Haastattelussa: Rival Sons

Minä olen sellainen ihminen, että joskus minun on ihan hirveän vaikeaa päästää irti. Siksipä – vaikka tahdonkin tämän blogin kanssa siirtyä musiikkielämässäni eteenpäin ja oppia uutta – tahdon myös välillä uppoutua muisteloihini ja nostaa arkistoista esille muutamia vanhoja helmiä. Seuraavan vuoden aikana tahtoisin siksi tässä blogissa kirjoittaa auki muutamia vanhoja tekemiäni haastatteluja jotka koen sen verran ajattomiksi, että ne ovat edelleen mielestäni harvinaisen mielenkiintoisia.

Ensimmäisenä helmenä luvassa on elämäni ensimmäinen haastattelu Rival Sonsin kanssa, joka lukeutuu ehdottomasti suosikkibändeihini tällä hetkellä. Haastatteluseuranani minulla oli bändin rumpali Mike Miley ja juttutuokiomme sijoittuu vuoteen 2012 Helsingin Circukseen muutamaa tuntia ennen kuin ovet avattiin yleisölle illan keikkaa varten.

RS

Viimeisten vuosien kuluessa ei mielestäni ole ollut kovin montaa yhtä mielenkiintoista tulokasta kuin Rival Sons. Klassista old school rock’n’rollia ja soulia yhdistelevä Rival Sons on singonnut suoraan Long Beachilta kohti tähtiä ja tämän singahtamisen keskellä oli mielestäni äärimmäisen mielenkiintoista keskustella Miken kanssa hetki totuudesta, menneestä, nykyhetkestä sekä tulevasta – ja tietenkin siitä kuinka orkesteri on löytänyt riveihinsä uskomattomimman laulajan aikoihin.

Tulin juuri takahuoneestanne ja teillä oli siellä todella terveellinen kattaus!
Hah, totta! Me juomme paljon mehua joka päivä, meillä on mehukone johon heitämme porkkanaa, selleriä, pinaattia, chilipaprikaa, inkivääriä, valkosipulia… Se on niin hyvää! Taidamme olla aika tylsiä, mutta koko päivä kuluu aina haastatteluita tehdessä ja ennen jokaista keikkaa minulla on oma jooga-rutiinini. Ei taida olla kauhean rock’n’roll?

Jutellaan hieman juuri ilmestyneestä uudesta albumistanne Head Down! Voisitko kertoa hieman siitä?
Uskon, että se näyttää hienosti sitä miten Rival Sons on hieman kasvanut. Olemme laajentaneet palettiamme siitä mitä normaalisti teemme; nyt meillä on hitaampia kappaleita, akustisia kappaleita, ja jopa pitkiä, hyvin aukinaisia jammailusessioita. Ennen nauhoituksiamme olimme soittaneet n. 150 keikkaa ja saavuimme studioon tuoreeltaan tien päältä. Olemme edellisen levymme jälkeen skarpanneet kirjoittamisprosessiamme ja tunnemme myös toisemme aivan toisella tasolla kuin ennen. Head Down on leikkaus siitä minkälainen bändi olimme sen viikon aikana jona levyä nauhotimme.

Kuuntelin levyä aikaisemmin tänään ja se todella kuulostaa siltä kuin teillä olisi ollut paljon enemmän pelivaraa tällä levyllä. Musiikki ikään kuin hengittää tällä kertaa enemmän kuin aikaisemmilla tuotoksillanne. Oliko tämä tarkoituksellista vai tapahtuiko se ikään kuin itsestään?
Me kaikki pidämme musiikista, joka on ”ilmavampaa” joten emme missään nimessä tahtoneet tehdä jälleen toista puolen tunnin levyä. Pressure and Time oli täpärästi alle 30 minuuttia kokonaispituudeltaan joten ilmassa oli selkeä halu tavallaan…

…laajentaa siitä?
Nimenomaan! Eikä olla niin rajoittunut.

