Haastattelussa: Hank Solo

Mikä yhdistää useita Suomen kärkinimiä? Tuottaja. Tämä ei ole puujalkavitsin alku vaan osa todellisuutta, jota osana on Suomen musiikkikentässä hyvin vahvasti eteeni istahtava herra. Hank Solo, tai tuttavallisemmin Henri Salonen, on tuottanut mm. Maija Vilkkumaan viimeisimmän levyn, Sannin kaikki levyt sekä Kasmirin pari vuotta sitten ilmestyneen debyyttialbumin. Hittinikkarin superlistaan kuuluvat myös esimerkiksi useampi hitti Anna Abreulta sekä Roope Salmiselta & Koirilta.

Ei siis mikään turha jätkä.

Jotkut saattavat muistaa Salosen vuosien takaa kivasti uraa niittäneen Smak-yhtyeen riveistä, tai esimerkiksi sen jälkeisistä bändiviritelmistä. Istahtaessamme lounaalle hiljaiseen kahvilaan Helsingin Bulevardilla, päätän kuitenkin palata ihan alkuun, etsimään sitä hetkeä jolloin Henri Salosesta tuli Hank Solo.

Salonen asui Lauttasaaren lapsuudenkodissaan onnellisesti koko junnuikänsä. Idyllisen turvallinen saari oli kuin oma kylänsä, ja sen kehdosta löytyivät kaikki peruspalvelut vain kivenheiton päästä. Muusikkoja ei Salosen lähiperheessä juurikaan ollut, mutta isä kantoi töiden jälkeen päivittäin kotiin yhden tai useamman levyn jotka soivat kotona jatkuvalla loopilla. Matematiikan ja fysiikan lehtorin vapaa-ajan intohimona oli erityisesti blues. Koti täyttyi vinyyleistä ja cd-levyistä ja illat täyttyivät tutuilla sävelillä.

Salosesta kaikki tuolloiset biisit kuulostivat samalta, kierrot ja fiilikset toistivat itseään. Kotoa nuori mies kuitenkin nappasi rytmitajun ja oman käsityksensä suomalaisesta groovesta. Kun hän heräsi itse musiikkiin ja pyysi ensimmäistä omaa levyään, isä riemastui. Kun levytoiveeksi paljastui Aikakoneen Tähtikaaren Taa, isä oli musertunut.

”Muistan kun se toi sen levyn mulle jonkun duunipäivän jälkeen. Laitoin sen innoissani soimaan ja faija nillitti ettei tää ole edes oikeaa musiikkia; ei ole oikeita soittimia, ei ole kitaraa, ei ole mitään! ”Tässä on vaan tämmösiä ihme pilipalijuttuja.” Mä vähän häpeissäni mietin itsekseni, että tää on kuitenkin aika hyvä.”

Ding

Ala-asteella Salonen otti luokassaan tilaa ja puhui paljon – niin aiheesta kuin aiheen vierestäkin. Opettajat eivät kuitenkaan saaneet narautettua höpöttävää pikkupoikaa ajatusten harhailusta sillä Salosen keskittymiskyky riitti helposti moneen paikkaan yhtä aikaa. Hän pärjäsi koulussa hyvin vaikka ala-asteella kiinnostikin enemmän sosiaalinen status kuin koulukirjat.

Ensimmäisellä luokalla äiti passitti Salosen pianotunneille – se oli nuoren Hank Solon ensimmäinen soitin. Kiinnostus siihen ei ollut suuri, mutta tunneilla käytiin väkipakolla kunnes sukujuhlissa Salonen näki serkkupoikansa soittavan kitaraa. Ajatus siitä vei mennessään ja piano vaihtuisi pian kitaraan. Kun isältä oltiin ruinattu sellaista tarpeeksi kauan, sai Salonen vihdoin ensimmäisen oman kitaransa. Nuori mies rakastui heti ja lukittautui huoneeseensa opettelemaan uutta soitintaan.

