Witness (Katy Perry)

Rakastuin Katy Perryyn sinä mustahiuksisena pin up -tyttönä joka keikisteli giganttisten kirsikoiden ja vaaleanpunaisten hattarapilvien keskellä. Siihen Katheryn Hudsoniin, joka hylkäsi uskonnolliset taustansa, taisteli levy-yhtiöitä vastaan vuosia ja vihdoin singahti mainstream-musiikin huipulle. Rakastin tuota Katy Perryä.

Tuo Katy Perry on kuollut.

Uusi Katy Perry onkin rohkea lyhythiuksinen blondi kapinallinen, joka on lävistänyt nenänsä ja yrittää laulaa politiikasta. Vähemmän lähestyttävä, vähemmän samaistuttava, mutta hitusen verran enemmän salaperäinen ja kiinnostava. En yleensä pidä siitä, että naisartisteja koskevien musiikkiartikkeleiden yhteydessä puhutaan artistien ulkonäöstä, mutta tällä kertaa se on mielestäni oleellista koska Perryn muodonmuutos on niin radikaali ja samalla niin synkassa uuden musiikin kanssa.

Myös tuo aiempi musiikkityyli on nimittäin kuollut.

Perryn kehitys levy levyltä on ollut toki luontevaa, mutta koskaan ei harppaus levyjen välillä ole ollut näin suuri. Poppi on tälläkin levyllä toki läsnä, mutta kuten aiemmassa postauksessani kirjoitin, uudet kappaleet henkivät toki modernia elektronista soundia vieden kuitenkin samalla myös kevyelle aikamatkalle kymmenien vuosien taakse discolattioille ja syntikkapopin maailmaan. Vahvat vaikutevibat tulevat paikoittain esimerkiksi sellaisista yhtyeistä ja artisteista kuin Eurythmics, The Human League ja Erasure. Yleinen soundi on kuitenkin loppujen lopuksi niin hallittu, että se sitoo Perryn edelleen vahvasti popmaailmaan.

Vanha Katy Perry on ehkä kuollut, mutta Perryn soundi on syntynyt uudelleen — vähän niin kuin mitä Miley Cyrus teki uralleen vuonna 2013 ilmestyneen Bangerz -albumin myötä. Tosin siinä missä Miley oli tuon albuminsa myöntä ehkä ”vähän enemmän”, on Katy Perry onnistuneen tyylikkäästi pelkistänyt soundiaan. Tavallaan voisi melkein sanoa, että Perry on musiikillisesti aikuistunut sitten Teenage Dream -vuosiensa — niin hauskoja kuin ne olivatkin.

Witness on unenomaista discomaalailua,  joka jää lyriikoidensa puolesta vähän liian naiiviksi ja kliseiseksi, mutta on kokonaisuutena sopivan taiteellista tunnelmointia. Sen sinkut ovat kuitenkin melko unohdettavia, eikä levystä muutenkaan löydy hirveän paljon tarttumapintaa. ”Maalailussa” on aina se vaara, että levy jää vähän tasapaksuksi ja se on vaarana myös tällä levyllä vaikka se ajoittain hengittääkin kauniisti.

Osittain tätä tylsää tasapaksuutta tukee se, että levyllä on viisitoista raitaa mikä tuntuu himpun verran liian suurelta määrältä albumille. Koska kappaleet ovat niin samankaltaisia, valtaa kuuntelijan (tai ainakin minut) viimeistään puolessa välissä polttava tunne skippailla biisejä ja kuulla jotakin hieman erilaista. Omaa kuuntelukokemustani olisi parantanut jos albumi olisi ollut kompaktimpi ja siltä oltaisiin pudotettu pois muutama heikompi lenkki.

Kaiken kaikkiaan, olen ihan äärimmäisen innoissani Perryn uudesta soundista, joka on huomattavasti kiinnostavampi vaihde kuin jo hieman liian tutuksi tullut puhdas poppivaihde. Samalla en kuitenkaan koe, että tuo soundi kantaisi tarpeeksi kiinnostavana levynmittaisen kokonaisuuden yli.

Onko siellä muita joissa tämä levy herättää ristiriitaisia ajatuksia? Kuuntele levy alta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.