Ilmeisesti nauhoititte Pressure and Time -levyn kolmessa viikossa. Kuinka kauan vietitte Head Down -plätyn parissa?
Myöskin täsmälleen kolme viikkoa! Joku kirjoittaa riffin, joku laulaa melodian, minä ehkä lämmittelen hieman ja paukutan jonkinlaista rumpubiittiä, joku kuulee jossakin jotain hyvää ja alkaa työstää sitä välittömästi… tiedätkö? Me syötämme jatkuvasti lisää bensaa liekkeihin ja yritäme luoda jotakin hetken huumassa. Hyvä kappale kirjoittaa yleensä itse itsensä.

Kun kuulin Rival Sonsia ensimmäistä kertaa, en voinut uskoa sitä insentiteettiä, joka kappaleista löytyi! Luuletko, että sillä on jotakin tekemistä sen kanssa, että kirjoittamisposessinne ovat niin lyhyitä?
Ehdottomasti! En tiedä onko teillä rodeota täällä Suomessa, mutta siltä se tuntuu minusta. Nouset härän selkään, portti avataan, ja härkä juoksee ulos ja yrität vain pitää kiinni henkesi edestä. Me kuuntelemme keikkojamme usein jälkikäteen ja kritisoimme itseämme rankasti. Käväisemme todella huonon keikan rajamailla joka ilta sillä joko ratsastat sillä härällä ne kaikki kahdeksan sekuntia tai sinkoudut sen selästä ja murrat niskasi. Siksi musiikkimme kuulostaa niin intensiiviseltä – se voisi hajota kappaleiksi millä hetkellä tahansa.

Onko teillä erilaisia rooleja bändin sisällä?
Jokainen meistä putoaa aika hyvin omaan stereotyyppiinsä. Rumpalit ovat yleensä niitä energisiä ja riehakkaita, kitaristit taas ovat äänekkäitä roikaleita, laulajat ovat mysteerisiä ja introspektiivisiä ja basistit ovat salaa bändin lahjakkaimpia tyyppejä. Tai no, tuo viimeinen stereotypia ei kai pidä paikkansa sillä useimmat basistit soittavat vain “dong, dong, dong, dong ja dong”, mutta Robin on hyvin koulutettu muusikko. Hänellä on oma, selkeä tyylinsä ja hän on tietynlainen hullu tiedemies ja samalla hän on bändimme kunnianarvoia musta mies sillä hän on niin täynnä funkkia ja soulia. Uskon muutenkin siihen, että rock’n’roll pohjautuu pitkälti mustaan amerikkalaiseen musiikkiin kuten blesiin, gospeliin ja jazziin, kunnes Elvis Presley ymmärsi yhdistää ne kaikki ja boom!

Uskotko, että muusikon persoona heijastuu hänen musiikkiinsa? Kuinka kuvailisit itseäni ja miten sanoisit, että nuo ominaisuudet heijastuvat Rival Sonsiin?
En varmaan saanut tarpeeksi huomiota lapsena joten päätin aloittaa rumpujen soiton, hah! Uskon, että kaikkien ihmisten persoona tulee esille minkä tahansa osan he elämässään valitsevatkin. Uskon, että ihmisen luonteenpiirteet tulevat esille tarjoilijana, baarimikkona, opettajana, juristina, lääkärinä… On väistämätöntä, että persoonasi loistaa läpi mitä ikinä teetkin. Musiikin parissa vain satumme olemaan lavalla hikoilemassa spottivalot kohdistettuna meihin ja paikalla on sali täynnä ihmisiä, jotka nappaavat kiinni jokaisesta soinnusta ja liikkeestä. Olemme esiintyjiä ja viihdyttäjiä. Siksi olen aina vihannut tylsiä keikkoja.
Lukiossa olin bändissä nimeltä Shave ja meillä oli erilaiset asut ja teemat jokaiselle keikallemme. Siirryin siis täydestä lukionörtistä omituiseksi tyypiksi, jolla oli aina jokin omituinen asu, suuret silmälasit ja vaihtuvat hatut. Kaiken kaikkiaan kaiken omituisen kautta persoonani pääsi vihdoin esiin, enkä usko, että yleisökään tahtoo nähdä lavalla vain ryhmän ihmisiä jotka näyttävät samalta kuin he ja puhuvat samoin kuin he. Jo se, että näkee lavalla solistin, jolla on silmämeikkiä, on siistiä koska en tahdo, että olen maksanut 20 tai 30 euroa, jotta voisin nähdä lavalla ihmisen joka näyttää samalta kuin joku tyyppi joka seisoo vieressäni. Sen vuoksi panostamme myös lavavaatteisiimme sekä otamme vastaan designereiden meitä varten suunnittelemia asioita.

