Haastattelussa: The Sounds

Jatkakaamme sunnuntain kunniaksi jälleen arkistojen helmiä. Viime kerrralla jaoin kanssanne juttutuokioni Rival Sonsin rumpalin Mike Mileyn kanssa (tulipas muuten ihanan positiivista palautetta siitä, kiitos) ja tällä kertaa palaamme Provinssirockin backstagelle vuoteen 2011, jolloin istahdin alas The Soundsin Jesper Anderbergin kanssa.
JesperMuistan edelleen kuinka Jesperillä oli päällään hailakaksi kulunut farkkutakki ja kasvoillaan leveä hymy kun hän astui huoneeseen. Hän oli silminnähden erityisen hyvällä tuulilla jakaessaan kanssani ajatuksiaan musiikista sekä tarinoita kiertue-elämän kulisseista jopa huolimatta siitä, että haastattelu keskeytyi muutamaankin otteeseen mitä omituisimpien ulkoisten vaikuttajien toimesta, kuten jättiläismäisten ampiaisten sekä taustalta pamahtavien moottorisahan äänien vuoksi.

Aloitetaampa kaiken alusta; 90- luvun loppupuoliskolla perustettu The Sounds on ollut maisemissa jo harvinaisen pitkän tovin. Mitkä olivat alkuperäiset tavoitteenne ja missä tilassa ne ovat nyt?
Olemme olleet yhdessä hieman yli vuosikymmenen ja liityin bändiin itse ollessani 16 tai 17. Tuolloiset tavoitteet ja unelmat olivat lapsena tietysti valloittaa koko maailma sekä nousta maailman suurimmaksi bändiksi! Olemmeko me täyttäneet nuo tavoitteet? Emme tietenkään, mutta olemme mielestäni todella mukavalla tasolla juuri nyt ja uskon, että realistisesti olen tehnyt paljon enemmän kuin aloittaessani koskaan oikeasti uskoin, että voisimme tehdä. Maailmanvalloitus oli unelmani, mutta olen todella ylpeä siitä mitä olemme saavuttaneet tähän mennessä; olemme päässeet pääesiintyjiksi monille suurille festareille Euroopassa, meillä on rutkasti faneja ja me itse nautimme musiikin tekemisestä sekä heille että itsellemme. Minulla on maailman paras työ ja olen todella ylpeä saavutuksistamme.

Mitkä ovat olleet tärkeimpiä oppitunteja jotka olette saaneet matkanne varrella?
Meidät kaikki on kasvatettu musiikin parissa. Toki kävimme koulut loppuun, mutta kenelläkään meistä ei ollut ”oikeaa” työtä. Opimme kaiken mitä nyt tiedämme vain soittamalla musiikkia ja olemme oppineet niin paljon! Meillä on paljon maalaisjärkeä emmekä välttämättä muutenkaan sopisi toimistoympäristöön. Tässä työssä oppii paljon; oppii paljon ihmisistä koska tien päällä tapaa niin paljon uusia kasvoja, oppii musiikkibisneksestä ja siitä keneen kannattaa luottaa ja keneen ei… tällä alalla tulee tehtyä paljon virheitä, mutta samalla oppii myös olemaan toistamatta samoja virheitä enää uudestaan. Uskon, että ihan yleisesti muusikot ovat todella fiksuja ihmisiä kun puhutaan muiden ihmisten arvioimisesta tai vaikeiden tilanteiden hoitamisesta.
Meidän bändissämme on viisi täysin erilaista ihmistä omine juttuinemme ja joskus sitä kaikkea on vaikeaa yhdistää etenkin silloin kun ryhmässä ei ole vain yhtä selkeää johtajaa vaan asioista pitää keskustella sekä olla demokraattinen musiikkia tehdessä. Jo se, että olemme olleet kaiken tämän ohella yhdessä yli kymmenen vuotta on mielestäni suuri saavutus!

Mainitsit virheiden tekemisen – jos voisit kulkea ajassa takaisin, muuttaisitko joitakin tekemisiä virheitä vai ovatko ne mielestäsi asioita jotka ovat opettaneet sinua tai tehneet sinusta sen kuka olet?
En pyyhkisi pois yhtäkään virheistäni. Tietysti jotkut virheet elämässä voivat olla niin suuria, että niiden kanssa voi olla vaikeaa elää, mutta me kaikki teemme virheitä ja se on mielestäni tärkeää koska se samalla muistuttaa sekä meitä itseämme, että muita ympärillämme ettei kukaan ole täydellinen. Mielestäni virheet ovat myös tavallaan hauskoja, sillä ne vievät meidät uusille poluille – ehkäpä jopa erilaisille poluille kuin minne olisimme muuten astuneet.
Ehkä jotakin typeriä pienempiä virheitä kuten jos on tullut turhaan juotua liian paljon… ehkä ne voisin pyyhkiä, mutten mitään merkityksellistä. Kuten sanoit, myös virheeni ovat tehneet minusta sen kuka olen tänään.

