Viisi syytä rakastaa The Maccabeesiä

Tapahtuu vuonna 2017: The Maccabees lopettaa. Viimeisen kerran yhtyeen voi nähdä heinäkuun 1. päivä Lontoossa.

Tässä viisi syytä rakastaa tuota 2000-luvun britti-indien olennaista.

Hymisevä laulu

Oikeastaan The Maccabees on niitä yhtyeitä, jotka ovat uransa aikana ehtineet olla musiikillisesti monenlaista, joskin joku ominaisydin siellä aina punaisena lankana tekemisessä kuuluukin. Itse varmastikin muistan yhtyeen jatkossa tällaisena musiikillisesti isona, mutta samalla herkkänä. Utuisen ja eteerisen kauniina, mutta samalla jämäkän mahtipontisena. Ayla on yhtyeen kappaleista minulle varmaankin rakkain. Tämä on vain niin hieno! Ja tähän on tallentunut minusta yksi The Maccabeesin säväyttämimmistä ominaisuuksista: laulajan melkein huminaksi ja muminaksi käyvä laulutyyli.

Loistelias esimerkki kappaleesta, jossa musiikki, melodia, instrumentit, laulu, lyriikat, tunnelma kietoutuvat yhteen, muodostavat yhdessä teoksen. Mikään ei nouse yli muiden, mitään ei voisi jättää pois.

Wall Of Arms -levyn kansi (2009)

The Maccabees oli omalla panoksellaan luomassa sitä yhdenlaista britti-indien uutta aaltoa. Yhtye perustettiin vuonna 2004, ja se julkaisi ensimmäisen alubuminsa vuonna 2007. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopun indie-yhtyeitä yhdistää minusta se, että ne olivat yhtä aikaa sekä perinteisiä, että moderneja. Niissä näkyy ja kuuluu brittiläisen (kitara)popin klassisuus, se, miten tuollainen musiikki tavallaan on siellä aina uudestaan ja uudestaan, sukupolvesta toiseen dna:ssa, osa merkittävää kulttuurihistoriaa. Toisaalta nämä yhtyeet eivät vain toisintaneet kitara-basso-rummut-stemmalaulut -historiaa, vaan loivat sille uuden, omannäköisensä ja -kuuloisensa kerroksen. Tietyn soundin, tietyn tavan käsitellä instrumentteja.

Yhtyeet asettuivat brittiläisen kitarapopin jatkumolle minun mielestä aivan erityisen paljon musikaalisina, rytmikkäinä ja jopa tanssittavina. On menevyyttä, indiediskomaisuutta. Se tietty kirkas kitara. Erityisen paljon ajankuvamaisesti nuo piirteet esiintyvät vaikkapa Two Door Cinema Clubissa tai Wampire Weekendissä. Ja siis joissain The Maccabeesin jutuisskin, tietty.

The Maccabeesin toisen albumin kansikuva olkoon konkreettinen symboli sille, miten kitaramusiikin eri vuosikymmenissä on aina kyse saman asian uudesta kerroksesta ja versiosta. Ollaan toisaalta ajankuva, toisaalta myös kuva jo olemassa olevasta.

Rytmikkyys

Kuten jo edellä kirjoitin, on jonkinsortin erityisrytmikkyys osa The Maccabeesiin musiikillista ilmaisua.  Sama nykivyys, rytmimuutokset tai muuten jänskä rummuttaminen, just se joku musiikillinen menevyys ja kulku ovat samoja piirteitä, jotka viehättivät minua aikoinaan myös vaikkapa Block Partyssa.

Love You Better on The Maccabeesin suloisimpia ja tallentaa yhtyeestä juuri sitä epäsuoraviivaisuutta, rytmin menevyyttä ja 2000-lukulaisiin neonvaloihin puettuja rytmin ja soitannan eri tasoja, kappaleen yltymistä, jotka moderneissa indietekemisissä ovat olleet se juttu. Aikansa lapsi, kuten koko levy. Vuoden 2009 indiesoundinen.

Huomaa myös torvet – very The Maccabees.

Aikuistuminen

The Maccabeesistä on musiikillisesti moneksi. Vuoden 2007 debyyttilevy Colour It In assosioituu minun päässäni pariksi esimerkiksi ensimmäisille The Futureheads -jutuille, Maximo Parkille taikka jopa The View’lle. Energinen, aito ja sopivan viimeistelemättömäksi jätetty bändilevy, jonka on muuten tuottanut poppipiireissä legendaarinen Stephen Street. Levyssä soi nuoruus.