Onko teillä suosikkidesigneria tai -brändiä?
Rakastamme Ray Brownin vaatteita, Jeffrey Westin kenkiä, ja työskentelemme myös hyvin paljon Skandinavian Carlingsin kanssa. Amerikassa ja Kanadassa käytämme paljon Puman kenkiä, Tank Farm tekee Kaliforniassa paljon vaatteita meille sekä suunnittelee myös logot paitoihimme joita näette kiertueella. Olemme hyvinkin muotitietoisia ja jos ajattelet itse lempibändejäsi – minua ei kiinnosta keitä he ovat, olivatpa he sitten Marilyn Manson, Led Zeppelin, Jimi Hendrix tai The Beatles – kaikki noista neljästä ovat valinneet tyylinsä ja ottavat tukea designereilta sekä meikkitaiteoilijoilta. Kyseessä on täysi paketti.

Keskustelin juuri tänään kollegani kanssa siitä miten huvittavaa on se miten erilaisena monet fanaatikot pitävät kaupallisessa mielessä esimerkiksi metallia popista vaikka taustalla toimii hyvinkin samanlainen tuotanto.
Todellakin! Js Slipknot ei ole mielestäsi pop, niin Slipknot on kyllä popular (suosittuja). Heillä pyörii takana aivan sama koneisto ja kyse on teatraalisesta rockista, joka on jo nähty Kissin ja jopa Queenin kanssa. Queen ei ehkä pukeutunut asuihin, mutta he olivat silti todella teatraalisia. Menepä Metallican tai Iron Maidenin konserttiin – ei heidän lavallaan seiso vain viittä miestä soittamassa metallia ja niin sen kuuluisikin mennä. Kuka tahtoo nähdä vain viisi tavista soittelemassa, mene silloin vain baariin tai…

…Kuuntele CD:tä.
Jep! Mene paikalliseen baariin tai blues jameihin ja löydät jäbiä tennareissa ja perusfarkuissa. Se mikä mielestäni erottaa miehet pojista on se kun on valmis olemaan esiintyjä ja viihdyttäjä. Ei Elvis Presleytäkään näkynyt ilman mahtavaa tukkaa ja coolia takkia.

Jotkut mahtavimmista keikoista joita olen koskaan nähnyt ovat olleet sellaisia joiden jälkeen olen lähtenyt keikkapaikalta pohtien mitäköhän ihmettä juuri todistin. Mötley Crüe soitti täällä Helsingissä viime kesänä ja vaikka en koskaan ole kummemmin välittänyt heidän musiikistaan, lähdin sieltä hämmentyneenä siitä, että olin juuri nähnyt Tommy Leen roikkuvan ylösalaisin rumpusetistään fani teipattuna tuolinsa taakse!
Jestas, Mötley Crüella on kyllä parhaimpia keikkoja! Näin heidät livenä kolme kertaa muksuna, jo ihan pienenäkin! Tommy Leen rumpusoolot lentäen yleisön yllä… se on viihdyttämistä!

