Hei sinä! Millainen on mielestäsi hyvä keikka?

On mahtava rikkaus, että saan elää maailmassa, jossa on niin paljon erilaista taidetta. Hyvä taide ei ole mielestäni millään tavalla objektiivista, ja tätä sivusinkin jo Musiikinkuuntelijoiden villi länsi -postauksessani. Hyvä taide kaikissa muodoissaan – myös musiikkina – on jotakin joka saa sinut pysähtymään hetkeksi ja toteamaan; vau, onpas kaunista.

_MG_0374 (2) copy

En taida muistaa yhtäkään elämäni aikana näkemääni keikkaa kokonaisuudessaan, vain pieniä välähdyksiä niistä parhaimmista sieltä sun täältä. Välähdys Paramoresta vuonna 2008 Provinssirockin telttalavalla kun solisti Hayley Williams romahtaa lattialle polvilleen kädet kohti taivasta huutaen pyhää Jumalaa lähes kuin kyse olisi jonkinlaisesta hengellisestä yhdistymisestä, tavallaan kai onkin. Tätäkin tekstiä kuvittava PMMP, joka jää varmasti Suomen musiikkitaivaan historiaan poikkeuksellisena esiintyjälahjakkuus-kaksikkona, joka oli täydellinen sekoitus poppia, punkkia sekä hämmentävää sekopäisyyttä. Halestormin solisti Lzzy Hale Nosturin lavalla pelkän pianon ääressä laulamassa aina sydänjuuriaan myöten henkeänsä pihalle kun koko sali on lumoutuneena hiirenhiljaa. Magenta Skycode sekä Midlake Helsingin Tavastialla, bändit, jotka herättävät lumoavalla lavapreesensillään yleisössä samanlaisen energian; hiljaisen ja keskittyvän kuuntelijajoukon, jonka keskuudessa voisi pudottaa nuppineulankin maahan ja kuulla sen selkeästi. Justin Timberlake Hartwall Areenalla pistämässä pystyyn maailmanluokan showta samalla varmistaen koko salin halki leijuvan stagensa päällä, että kaikilla on varmasti hauskaa. Mindless Self Indulgence koko pyhässä kokonaisuudessaan, joka tekee pilkkaa yleisöstä, harrastaa lavalla akrobatiaa, sekä noin muutenkin tarjoilee yleisölle lähinnä  ylenpalttista sekopäisyyttä. Rival Sons, joka käsittämättömän solistinsa Jay Buchananin johtamana vaikuttaa lavalla lähinnä siltä, että on vain jonkinlainen välikäsi, jonka läpi kulkee suunnaton määrä energiaa, voimaa ja rakkautta. The Blackout viime vuoden Rock The Beachissa, jossa puolet bändistä huitelee yleisön keskuudessa ja puolet lavalla. 15 Minutes Before The Dive, jonka Halloween-keikan teemaksi on valittu tennis ja bändin jäsenet ovat pukeutuneet sen mukaisesti värikkäisiin tennispuseroihin, shortseihin, vyölaukkuihin sekä hikipantoihin, lavan taakse on ripustettu jättimäinen Björn Borgin kuva ja koko bändi (sekä yleisö) nauraa koko neljäkymmentäviisiminuuttisensa katketakseen. Alicia Keys, joka Flown päälavalla hehkuu harvinaista valoa, lämpöä, rauhaa ja rakkautta. Jesse Kaikuranta, joka on lavalla aneeminen pönöttäjä, mutta täydellinen juuri sellaisenaan. Eivät hänelle sopisi yleisön yli lentävät lavakokonaisuudet tai sen seassa yhdessä bändin kanssa poukoilu. Kuinka paljon eroavaisuuksia löytyykään näiden huikeiden esitysten väliltä ja juuri se kertookin siitä, kuinka jokainen esiintyjä on omanlainen yksikkönsä, joka välittää yleisöön omanlaistansa energiaa kenties erilaisella tavalla kuin kukaan toinen.