Juominen mainittu, check! Kiertue-elämä ei kuitenkaan taida olla pelkkää juhlimista? Glorifoidaanko muusikon elämää mielestäsi paljon?
Ehdottomasti. Ihmiset näkevät vain tunnin meidän 24 tunnin päivästämme. Keskustelin asiasta itse asiassa äänimiehemme kanssa juuri aiemmin tänään ja puhuimme siitä kuinka esimerkiksi tyttö- tai poikaystäville elämä tien päällä voi vaikuttaa tosi glamourilta koska heidän silmissään pääset vain juhlimaan ympäri maailmaa eri paikoissa matkustaen samalla pienessä bussissa eri paikkoihin soittamaan musiikkia ihmisille jotka rakastavat sinua. Totuus onkin, että jotkut päivät ovat ehdottomasti juuri sellaisia ja toki voitkin juhlia vaikka joka päivä jos tahdot niin. Sinulla on työ, joka mahdollistaa sen, mutta et kuitenkaan tee niin koska sinun pitää myös istua bussissa kuusi viikkoa putkeen. Ei se ole glamouria – istut vain takahuoneessa… ja jos olet ollut takahuoneessa niin tiedät ettei se ole niin siistiä. Suurilla festareilla kuten Provinssirockissa tänään on upeat tarjoilut, ihmiset kohtelevat sinua kivasti ja toteuttavat toiveesi, mutta loput 300 päivää vuodessa eivät ole niin ihmeellisiä.

Millaista kiertue-arkenne on? Jekutatteko toisianne?
Kyllä joskus. Muutama vuosi sitten jekuttelimme toisiamme enemmän. Muistaisinkohan nyt mitään hyvää jekkua…

Kuka on porukkanne suurin jekuttaja?
Luultavasti minä tai Felix… Hei, muistan yhden nyt! Teemme paljon töitä ystäviemme kanssa sen sijaan, että palkkaisimme tuntemattomia crew-tyyppejä joita emme tunne. Ystävämme Andreas alkoi työskennellä kanssamme jo todella nuorena, hän taisi olla 19… Tosin olin itse 21-vuotias joten olin itsekin nuori.
Hän työskenteli todella kovalla tarmolla ja oli jatkuvasti suunnattoman väsynyt, ja joka yö kun hän oli väsynyt, minä ja Felix keksimme hänelle kaikkia typeriä uusia työtehtäviä. Joten eräs yö kun hän meni nukkumaan ja nukahti niin syvään uneen ettei hän herännyt puheeseen, asetimme radiopuhelimen hänen petiinsä ja kolmelta aamuyöllä huusimme puhelimeen asioita kuten ”Andreas! Sinun pitää hakea meille uusia kieliä kitaraan!” ja hän singahti ylös uneliaana, käveli ympäriinsä hetken ja kaatui takaisin sänkyyn. Hän oli henkisesti niin väsynyt ettei edes muistanut aamulla mitään!
Teemme paljon typeriä juttuja kiertueella eikä tämä varmasti ollut hauskin juttu, mutta jekkuja on vaikeaa muistaa jälkikäteen. Olemme tehneet paljon typeriä juttuja – emmekä kadu niitä!

Jesper1

Something to Die For ilmestyi jonkin aikaa sitten, kertoisitko meille hieman levystä?
Se on neljäs albumimme ja nauhoitimme sen asuinkaupungissamme Malmössa. Meillä on siellä studio, jossa vietimme kaksi kuukautta nauhoittamassa, ja mukanamme meillä oli eräs jenkki, joka auttoi meitä hieman teknisissä jutuissa jotta asiat olisivat meille helpompia, mutta muuten tuotimme koko levyn itse.
Aloitimme kirjoittamisprosessin vuoden 2010 alussa ja kirjoitimme yhteensä kuusi kuukautta ennen nauhoituksia. Something to Die For on paljon elektronisempi albumi kuin edeltäjänsä, mutten osaa sanoa miksi. Emme ole koskaan tahtoneet tehdä samaa levyä kahdesti joten kukapa tietää millainen seuraavasta levystä taas tulee!

