-nimen ympärille koottu kokonainen imperium, konsepti, jonka harkittu ja viimeistelty fiilis kaikessa kokonaisvaltaisuudessaan on niin vuotta 2017.

Niin ja sitten levyllä on tietysti tämä Rat Boyn näkemys Blurin Park Lifesta. Jälleen jonkinlainen tämän päivän versio brittipopista.

I was alright
Till they took me off my medication
Started slagging off my generation
And I don’t know why

4 kommenttia

Perjantaibiisi: Stereophonics – More Life in a Tramps Vest

Stereophonicsin soma debyytti täyttää juuri nyt tänään 20 vuotta! Koska viimeiset vuodet on saatu päivitellä näitä jatkuvia pyöreitä, turha varmaan enää ihmetellä ajan kulkua.

(20 vuotta!!!)

Vaikka Stereophonics ei mikään suuri rakkauteni ole koskaan ollutkaan, vaan ennemminkin sellainen harmiton tuttu, niin kyllä yhtyeeltä muutamakin levy ja useampi kappale jonkinlaiseen kaanoniin kuuluu. Post-brittipopin olennaisia.

Ja muuten, sen lisäksi, että saamme juhlia vuonna 1997 ilmestyneen Word Gets Around -levyn parikymppisiä, voi walesiläisyhtyettä fiilistellä myös kuuntelemalla ihan uutta musiikkia. Brit rock survivors, sanoisin.

Ai niin, minulla liittyy yhtyeeseen hauska muisto yläasteelta, 7. luokalta, eli siis nimenomaan vuodelta 1997. Koulussamme oli vierailulla walesiläisiä opettajia, jotka pitivät meille englannin tuntia. Jossain vaiheessa saimme kysyä heiltä kysymyksiä. Ystäväni Reetta taisi olla lopulta ainoa, joka uskalsi avata suunsa englanniksi. Suurena Manic Street Preachers -fanina hän kysyi herroilta, onko mitään muita walesiläisiä yhtyeitä, joista kannattaisi kiinnostua.

No, herrat tietysti kertoivat uudesta lupaavasta ja kiinnostavasta yhtyeestä nimeltä Stereophonics.

Näin niitä yhtyeitä löydettiin aikana ennen internettiä!

Ps. Tämä Jools Holland -live on yksi suosikeistani!

Ei kommentteja