Helmikuun levyt

Mikael Gabriel x Isac Elliot

”Minusta on äärimmäisen ihanaa, että lähivuosina yhteisten projektien määrä suomalaisessa musiikissa on mielestäni selkeästi ollut kasvussa. Vielä ihanampaa onkin minusta siis se, että tämä kaksikko päätti tarjota niitä heti kättelyssä kolme.”

Lue koko postaus lyhytsoitosta täällä.

 

 

Kuume (Pariisin Kevät)

”Mutta nyt se nousee taas, kuume. Uusi levy, Kuume on täydellinen sekoitus näistä molemmista maailmoista; sekoitus uutta ja vanhaa, yhtä paljon Pikku Huopalahti ja Matkalla Etelään kuin myös Kesäyö ja Haamupuhelukin. Se on täysi Pariisin Kevät, täydessä elämänkaaressaan.”

Lue koko postaus levystä täällä.

 

 

Beachheads (Beachheads)

Norjalaista metallimusiikkia soittavan Kvelertakin kitaristi Vidar Landa sekä basisti Marvin Nygaard yllättivätkin ja perustivat power-pop -yhtyeen nimeltä Beachheads, joka julkaisi debyyttialbuminsa helmikuun alussa.

Kvelertakin soundin perusteella ei ehkä odottaisi näin iloista ja menevää kitaravetoista pop-rockia, mutta mikäs siinä, onhan kyseessä aivan eri bändi. Nopeatempoiset ja duurivoittoiset kappaleet tarjoavat niin aurinkoisen äänimaailman, että on vaikea kuvitella bändin ponnistavan metallivoittoisesta Norjasta.

Bändin debyyttialbumi sekä bändin soundi itsessään on simppeli, helposti lähestyttävä ja aurinkoinen. Biisit muistuttavat minua etäisesti duurivoittoisemmista The Gaslight Anthemin kappaleista, vaikka Beachheadsin soundi ei ole ehkä ihan yhtä jykevä.

 

All Your Fault: Pt. 1 (Bebe Rexha)

Bebe Rexha julkaisi helmikuussa toisen lyhytsoittonsa All Your Fault: Pt. 1. Aika kiva, sillä edellisestä lyhytsoitosta onkin kulunut jo kaksi vuotta! Ihmetyttää vähän ettei pitkäsoittoja näy eikä kuulu, mutta kukin tyylillään.

Levyn tunnelma on jotenkin salaperäinen, jopa tummanpuhuva. Ainoa poikkeus on jotenkin kevyempi ja hennompi viime I Got You, joka julkaistiin sinkkuna jo viime lokakuussa. Se ei mielestäni ole kuitenkaan lyhytsoiton paras biisi, mutta selkeästi toki hittivetoisin ja sopivin radioon.

Kaiken kaikkiaan lyhytsoiton maalailevammat biisit kuten Atmosphere ja Small Doses iskevät minuun enemmän kuin hittivetoisemmat rallit, jotka jäävät vähän tasapaksuiksi. Niillä hittivetoisimmilla biiseillä kuulaan kuitenkin vierailemassa mm. G-Eazy sekä Ty Dolla $ign.

 

Aliens (Satan Takes A Holiday)

Joskus kun kuuntelee uusia julkaisuja ja yrittää vähän kartoittaa minkälaisia uutuuksia sitä oikein onkaan julkaistu, on pakko myöntää, että meinaa melkein nukahtaa. Aliens on kuitenkin sellainen levy, joka potkaisee heti avausraidallaan ihan täysin hereille. Levy on mainio piristysruiske pimeän talven keskelle.

Vaikka bändin nimi saattaisikin viitata pohjoismaiseen tuomiometalliin, kyseessä on Satan Takes a Holiday kuitenkin ruotsalainen garage indie -poppoo, ja löytyypä vaikutteita hennosti myös glam rockistakin. Jos oikein tarkasti kuuntelee. Oikeastaan bändin nimi kuvastaa sen soundia täydellisesti, särmikäs pahis, mutta mojitolasi kädessä jossakin aurinkorannalla.

Pidin bändin Who Do You Voodoo -levystä ihan valtavasti, mutta petyttyäni bändin livekuntoon festareilla vuonna 2013, kyseinen levy ja kaikki muut bändin levyt jotenkin jäivät. Aliens on kuitenkin mielestäni bändin paras levy toistaiseksi. Se tempaisee mukaansa aivan hirveällä vauhdilla ja sen soundi syvenee mitä pidemälle pitkäsoittoa päästään. Suosittelen lämpimästi!