RS2

Mikä inspiroi ja koskettaa sinua musiikissa?
Soul! Olipa kyseessä sitten Marvin Gaye tai Jack White. Kun kuulen Jack Whiten laulvan – minä todella uskon häntä. Kaiken sen soulin ja sielun takaa paistaa ensisijaisesti totuus. Voin puhua pitkälti koko Rival Sonsin puolesta kun sanon, että olemme aika snobeja musiikkimakumme suhteen, mutta se mitä jokainen meistä ajaa takaa on totuus. Me kysymme; oliko tämä ihminen uskottava? Kun kuuntelen Otis Reddingiä, uskon häntä. Hän kuoli 27-vuotiaana ja kun hänen kuulee laulavan hän kuulostaa 50-60 -vuotiaalta mieheltä. Se iskee sydänjuuriin asti!
Joten uskon, että totuus on se mitä me kaikki ajamme takaa. Minä uskon Jack Whitea, minä uskon Lady Gagaa, minä uskon Marilyn Mansonia, minä uskoin Soundgardenia, minä uskoin Kurt Cobainia, minä uskoin Perry Farrellia Jane’s Addictionista, uskoin Stingiä The Policesta ja voimme jatkaa tätä samaa listaa pitkälle historiaan asti ja sen lopusta löytyy aina totuus ja idea siitä autenttisuudesta ja siitä, että joku on oma itsensä ja antaa personansa loistaa.
Mielestäni The Beatles oli ensimmäinen bändi, joka todella toi esille bändin sisäisiä persoonia. He olivat ensimmäinen bändi josta esimerkiksi äitini rakasti Paul McCartneytä, mutta hänen ystävänsä rakasti Ringo Starria ja heidän ystävänsä taas rakasti John Lennonia ja niin edelleen. Bändissä oli monta eri persoonaa! The Beatles oli ensimmäinen bändi, jossa oli nuo neljä selkeää kasvoa, jotka ihmiset todella tunnistivat.

Teillä ainakin on käsittämättömän uskottava laulaja!
Olen tuntenut Jayn noin kymmenen vuotta ja hän on yksi uskottavimmista laulajista tällä planeetalla ketä olen koskaan kuullut huolimatta siitä soitinko yhdessä hänen kanssaan vai olinko vain fani. On siistiä olla bändissä jonkun kanssa ketä fanitat!

Niin sen mielestäni pitäisikin olla.
Niin, minä rakastuin välittömästi tapaan jolla Scott soitti kitaraa. Minä ja Robin taas taas tapasimme jazz-keikalla, jossa soitimme beboppia skientologisen varainkerääjän Katrina -hyväntekeväisyystilaisuudessa Isaac Hayesin kotona.

…Mitä?!
Niinpä, kuinka outoa jokin voikin olla!

Nyt kun olemme aiheessa, miten te kaikki tapasittekaan?
Tapasin Scottin ystäväni kautta ja Robinin mainitsemallani jazz-keikalla. Jayn tapasin Long Beachilla Blue Caféssa. Hän oli siellä laulamassa ja soittamassa ja tuttavani kehoitti meidän mennä katsomaan miestä, joka laulaa ja soittaa siellä. Jay oli lavalla aivan tavallisena maanantai-iltana vain kaksin kitaransa kanssa ja yleisössä oli ehkä viisi ihmistä! Keikan jälkeen menin hänen luoksensa ja esittelin itseni, meistä tuli heti ystäviä. Scott löysi Jayn myöhemmin netistä ja soitti minulle kertoen, että hän löysi meillä uuden laulajan. Kysyin kuka on kyseessä ja hän sanoi ”Taidatkin tuntea hänet, hänen nimensä on Jay Buchanan”, ja vastasin ”Mitä? Jay Buchanan ei ikinä liittyisi bändiimme!”

Miksi yleisesti ottaen uskot, että musiikki on niin tärkeää ihmisille ja koskettaa niin monia ihmisiä?
Se on soundtrack omaan elämäämme. Katson takaisin tiettyjä hetkiä elämässäni ja kuulen välittömästi laulun, joka sopii siihen hetkeen. Tai toisin päin; kuulet tietyn laulun ja yhtäkkiä muistat kun olit 10-vuotias ja tuo laulu tuli radiosta samalla kun isä ajoi autoa ja olitte matkalla surffaamaan kesällä.” Musiikissa on tuo ominaisuus ja siksi muistan hyvin myös jokaisen konsertin jossa olen koskaan ollut. Kun menet katsomaan livenä bändiä ja ostat lipun keikalle, maksat parkkipaikasta, ostat t-paidan… sijoitat rahaa muistoon, jonka muistat ikuisesti.
Meillä on joitain vanhempia faneja niin kuin nuorempiakin, ja minusta on mieletöntä kun joku 60-vuotias ukko joka rakastaa meitä tulee kertomaan, että hän näki Led Zeppelinin kun bändi soitta ensimmäistä kertaa Helsingissä. Tai joskus eturivissä on pieni lapsi, ja keikan jälkeen hän tulee vanhempiensa kanssa hakemaan nimikirjoituksia ja kertomaan, että tämä oli heidän poikansa ensimmäinen konsertti.
Joten minä uskon, että musiikki on todella oleellista; lähes kaikilla on suosikkibändi, -levy tai -kappale kuuntelitpa sitten poppia radiosta tai Disneytä tai mitä tahansa. Minulla oli Disneyn Mikki Hiiri Disco -levy vaikka tosin silloin sillä lauloivat vielä Disneyn hahmot ja nykyään Miley Cyrus. Mutta se on ihan ok koska me kuitenkin jaamme saman nimen!