Vuosi myöhemmin jossakin musiikkituntien ja välituntien välimaastossa Salonen sai idean bändistä. Syntyi bändi nimeltä Smak. Salonen löysi nopeasti rinnalleen rumpalin (Markku Saarinen) ja basistin (Lucas Leppänen). Luokan kilpailevan bändiviritelmän riveistä ryöstettiin mikrofonin ääreen Kalle Lindroth. Omia biisejä alkoi syntyä yllättävän nopeasti.

”Mua ei oo ikinä kiinnostanut minkään soittimen kanssa harjoitella muiden biisejä vaikka tottakai sitä piti aluksi tehdä myös, että alkaa ymmärtää musiikkia ja oppii soittamaan.” Salonen kertoo.

”Lähtökohtaisesti mua kiehtoi aina paljon enemmän tehdä omia juttuja.”

Vain kolme vuotta myöhemmin bändi pääsi Ääni ja Vimma -katselmuksen finaaliin, jonka tuomarina toiminut Teja Kotilainen tarjosi yhtyeelle levytyssopimusta. Mies pyöritti yhden miehen Break A Leg Entertainment -yritystään, jossa Kotilainen hoiti indiehenkisesti lähes kaiken yksin. Koulun jälkeen Salonen piipahti usein auttamaan toimistolla ihan vain koska oli niin kiinnostunut siitä millaista musiikkimaailman bisnespuoli on.

”Halusin aina oppia enemmän ja lisää. Smak oli musiikin ja uran puolesta todella etuoikeutettu ja tärkeä oppitunti koko alasta ja kaikesta sen ympärillä ihan sopimusasioita myöten”, Salonen pohtii.

”Tietysti myös se, että päästiin kiertämään Suomea ja tekemään levyjä oikeassa studiossa ammattilaisten kanssa antoi tosi arvokasta tietotaitoa. Vietettiin kuukausia studiossa Anssi Kipon ja kolmannen levyn aikana Teropekka Virtasen kanssa. Niiltä ihmisiltä pystyi kyselemään paljon ja sai oppia.”

Ding

Yläkoulun jälkeen Salonen syventyi musiikkiin entisestään. Hän sai paikan Helsingin Sibelius-lukiosta, jossa viimeisen kymmenen vuoden aikana ovat opiskelleet Salosen ja muiden Smakin jäsenten lisäksi mm. Sanni, Anna Abreu, Vilma Alina sekä osa Roope Salmisen ja Koirien sekä Tiisun jäsenistä. Media on nimennyt Kruunuhaan suunnalta nousevan uuden aallon artistit ”Sibis-mafiaksi.”

”Mä en ikinä kokenut kuuluvani siihen kun mä olin siellä”, Salonen vastaa kun kysyn Sibis-mafiasta.

”Mulla oli siellä hyviä ystäviä ja tosi kivaa, mutta mulla oli koko ajan sellainen olo, että loppuisipa lukio jo, että pääsisin tekemään niitä oikeita juttuja. Se ei ollut mitenkään reaktio siihen, että millaista siellä oli tai oliko se hyvää tai huonoa, mutta mulla oli jotenkin vaan sellainen sisäinen tarve, että haluaisin jo alkaa tehdä omaa juttua. Lukion alkaessa meillä oli myös bändihommat pyörineet jonkun aikaa ja olin saanut jo sitä kautta paljon uusia kavereita. Osa niistä piireistä oli jo jossain muualla. Mulla oli jossain ehkä vähän juurtunut jo jotain muuta.”

”Mä en kauheesti siellä osallistunut musajuttuihin”, Salonen lisää ja naurahtaa. ”Se kuulostaa ehkä vähän oudolta koska se oli musalukio ja mä tein musaa, mutta mä en hirveesti tehnyt musaa siellä. Näin jälkikäteen tärkeintä mitä sieltä jäi käteen olivat ne kaikki tyypit. Vaikka esimerkiksi Sannin kanssa ei oltu siellä samaan aikaan vaan tavattiin vasta myöhemmin, se yhdisti meitä silti. Siellä tutustuu ihmisiin jotka ovat ehkä myöhemmin tulleet vastaan elämässä ja se on ollut tosi arvokasta.”