IKINÄ (Samoista Soluista)

Odotukseni tästä levystä olivat todella korkealla, sillä rakastuin niin paljon bändin ensimmäiseen Terapiaa-biisijulkaisuun vuosi sitten. Bändi on eittämättä jonkinlainen sekoitus Stam1naa ja vaikkapa sitä punkimpaa PMMP:tä. Sittemmin bändi on julkaissut neljä uutta sinkkua, ja julkaissut nyt debyyttilevynsä Samoista Soluista.

Valitettavasti Terapiaa on mielestäni edelleen bändin paras tuotos eikä mikään levyn kappaleista nouse aivan sen tasolle. (Eikä kyseistä kappaletta edes löydy levyltä.) Levy tarjoilee toki edelleen sitä samaa kekseliästä soundia josta innostuin alun perinkin, mutta kokonaisuutena se jää mielestäni melko tasapaksuksi sillä siltä ei löydy juurikaan vaihtelevuutta mikä jaa harmittamaan.

Vaikka bändin soundi itsessään onkin monitasoinen, kekseliäs, erilainen ja kokeileva ei se pelkästään riitä jos se ei tule levyllä juurikaan esiin. Levyn kappaleet jäävät liian samanlaisiksi ja levy on kuin yksi, kolmekymmentäkuusiminuuttininen biisi. Levyn ainoat erottuvat biisit ovat Bileet ja #elämää, jotka ne taas tuntuvat jotenkin turhan alleviivatulla tavalla erikoisilta.

Tykkään ihan hirveästi tämän bändin meiningistä (ja olisi muuten varmaan livenä kova, kinostelis), mutta tämä kömpelö debyytti kuulostaa mielestäni enemmän kellaridemolta kuin eheältä levykokonaisuudelta. Harmittaa.

 

Valkoinen Hetero (Samuli Putro)

Samuli Putro julkaisi uuden levynsä Valkoinen hetero helmikuussa ja kyseessä on Putron viides studioalbumi. Samuli Putron musiikki post- Zen Café ei ole oikein missään vaiheessa ollut minun kuppi teetäni, mutta tämä levy herätti jostain syystä mielenkiintoni.

Albumin melankolinen meininki nostaa tempoaan hieman levyn loppua kohden, mutta levyn yleistunnelma pysyy kuitenkin melko alakuloisena. Levy ei kuulosta myös aivan yhtä orgaaniselta kuin sen edeltäjät vaan hakee tukea myös konelähtöisistä minimalistisista taustoista. Tällä levyllä kuullaankin tietynlainen Samuli Putro 2.0.

Valkoinen Hetero on tietynlainen ajankuva, jonka aiheet pyörivät yhteiskunnallisesti ajankohtaisten kappaleiden ympärillä toisin kuin Putron aiemmat levyt, joiden aiheet ovat selkeästi himpun verran enemmän henkilökohtaisia.

Päällimmäisenä levyltä mieleen jäävät äärimmäisen kuvottava (eli siis äärimmäisen hyvin onnistunut) satiiri Kohta pidetään hauskaaValkoinen Hetero on levy, jolla yhteiskuntaa tarkkaillaan edelleen Putron omasta näkövinkkelistä, mutta selkeästi tällä kertaa enemmän kuin vain sen oman kuplan sisältä. Suuri osa kappaleiden aiheista voisi olla kuin suoraan Twitterin virrasta.

 

Antaudun (Reino Nordin)

En olisi vielä muutama vuosi sitten voinut kuvitella koskaan fiilisteleväni Reino Nordinia, mutta niin ne vain ajat muuttuvat. Ja artistit. Ja kuuntelijat.

Tuntuu siltä kuin jokainen Reino Nordinin viime vuonna julkaisemista kappaleista olisi ollut täysi hitti, tai siis niin se on tainut ollakin sillä ne ovat pärjänneet omillaan niin hyvin, että levy on jo ennen julkaisuaan ylittänyt kultalevyn rajan. Antaudun -levy myös kuulostaa siltä. Kolme vuotta sitten julkaistun ensimmäisen soololevyn Bongorockin soundi meni itseltäni vähän ohi, mutta piru vie kun tykkäänkin tästä uudesta Nordinista! Esiin on kuoriutunut aivan uusi artisti; moderni mutta omintakeinen sellainen.

Levy hönkii pitkälti samanlaista klubihenkeä kuin sitä edeltäneetkin sinkkujulkaisut eikä sillä kuulla juurikaan sitä orgaanisempaa soundia mitä Puhu Vaan -sinkulla tai varsinkaan sellaista kuin edellisellä Bongorock-levyllä. Levy tarjoaa kuitenkin myös muutaman slovarin, kuten nimikkobiisin Antaudun, joka löytyy myös akustisena.

Antaudun on kokoelma klubihittejä ja moderneja sävellyksiä rakkaudesta – pyörää ei siis ole lähdetty keksimään uudestaan, mutta miksi tarvitsisikaan? Vanha pyörä toimii.

 


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.