Kakkoslevy Wall Of Arms tuo sitten mukanaan instrumentaalisuutta. Mitä pidemmäksi yhtyeen uralla edetään, sitä aikuisemmalta se tuntuu. Ihan kuin se olisi kasvanut indietä soittavasta kaveribändistä joukoksi itseään musiikillisesti ilmaisevia aikuisia. Sen tunneskaala ja musiikillinen ilmaisuvoima ikään kuin lisääntyvät ja kasvavat levy levyltä. Viimeisin albumi, vuonna 2015 ilmestynyt Marks To Prove It kuulostaakin jo kaikin puolin kypsältä, harkitulta ja seesteiseltä teokselta. Vakavaltakin. Kahdella viimeisellä albumilla yhtye toteuttaakin aivan loistavasti sellaista vähän melankolista ja orkestraalista tunnelmakitaraindietä.

Yhtyeen tuotantoon tallentuukin kauniisti yhden indeisukupolven kasvu- ja muutostarina. Tarina, joka saa alkunsa kitaraindien huumassa ja bändimusiikkia arvostavassa maailmassa. Tarina, joka loppuu maailmassa, jossa kitaramusiikki – bändisoitto – on siirretty marginaaliin.

Salaperäisyys

Kirjoitin juuri tekstin yhtyeestä, josta en tiedä juuri mitään! Salaperäisyys on ehdottomasti osa The Maccabeesin soundia, erityisesti sen uran loppuvaiheen. Mutta on yhtyeessä jotain salaperäistä muutenkin. Ihailen esimerkiksi laulaja Orlando Weeksin hiljaista, vähän vetäytyvää ja vakavaakin olemusta sekä yhtyeen musiikkiin keskittyvää uraa.

Yhtyeessä on jotain tavallista ja huomaamatonta, joka lähemmällä tarkasteulla osoittautuu uniikiksi tekemiseksi ja hienoksi, arvostettavaksi uraksi ja musiikilliseksi kasvutarinaksi.

Tässä vielä soittolistana yhtyeen minun mielestä 13 parasta kappaletta.

Ei kommentteja

Tänään Lager Supernova Black Doorissa

Tämä tulee nyt todella viime tipassa, mutta TERVETULOA TÄNÄÄN BLACK DOORIIN! Dj-minäni eli DJ Hey Layla! soittelee kello 21 alkaen brittipoppivinyyleitä dj-sielunkumppaninsa kanssa.

Tässä kolme ajankohtaista brittipoppisyytä tulla paikalle:

Yksi: The CharlatansWeirdo. Tämä kappale täyttää juuri tänään 25 vuotta! Biisin vinyyliversio on ehkä yksi kotini suosikkiesineistä. En ole levynkansinörtti, mutta tässä on ihana.

Kaksi: Shed SevenGoing For Gold. Yorkilainen Shed Seven ilmoitti alkuviikosta julkaisevansa uuden albumin! Joulukuu on varattu brittikiertueelle. Britpop never dies – sen kunniaksi tämä Lager Supernova -klassikko myös tänään.

Kolme: SleeperNice Guy Eddie. Shed Sevenin paluu, Trainspotting 2 leffateattereissa, Elastica studiossa, Ride uuden levyn parissa ja myös paluun tekevä Sleeper. Vuonna 2017 on ehkä ihan ok olla brittipoppari. Sleeperin juuri julkistettua come backiä haluan juhlistaa tänään ainakin tällä veikeällä poppikappaleella.

 

 

 

Ei kommentteja

Cast – Paper Chains

Olitko keskiviikkona Tavastialla Teenage Fanclubin keikalla? Mietitkö, miten ihanaa, että jotkut asiat vain eivät muutu? Minä mietin.

Ja samaa mietin myös tänään. Jotenkin vain taas viime aikoina ikiaikaisuus, klassikkous, tietty asioiden pysyvyys ja vakiintuminen on tuntunut inspiroivatlta. Niin kuin vaikka se, että brittipop-kauden kalssikko Cast vielä vuonna 2017 tekee tätä samaa omaa juttuaan. Ilman shokeraavia elementtejä. No, John Powerin ääni on vähän kähentynyt, mutta onhan tämä suloinen, hyvällä tavalla tuttu ja turvallinen uusi avaus liverpoolilaislta taas.

1 kommentti

Unohtuneet levysuosikit: Athlete – Vehicles & Animals

2000-luvun alku – ehkä viimeisiä kitarapopin mahtivuosia?