Todellisesti lahjakas esiintyjä pystyy avaamaan kuuntelijoilleen kokonaan uuden maailman ja antamaan kaiken itsestään vain pönöttämällä paikallaan tekemättä juuri mitään sen sijaan, että turvautuisi häkellyttävään lava-akrobatiaan ja huikeisiin taustasomisteisiin, jotka nekin ovat toki aivan oma lajinsa. Toisella tavalla lahjakkaita esiintyjiä ovat nimittäin myös ne, jotka osaavat miettiä suuria kokonaisuuksia, visuaalisesti mielekkäitä asioita, valoshowta, esiintymisvaatteita, koreografiaa ja sitä millaiset bileet kaikki nämä synnyttävät yhdistettynä oikeanlaiseen musiikkiin. Toisinaan viihdyttämiseen riittää vain mies/nainen ja kitara. Joskus taas voi yrittää tunkea vaikkapa näitä kaikkia samaan konserttiin eikä se siltikään toimi. Lahjakkuus ei ole käsinkosketeltavaa.

Karisma – sitä ei saa ostettua samalta tehtaalta kuin pyroja.

Omat suosikkihetkeni keikoilta eivät aina edes liity esiintyjiin, vaan huoneen sisällä vallitsevaan yhteisöllisyyteen. Ehkä se tunne johtaa juurensa angstiseen teini-ikään jolloin jo se itsessään tuntui niin hyvältä, että kuljettuaan koulussa mustat bändipaidat päällä ja pinssit olkapäihin iskettynä pelkkien haukkujen siivittämänä, pystyikin yhtäkkiä viikonloppuisin astumaan aivan toiseen maailmaan, jossa bändipaita olikin ihan jees ja jollakin toisella saattoi olla takkiinsa kiinnitettynä samanlainen pinssi.

Mielestäni parhaita hetkiä keikoilla on esimerkiksi se, kun yhtäkkiä tunnelmamusiikki loppuu ja samalla hetkellä valot sammuvat sekä yleisö räjähtää sillä sekunnilla villeihin suosionosoituksiin. Se yksinkertainen yhteisöllisyys, kun 15 000 ihmistä laulaa yhteen ääneen saman sävelmän tahtiin, sytkärit ilmassa, me haluamme lisää, me haluamme lisää, me haluamme lisää – Me.

Ding

Kyselin myös lainsuojattomilta kollegoiltani mikä heidän mielestään tekee keikasta tai esiintyjästä hyvän. Tässä vastaussatoa:

Hyvät keikat voi olla keskenään tosi erilaisia. Joskus on tärkeää hyvä kontakti yleisöön, joskus taas nautin ihan täydellisestä introverttiesiintymisestä. Joskus ei malttaisi antaa keikan päättyä ikinä, mutta useimmiten pidän älyttömän tiiviistäkin, puolen tunnin vedosta. Ehkä kaks juttua on kuitenkin ylitse muiden: avauksen merkitys ja luontevuus. Se, mikä biisi (tai joku muu intro) alussa kuuluu ja miten artisti tulee lavalle on mun mielestä aina makeimpia hetkiä keikassa – erityisesti semmoisen keikan, jota on odottanut. – Jyri / 1000 Sparks

Oman suosikkikappaleen kuuleminen! Erityisesti jos se ei ole yhtyeen tai artistin isoin hitti, vaan jotenkin ”minun oma”. – Miia / She’s Not Anyone

Energia. Oikeastaan on aivan sama ilmentyykö energia kohkaamisena vai jonkinlaisena hypnoottisuutta aiheuttavana tunnelmana, niin silti sen voi tiivistää energiaan. Jos keikalla ei ole fiilistä joka saa uppoutumaan ns. artistin maailmaan, niin se on tylsä, tapahtui lavalla mitä tahansa. – Lauri / Wincave

Hyvä keikka on sellainen, jossa punkari iskee itseään lasituopilla päähän ekan biisin aikana, lähtee verta valuen ensiapuun ja ehtii vielä pää käärittynä takaisin ennen encoreja. (No Means No Tampereen Klubilla vuonna 1996) – Antti / Stop, Shake, Honey, Go

Hyvällä keikalla vasenkin jalka vipattaa. – Anna / Säv. san. sov.