Huomaan selkeän kaavan; jo nuorena kitaraa opetellessa Salosella ei ollut tahtoa soittaa muiden biisejä vaan oppia tekemään sellaisia itse, tie jatkui musiikkilukioon, mutta siellä ei ollut tahtoa soittaa musiikkia vaan fokus oli jo omissa jutuissa. Lopulta bändihommatkaan eivät riittäneet vaan tie jatkui tuottajan penkille.

Onko sulla pakoittava tarve tehdä ja oppia itse?

Salonen nauraa.

”Välillä on ehkä haastavaa löytää ihmisiä jotka ajattelee samalla tavalla. Jos tekee toisen tyypin kanssa musiikkia, sillä on oltava jollakin tapaa samanlainen draivi ja peräänantamattomuus, että mun asennetta ei esimerkiksi koeta päällekäyvänä tai stressaavana. Tottakai siinä on kyse paljon myös muusta kuten henkilökemiasta ja yleisfiiliksestä, mutta mä olen välillä tosi ehdoton. Tottakai myös kunnioitan ihmisiä ja oon ystävällinen, en mä sitä meinaa et mä oon jotenkin ihan hirveä. Mutta kun mä löydän niitä tyyppejä kenen kanssa musta tuntuu hyvältä, kenen kanssa on nastaa tehdä ja joiden kanssa jakaa jotenkin samankaltaisen maailmankuvan niin niistä ihmistä tulee hyviä ystäviä.”

Salonen kertoo kuinka kaikkein turhauttavinta on tunne siitä ettei voi antaa kaikkeaan. Jos ei syystä tai toisesta saa valjastettua kaikkea sitä potentiaalia mitä kappaleessa tai missä tahansa projektissa on – tunne on sietämätön. Silloin perfektionistin pahimmat piirteet nousevat pintaan. Ilman deadlineja työstämistä jatkettaisiin ikuisesti.

Nuo samat piirteet puskevat kuitenkin myös eteenpäin. Salosen suunnaton draivi on monen asian summa; hän myöntää, että suuri osa luomisprosessia on tarve ylittää itsensä ja tehdä asiat paremmin. Musiikintekijänä eteenpäin työntää tietenkin myös pakottava tarve luoda jotain, mitä tahansa. Eniten hän janoaa sitä, että keksisi jotain uutta.

”Tykkään paljon tietynlaisesta outsiderin ja altavastaajan roolista. Mulla ei ole mitään tarvetta todistella kenellekään, mutta mä haluan aina tehdä asiat jotenkin eri tavalla ihan vaan, että se homma pysyisi mielenkiintoisena. On siistiä löytää uusia juttuja.”

Ehkä se draivi on vaan sun luonteessa?

”Mä oon myös tosi perfektionisti.”

Oletko sä myös kilpailuhenkinen?

”Eniten mä oon kilpailuhenkinen itseni kanssa.”

Ding

Bändin mukana Salonen ehti kasvaa aikuiseksi. Smak porskutti eteenpäin aktiivisena yli vuosikymmenen ja ehti julkaista kolme levyä. Niistä viimeisin, Shopping Mall Religion, julkaistiin englanniksi. Sitä tehdessä syntyi Salosessa intuitiivinen tunne siitä, että tämä ei riitä eikä bändistä iirtoa kaikkea sitä mitä siitä tahtoisi. Levyn hidas valmistuminen turhautti, etenkin kun Salonen olisi tahtonut painaa kaasua ja tehdä musiikkia; itselle ja muille, erilaista, kaikenlaista, opetella tuottamista ja ottaa se todella haltuun.

Samalla Salonen soitti vuodessa 120 keikkaa joka jätti nuorukaisen pohtimaan satsatakko muusikon hommiin vai studioon.