Vuosituhannen vaihteessa, brittipop-kauden jo päätyttyä, alkoi kitaramusiikissa tavallaan uusi aika. 90-luvulta tuttu rock ja roll, uho, itsevarmuus, glamour, tähteys ja sen sellainen tekivät tilaa post-britpopin lempeälle, herkälle ja nöyrälle kitaramusiikille. 90-luvulla meni lujaa, nyt oli aika vähän rauhoittua. Samassa rytäkässä Oasis aikuistui lädiporukasta oikeaksi rokkiyhtyeeksi ja Blur meni Marokkoon ja sanoi heipat Graham Coxonille (vai toisin päin?). Tony Blair ja Irakin sota vihastuttivat.

Jonkinlaisen garage- tai post punk -revivalin rinnalla (esim. The Libertines, Razorlight ja sellaiset) eli toinen kitaramusiikkitodellisuus, kun Coldplayn vanavedessä massoja liikutti Travis, Keane, Embrace, Snow Patrol ja esimerkiksi Athlete. Rokkikukkoilun ja jännittävyyden sijaan näiden yhtyeiden juttu oli turvallisuus, tavallisuus ja vaatimattomuus. Vai muistatko, miltä vaikkapa Athleten jäsenet näyttivät?

Lontoolaisen Athleten debyyttilevy Vehicles & Animals vuodelta 2003 oli aikoinaan suuri suosikkini. Yhtyeen helposti lähestyttävä ja lempeä pop poiki muun muassa Mercury-palkintoehdokkuuden. Yhtyeen kakkoslevy Tourist taisi olla myös listamenestys, mutta se ei ollut enää minulle mikään merkkitapaus.

Jonkinlainen ikuinen jälki yhtyeestä on jäänyt, sillä viime aikoina El Salvador -kappale on alkanut soida pääni sisällä. Oikeastaan aika tyylikkäästi on ainakin tuo biisi vanhentunut, tosi söpö edelleen.

Ei kommentteja

High Hazels – Sequin Eyes

Esittelin brittiyhtye High Hazelsin sievän ja lempeän kitarapopin blogissa reilu pari vuotta sitten. Nyt yhtye on julkaissut uuden kappaleen, jota kuuntelen täällä ihan sydämen kuvat silmissä!

Kappaleesta löytyy oikeastaan kaikki se, mitä jo tuolloin aiemmin yritin yhtyeen debyyttilevystä sanallistaa. Kauneus, herkkyys, pehmeys. Kirkas ja helisevä kitara, toiselle tasolle nouseva kertsi.

Aivan erityisen ihanaa tässä Sequin Eyes -kappaleessa on toisen sheffieldiläisyhtyeen, nimittäin Arctic Monkeysin entistä vahvempana kuuluva kaiku. Laulajan lempeä, kuiskailevan kertova lauluääni yhdessä muun alexturnermaisuuden kanssa vie ainakin minut oitis vuoteen 2011 ja Suck It And See -albumin aikaiseen poppi-Arctic Monkeysiin. Kuuntele vaikka kertosäkeen sulkevat loppusekunnit kohdasta 1:55 alkaen. Erittäin Mr. Turner.

2 kommenttia

Parhaat yhtyeet top 20

Jostain syystä olen elänyt siinä uskossa, ettei yhtyeitä voi listata paremmuusjärjestykseen. Mutta kyllä ne näköjään voi, kunhan vain miettii kriteerit selkeiksi. Tässä on nyt 5.2.2017 muutamissa minuuteissa tehty lista minun mielestä parhaista yhtyeistä. Ensin piti olla top 10, jatkoin sitä top 15 -listaksi ja vielä top 20 -listaksi. Ehkä ensi kerralla uskallan pitää listan lyhyempänä.

Ja ne kriteerit? No oikeastaan mietin vain, että minkä yhtyeen koko tuotantoa kuuntelen mieluiten. Ja listaksi yhtyeet muodostuivat kysymällä, että no jos Oasista ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Bluria. Jos Oasista ja Bluria ei olis, mitä kuuntelisin mieluiten? Manic Street Preachersia. Jos noita kolmea ei olis, kuuntelisin mieluiten The Charlatansia. Ja niin edelleen.

  1. Oasis
  2. Blur
  3. Manic Street Preachers
  4. The Charlatans
  5. Ash
  6. Kasabian
  7. The Stone Roses
  8. Shed Seven
  9. Elastica
  10. Suede
  11. The Libertines
  12. Courteeners
  13. Arctic Monkeys
  14. Embrace
  15. Supergrass
  16. Pulp
  17. Idlewild
  18. Travis
  19. Cast
  20. The Verve

 

5 kommenttia