Mietin tätä pitkään ja tulin lopputulemaan, että ennen kaikkea vilpittömyys tekee keikasta hyvän. – Jukka / #kovaapaskaa

Ding

Millainen on sinun mielestäsi hyvä keikka? Mitkä ovat lempiasioitasi keikalla? Mikä on ollut paras näkemäsi (tai soittamasi!) keikka? Kommenttiboksi on auki!

6 kommenttia kirjoitukseen Hei sinä! Millainen on mielestäsi hyvä keikka?

  1. meri kommentoi:

    Hyvän keikan tärkein elementti on hyvä musiikki (tottakai), mutta ennen kaikkea se fiilis, joka tulee sen keikan jälkeen. Miusta hyvän keikan tunnistaa siitä, että kun viimeinen biisi loppuu ja kaikki on laulaneet mukana niin kovaa kuin keuhkoista lähtee ja bändi kun poistuu lavalta, voisi aloittaa koko jutun alusta samantien. Ei mitään väliä jos keikalle on jonotettu 10 tuntia pakkasessa tai 8 tuntia 35 asteen helteessä suorassa auringon paisteessa (tähän lisänä vielä kaikki se matkustaminen mitä kertyy kun tulee täältä pohjoisesta). Sen olisi vaan valmis tekemään kaiken uudestaan, jotta sais kokea sen keikan aikaisen ja jälkeisen hurmion samantien uudestaan. Ja se yhteisöllisyyden tunne. Kun siinä keikan aikana tajuaa miten samanlaisia ihmiset loppujen lopuksi on, miten musiikki yksin kerää kokoon ihmisiä, mutta silti niin erilaisia että se on ehkä kaunein asia maailmassa.

    Parasta keikoilla useasti on se oman lempi biisin kuuleminen (ja onnesta itkeminen, kun ei vaan välitä mitä muut ihmiset ajattelee kun nekin itkee kuitenkin) ja se, jos ja kun joku bändin jäsenistä ottaa suoraa kontaktia yleisöön. Usein se on vokalisti, mutta ei mitään valitettavaa sillä saralla:D Esimerkiksi tänä kesänä Ruirockissa The 1975 keikalla (jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa) Matty tuli halaamaan eturivin tyttöä, joka itki. Sain mie omankin osan siitä, sillä Matty piteli miun kättä sen koko ajan kun hän oli siinä vieressä. Siitä jäi niin hyvä muisto, oli ihana huomata ihmisen kiltteys sellaisessa tilanteessa ja miten hän välittää myös meistä siellä yleisön puolella. Fiilis sillä keikalla oli muutenkin niin katossa, että se Bastillen keikan kanssa samana viikonloppuna oli ehdottomasti yksiä parhaita keikkoja, joilla olen käynyt. Myös Musen toissa kesäinen stadion keikka oli jotain aivan mieletöntä, niin lava show kuin koko bändi, joka ei välttämättä edes tarvitsisi niin paljon muuta keikkojen varustukseen. 30 Seconds to Mars viime keväänä ja Owl Cityn keikka pari vuotta sitten Lontoossa, upeita muistoja kaikki. Rock The Beachin Paramoren keikalta en muista paljoa kun olin aika shokissa siitä että Hayley oli siinä edessä, mutta hieno keikka se muistaakseni oli! (näin siut muuten rtb:n alueella silloin, mutta en uskaltanut tulla moikkaamaan ja se jäi vähän harmittaan, taisin vain hymyillä, joten moi!:D)

    Huh, tästä tuli kunnon romaani.. :D

    1. Joanna Nana Tzortzis Joanna Nana Tzortzis kommentoi:

      Totta ihan kaikki mitä sanoit! Ja ensi kerralla tuut nykäisemään hihasta! :)

  2. Mirppu kommentoi:

    Hyvä keikka?