Kuten mainitsit, levy on paljon elektronisempi kuin aiempi tuotantonne. Oliko se tarkoituksellinen valinta vai tapahtuiko se vain huomaamatta?
Rehellisesti sanottuna uskon, että se vain tapahtui, mutta koska olemme keskustelleet tänään kanssasi paljon tunteista saattaa olla, että sen takana oli myös jotain muuta. Kuten sanoin, emme koskaan tahdo tehdä samaa levyä kahdesti ja edellinen levymme oli paljon kitarapohjaisempi ja jopa ”eeppisemmän” kuuloinen jos voin sanoa näin kuulostamatta liian kornilta. Uskon, että Something to Die For on reaktio edellisiin levyihimme.
Enkä tarkoita tätä sillä ettemmekö pitäisi aiemmista levyistämme, mutta sisällämme tapahtuu aina jotain kun kirjoitamme musiikkia; joskus sitä vain kyllästyy esimerkiksi kitaroihin hetkeksi ja silloin et voi käyttää niitä enää vaan pitää tehdä jotakin muuta. Se on se pieni lapsi sisällämme, joka sanoo ”En halua tehdä tätä taas, en tahdo, en tahdo!” Sillä hetkellä sinä päätät tekeväsi jotakin muuta ja tämä kuvio toistuu uudestaan ja uudestaan.

Haastatteluissani keskityn hyvin paljon aitouteen sekä taiteilijoihin taiteensa takana. Uskon, että jokaisen kappaleen takana on ensisijaisesti tunteita joihin kuuntelija samaistuu. Onko mielestäsi tarkoituksella vain hittikappaleeksi kirjoitetun kappaleen mahdollista olla yhtä hyvä kuin kappaleen, joka on kirjoitettu suoraan sydämestä?
Hmm, vaikea kysymys! Ei, en usko, että se on mahdollista. Saatan toki olla väärässä, mutta uskon, että kun kirjoitat tarkoituksellisia hittibiisejä, saatat tykätä niistä itse, mutta jos tulkitset niitä hittien näkökulmasta, ajattelet vain sitä toimiiko se radiossa. Teet kaiken ajatustyösi niissä kolmen minuutin radiokehyksissä ja karsit siksi hirveästi muuta pois. Henkilökohtaisesti en siis usko niin. Olen tavannut paljon ihmisiä, jotka kirjoittavat vain hittimusiikkia koska he haluavat jotakin mikä maksaa vuokran. Olen tehnyt itsekin muille artisteille biisejä ja se voi olla hyvinkin vapauttavaa koska sinun ei tarvitse seistä itse kappaleen rinnalla kun se on valmis. Olen ylpeä kappaleista, jotka olen kirjoittanut muille, mutta ne ovat silti kappaleita joiden takana minun ei tarvitse seistä itse. Kun nousen lavalle tänään – se on musiikkia jota olen kirjoittanut itselleni ja jonka takana tahdon seistä. Emme koskaan julkaisisi kappaletta joista meillä ei olisi hyvä fiilis ja joiden takana emme voisi koko sydämellämme seistä.

Jesper2

Miten kuvailisit itseäsi ja persoonaasi, ja kuinka sanoisit, että nuo ominaisuudet heijastuvat musiikkiisi?
Meillä on kaikilla omat roolimme, minä taidan olla bändin diplomaatti. Mutta olen myös hyvin emotionaalinen kun kyseessä on… kärpänen! [Ampiainen lentää Jesperin korvan juureen. Hän suoritaa nopean tanssikarkoituksen, jonka jälkeen se kaikkoaa.]
Kun kyse on musiikista, rakastan syvällisiä sanoituksia. Rakastan sanoituksia, joilla on jokin tarkoitus eikä sinun tarvitse edes tietää täysin mistä laulussa oikeasti lauletaan, mutta joukossa on lause jos toinenkin, joka on mielestäsi hauska tai mielenkiintoinen ja se saa sinut ajattelemaan.
Tiedän mitä itse teen kun olen surullinen tai sydämeni on särkynyt; kuuntelen musiikkia. Sellaisia ovat kai myös ne ihmiset kenelle tahdon kirjoittaa omat kappaleeni; ihmisille, jotka pystyvät hyödyntämään kirjoittamani kappaleet silloin kun ovat itse surullisia tai iloisia tai heidän sydämensä on särkynyt. Kun he tarvitsevat jonkinlaista turvaa tai ymmärrystä toivon, että kirjoittamani sanoitukset voisivat auttaa heitä tai edes rohkaista heitä sillä tiedän miten paljon sanoitukset voivat merkitä ihmisille kun he ovat surullisia – olen kokenut sen itsekin.

Viimeinen kysymys; miksi uskot, että musiikki on niin tärkeää niin monelle ihmiselle ja on koskettanut niin monia?
Mielestäni musiikki on kuin huumetta, mutta vaaratonta sellaista. Joskus jokainen meistä tarvitsee edes sekunnin murto-osan paon todellisuudesta.

Ding

Haastattelu: Joanna Tzortzis
Kuvat: Markku Anttila

Haastattelu julkaistu alunperin osoitteessa: John Doe Revolution

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.