Minäkin olen huomannut, että eri sukupolvet todella kohtaavat keikoillanne. Näin itse Rival Sonsin ensimmäistä kertaa viime kesänä festareilla kun äitini oli suositellut minua tsekkaamaan teidät livenä. Löysin siis itsekin teidät vanhempani kautta.
Tuo on hauskaa koska tapasin aikaisemmin toisenkin äiti-tytär-combon ja mietin, että kumpi oli käännyttänyt kumman. Tuossa aikaisemmassa tapauksessa tytär oli kertonut meistä äidilleen minkä jälkeen hänen äidistään tulikin vielä suurempi fani kuin hänestä!

Minkälaisen maineen tahtoisit Rival Sonsille? Kun bändi tulee tiensä päähän jokin päivä, mistä tahtoisit, että teidät muistetaan?
Tahtoisin palata tuohon totuuteen, josta puhuin aikaisemmin. Tahtoisin ihmisten ajattelevan, että me yritimme kertoa totuuden emmekä nojanneet mihinkään muuhun kuin totuuteen punnitessamme minkälaista musiikkia tahdomme muille luoda. Kukaan meistä ei teeskentele. Emme tienaa paljoa rahaa. Meillä ei ole syytä teeskennellä. Joten tahtoisin, että meidät muistetaan totuudesta.

Entä viiden vuoden päästä, missä tahtoisit olla?
Toivon, että pääsisimme käymään kaikkialla missä tahdomme käydä. Etel’-Amerikassa, Australiassa, Japanissa uudestaan… Tahtoisin olla kansainvälisesti tunnettu levyttävä artisti, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Vaikka tekisimmekin rahaa vain juuri ja juuri päästäksemme kaikkiin noihin paikkoihin soittamaan, se olisi tarpeeksi. Sitä teemme juuri nyt, elämme, olemme elossa, meillä on ruokaa ja maksamme laskumme. Kukaan meistä ei ostele Maserateja vielä. Vaikka Maserati olisi kyllä kiva! Mutta en tee tätä kuuluisuuden ja mammonan vuoksi eikä kukaan muukaan meistä. Olemme aika yksityisiä yksilöitä enkä usko, että meistä koskaan tulee paparazzien bändiä. En usko, että ketään kiinnostaa jos makaan Rivieralla rannalla vaimoni ja lapsieni kanssa. Uskon, että viehätämme enemmän rehtejä musiikkifanaatikkoja.

Viimeiset sanat ja elämänviisaudet?
Yritämme vain olla mahdollisimman kiitollisia kaikesta, tiedämme missä seisomme emmekä tahdo tulla ylimielisiksi tai teennäisiksi, olemme aina kiitollisia faneillemme. Ilman musiikkifanaatikkoja meillä ei olisi työtä. Tahdomme, että ihmiset huomaavat tekemämme työn ja olen todella onnellinen, että ihmiset huomaavat tämän kaiken jopa täällä Euroopassa. Tämä on elämänmittainen unelma monelle jenkkimuusikolle etenkin Californiassa jossa jokainen tahtoo lähteä kiertämään Eurooppaa. Joten olen vain todella kiitollinen kaikesta sillä elän unelmaani.

Rival Sons nähdään samalla maaperällä seuraavan kerran klubikeikalla Helsingin Circuksessa tiistaina 25.11. Suosittelen lämpimästi. Liput täältä.

Ding

Kuvat ja haastattelu: Joanna Tzortzis. Alkuperäinen haastattelu julkaisu osoitteessa John Doe Revolution
 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.