    Hyvä keikka on sellainen joka tempaa mukaansa sellaisella voimalla ja energialla, että kaikki muu unohtuu. Hyvä keikka on se jolla elät ja hengität musiikkia ja koko sitä tilannetta, annat sen virrata pitkin suoniasi ja josta saat energiaa taas hetkeksi eteenpäin.

    Itselle on edelleen ihan utopistista se, miten erilaisten ihmisten energiat yhdistyvät keikoilla. Ja se miten joku biisi johon liittyy miljoona muistoa saa vielä syvemmän merkityksen kun jaat sen keikalla bändin kanssa ja muiden fanien.

    Parhaat keikat omalta osaltani ovat olleet Nosturissa, Turun Klubilla tai TVOlla ja muissa ”ei niin suurissa” paikoissa. Circuksesta en pidä yhtään keikkapaikkana, tuntuu ettei siellä saa samanlaista kontaktia bändiin tai se jää jotenkin etäiseksi. Festarikeikat ovat asia ihan erikseen, niitä rakastan.

    Sick of it all Nosturissa, Anti Flag Nosturissa, BMTH Circuksessa (koska lemppari), kaikkien pikkupunkkibändien keikat TVOlla ihan fiiliksen takia….. Siinäpä muutama.

    1. Joanna Nana Tzortzis Joanna Nana Tzortzis kommentoi:

      Mäkään en välitä Circuksesta keikkapaikkana, pohjaratkaisu on jotenkin hölmö ja kontakti jää kyllä hieman vähäiseksi kuten sanoitkin. Täysin eri fiilis kun vaikka Nosturilla tai Tavastialla. Tietysti omat suosikit katsoo mielellään miltä lavalta tahansa!

  3. Jossu kommentoi:

    Parasta keikoissa on se fiilis itse keikalla ja sen jälkeen. Musiikki ja keikat on itselle sitä parasta huumetta. : ) Vähän niinkuin Sunrise Avenuellakin on biisi ”Popgasm”.. Saa vain sellaisen musiikkiorgasmin.
    Itse muistan ensimmäisen keikkani. Se oli Jyväskylän Lutakossa 2000-luvun alussa, kun se oli vielä sellainen todella hämyisä ja likainen keikkapaikka mutta kuitenkin todella persoonallinen ja intiimi. The 69 eyes oli siellä esiintymässä ja tietenkin kovana fanityttönä oli vaan pakko päästä kattomaan ja eturiviin. Lutakko oli ja on mainio keikkapaikka. Hyviä muistoja siitä paikasta. : )
    Parhaita keikkoja on niin monia.. Se kun näin Negativen ensimmäisen kerran Nivalan Tuiskulassa vuonna 2004. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, varsinkin silloin kun Jonne lauloi Neverending Parade-biisiä ja katsoi suoraan silmiini. : D
    PMMP:n keikat. Niissä on aina ollut menoa ja meininkiä, omanlaista taikaa. Ja aina vaan menee kylmät väreet kun ”Matoja” kuulee livenä.
    Antti Tuiskun keikka vanhassa DTM:ssä. Se meininki ja fiilis keikalla, apua. Yleisö itki, Antti itki. Antti on kovanluokan artisti ja esiintyjä. Antti ei ole oikeastaan koskaan pettänyt keikoillaan.
    David Guetta ja Weekend Festival. Se oli.. wau! Odotan innolla tämän vuoden keikkaa, että tuleeko yhtä kova vai jopa kovempikin!

    1. Jossu kommentoi:

      Ja miten unohdin?! Cheekin Stadikkakeikka! Itkin kuin pikkutyttö kun se fiilis oli vain jotain niin.. käsittämätöntä. Jare on myös kovanluokan esiintyjä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.