Provinssi 2016 | Chisu

Onko mahdollista, että artistista tulee itselle liian henkilökohtainen? Jos on, niin minusta tuntuu, että Chisusta on tullut minulle sellainen. Kuutisen vuotta sitten elin elämässäni raskasta aikaa ja ainoa lääke, joka tuntui toimivan kipuuni oli Chisun Vapaa ja Yksin sekä sitä seurannut Kun Valaistun -levy. Kuuntelin niitä uskonnollisesti ja juoksin kesän festareillakin aina kohti sitä lavaa, josta kantautui Christel Sundbergin suloinen ääni.

Sitten jotakin tapahtui, siirsin rakkaat Chisun levyni hyllyni perimmäiseen nurkkaan ja poistin kaikki niiden kappaleet myös soittolistoiltani. Kului vuosi jos toinenkin jonka aikana en kuunnellut yhtäkään aiemmin rakastamaani kappaletta omasta tahdostani. Se tuntui liian kipeältä, yhdistin ne päässäni siihen kurjaan ajanjaksoon jonka yli nuo levyt olivat minut auttaneet. Chisukin jäi tauolle, väittivät, että sai lapsen. Itse olin lähes vakuuttunut siitä, että artisti oli majoittunut levyhyllyni perälle em. teoksiensa kanssa vartioimaan sitä, etteivät hänen tuotoksensa vahingossakaan hyppäisi levykoteloista soittimeeni.

Tänä vuonna Chisu nähtiin taas pitkästä aikaa kesän festareiden lavalla. Viimeisin levy Polaris ilmestyi viime vuoden lopulla. En uskaltanut kuunnella sitä, pelkäsin, että siitäkin tulisi liian henkilökohtainen. Provinssissa kuitenkin hakeuduin innoissani päälavan tuntumaan kun Chisun oli tarkoitus nousta sille. Ja voi, kuinka ihanaa se olikaan. Chisu on niin suloinen ja energinen artisti, että huomasin rakastuvani esitykseen yhä uudestaan aivan kuten aiemminkin vuosia sitten.

Pilasin ehkä yhden lempiartisteistani tekemällä siitä itselleni liian henkilökohtaisen vuosia sitten. Onneksi mikään ei voi estää minua liittämästä tähän musiikkiin uusia muistoja ja tekemästä siitä vielä henkilökohtaisempaa, mutta niin paljon ihanammalla tavalla.

Chisu, sä oot vaan niin ihana.

Ding

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.