Musta Laatikko (Pariisin Kevät)

Olen valmis. Muutaman viikon ajan Pariisin Kevään uutta Musta Laatikko -albumia kuunnelleena olen käynyt läpi kaikki mahdolliset tunnetilat. Olen tuntenut epäilystä, ihastusta, raivoa, raivorakastumista ja raivolaulun erilaisia asteita. Sitten olen aloittanut alusta. Nyt huomaan kappaleiden soivan päässäni jatkuvasti ja sydämeni hiljalleen lämpenevän uudestaan. Olen vihdoin kuunnellut tätä levyä tarpeeksi kirjoittaakseni siitä jotain. Olen valmis.

Ding
Pariisin Kevät - Musta Laatikko
Ding

Pariisin Kevät on lähes koko olemassaolonsa ajan lukeutunut suosikkeihini sellaisella intohimoisella, sydäntäriipivällä tavalla. Pariisin Kevät on kuitenkin melko epävakaa suosikki, sellainen jonka seuraavaa liikettä on aina hirmuisen vaikea ennustaa. Juuri se tekee bändistä kiinnostavan, mutta pitää kuuntelijan jännityksen aina sydäninfarktin tietämillä.

Olen lähivuosina huomannut pihdanneeni itseltäni iloa. Bändin kaksi avaruudessa seikkailevaa ensimmäistä levyä Meteoriitti ja Astronautti olivat niin helvetin kovia, että oli mahdotonta kuvitella niiden rinnalle enää yhtään enempää täydellisiä mestariteoksia. Sitten Kaikki on satua ilmestyi. Se oli jotenkin erilainen, kesympi. Huolestuin. En tiedä pidänkö tästä. Nyt se kuuluu kuitenkin suosikkeihini. Sitä seurannut Jossain on tie ulos jatkoi samaa kesympää linjaa. En pidä tästä. Muutaman kuukauden kuuntelun jälkeen siitäkin tuli suosikkini ja kyseinen levy on myös bändin (toistaiseksi ilmestyneistä) levyistä ainoa, joka sisältää sellaisia kappaleita joita kuunnellessa saatan itkeä liikutuksesta lohduttomana peiton alla. Tai sohvan nurkassa. Tai suihkussa, eikö kaikki aina itke suihkussa? (Ilmeisesti tämä on minulle musiikinkuuntelussa sitä ”iloa”.)

Nyt, tässä meillä on Musta Laatikko. Se on jälleen niin kovin erilainen. En nyt sanoisi, että ”täysin uusi Pariisin Kevät” sillä tähän suuntaan bändi on kulkenut täysin johdonmukaisesti levy levyltä, mutta erilainen siitä Pariisin Keväästä, jota aloin fanittaa vuonna 2008. En millään tahtoisi muuttua sellaiseksi musiikinkuuntelijaksi, joka valittaa siitä kuinka ennen kaikki oli paremmin. Minusta on ylipäätään aina ollut jotenkin inhottava ajatus, että bändin pitäisi pysyä ikuisesti samanlaisena. Ei se ole niin ja siksi pidän esimerkiksi Pariisin Keväästä sillä arvostan bändin yllätyksellisyyttä.

Musta Laatikko kuulostaa vähän samalta kuin miltä bändin viimeaikaiset promokuvat näyttävät. Olemme kaikki pimeässä metsässä ja kaikki näyttävät siltä, että on vähän kylmä. Ilmassa on jotain omituista. En osaa täydellisesti kuvata ajatuksiani Pariisin Kevään musiikin muutoksen tuulista viime vuosien aikana. Siispä lainaan ystäväni twiittiä:

Ding
 

 

 

Ding
 

Varkaus, sanat, suu, jne. Ehkä tietynlainen lapsenmielisyys onkin juuri se mitä jäin kaipaamaan tältä levyltä. Musta Laatikko on ihan valtavan hyvä levy, mutta hyvin vakavalla, aikuismaisella tavalla sellainen. En tiedä onko se hyvä vai huono asia, mutta asia kuitenkin. Ja se yllätyksellisyys. löytyykö sitä tältä levyltä yhtä paljon kuin bändin aiemmilta tuotoksilta? En ehkä sanoisi niinkään. Kappaleet kutkuttelevat Pariisin Kevät -hermoani tarjoilemalla hämärää muistoa tutusta suosikkiorkesterista, mutta ilman silmänkääntötemppoja. Tässä nää biisit nyt on, juuri sellaisina kuin miltä ne näyttävät. Rehellisinä.

Musta Laatikko tarjoilee onneksi myös lukuisia muita mainioita ominaisuuksia menetetyn lapsenmielisyyden ja naiivin leikittelyn tilalle. Musta Laatikko on tunnelmaltaan jotenkin rauhallinen – jopa rauhoittava – levy, joka on vaivuttanut minut viimeisen parin viikon aikana tietynlaiseen hypnoottiseen hurmioon useammin kuin kerran. Tämä hypnoosi tuntuu kivalta.

Vapaus saa odottaa, Haamupuhelu ja Yölento tarjoilevat samaa melankolista ajelen-autolla-kaupungin-yössä-tunnelmamusiikkia kuin aikaisemmassa Pariisin Kevään tuotannossa esimerkiksi kappale Matkalla Etelään (2010). Odotan, että on syksy, istun bussissa ja sataa. Sydämeen sattuu. Silloin kuuntelen näitä biisejä.

Levyn ensimäinen singlen Haamupuhelu ilmestyessä en uskaltanut kuunnella sitä ollenkaan. En, vaikka kaikki ystäväni sitä kehuivatkin ja houkuttelivat ottamaan haltuun. En suostunut, halusin kuulla kokonaisen albumin kokonaisuutena. Levyn toinen singlelohkaisu Hän saapuu luokseni pimeydessä ilmestyi levyn julkaisun tiimoilla ja sen musiikkivideon kuvauksesta, ohjauksesta ja leikkaamisesta vastasi mm. Maj Karmasta tuttu Herra Ylppö. Kas tässä video.

Summa summarum, Pariisin Kevät ei ole enää sama bändi kuin se oli seitsemän vuotta sitten. Mutta jestas sentään – eihän sen tarvitsekaan olla! Olisi lähes huolestuttavaa jos ei bändi tässä ajassa olisi liikkunut musiikillisesti mihinkään suuntaan. Meteoriitti ja Astronautti olivat loistavia levyjä ja pysyvät sellaisena tulevaisuudessakin, nyt on aika tehdä tehdä levyhyllyyn tilaa uusille kappaleille, lyyrisille riemuvoitoille ja kekseliäille yllätyksille.

Pariisin Kevät taisi totta tosiaan kasvaa aikuiseksi. Musta Laatikko on yhtyeen levyistä yhtenäisin kokonaisuus ja täynnä kauniita sävelmiä. Eivät ehkä sellaisia kuin silloin joskus ennen, mutta sellaisia kun ne ovat juuri nyt. Eikä se ole yhtään sen hassumpaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.