”Mä tajusin silloin, että jos mä haluan olla Suomessa muusikko niin se on tätä; ne on nää samat mestat vuodesta toiseen ja ne käydään pari kertaa vuodessa läpi. Yhtään väheksymättä siis muusikon ammattia”, Salonen tarkentaa. ”Mutta se palo, ambitio ja fiilis mikä mulla oli sisällä, vaati enemmän. Päätin etten tee sitä enää, enkä ole katunut.”

Lukion jälkeen Salonen päättikin ettei jatka uuteen kouluun tai päivätöihin. Bändirahat oli pistetty säästöön ja niillä elettäisiin kunnes jotakin tapahtuisi. Käännekohta oli saavutettu. Hän jäi kotiin opettelemaan omatoimisesti tuottamisen saloja. Aiemmista bänditouhuista oli sen verran hyvää näyttöä, että lähipiiri tuki päätöstä. Vierähti kuitenkin vuosi, toinen, kolmas. Hiljalleen äiti alkoi esitellä hienovaraisesti ajatusta päivätöistä samalla kun isä lainasi rahaa vuokraan kerran jos toisenkin. Heikoimpina hetkinä Salonen mietti itsekin, että pitäisikö keksiä jotain muuta.

Se jäi kuitenkin vain ajatukseksi. Hän ei koskaan keksinyt mitä se jokin muu voisi olla.

Pian Smakin enganninkielisen levyn jälkeen Salonen tapasi Sanni Kurkisuon. Nuoren naisen, jolla oli samanlainen tahtotila ja draivi kuin perfektionistisuuteen taipuvaisella Salosella. Kaksikko alkoi tehdä yhdessä biisejä. Molemmilla oli tavoite ja tarve tehdä jotakin sellaista mitä kukaan ei vielä aiemmin ole tehnyt, mentaliteetti joka jäisi molemmille tutuksi myös tulevien vuosien yhteistyön aikana. Uusia biisejä työstettiin säännöllisen epäsäännöllisesti niin englanniksi kuin suomeksikin. Mikään ei kuitenkaan edennyt.

Sitten tuli vuosi 2012, Salonen lensi Berliiniin tekemään levyä brittiläiselle poikabändille. Edessä olisi tärkeä opetus.

”Se oli mulle ensimmäinen kunnon näyttö siitä, että mä olen valmis tekemään jotakin oikeeta. Me tehtiin se levy ja siinä poppoossa oli ihan kaikki palaset kohdillaan. Se levy oli valmis. Silti jokin kosahti eikä mitään koskaan tullut pihalle. Se oli tosi tärkeä oppitunti itselle. Sen jälkeen päätin palata Suomeen ja ottaa asiakseni tehdä Sannin ensimmäisen levyn loppuun.”

Salonen soitti Sannin puhelimen päähän ja kaksikko päätti tehdä sellaisen muutaman biisin paketin, jonka avulla voisi hakea sopimusta levy-yhtiöiltä. Sellainen syntyi Warner Musicin kanssa vuonna 2013. Tarjottu paketti sisälsi mm. kappaleet Prinsessoja ja astronautteja, Me ei olla enää me ja Sotke Mut, joista osa oli versioita jotka päätyivät levylle sellaisenaan. Ei siis huono paketti.

Se oli käänteentekevää aikaa. Salonen yritti yhdessä Sannin kanssa tuoda suomalaiselle musiikkikentälle jotakin aivan uutta. Nyt, neljä vuotta myöhemmin on helppo nähdä, että tuo työ on kantanut hedelmää. Salosen tahto tehdä asioita niin erilaisella tavalla on tehnyt hänestä edelläkävijän suomalaisessa musiikissa.

”Haluaisin viedä suomalaista musiikkia johonkin mielenkiintoisen suuntaan, oikeastaan mihin tahansa kunhan se ei jämähdä tähän. En ole koskaan osannut sanoa etukäteen, että mitä mä tänään myöhemmin iltapäivällä teen studiolla. Se on se mikä pitää homman mielenkiintoisena”, Salonen pohtii.

”Yleisesti mä haluaisin nähdä suomalaisessa musiikissa tietynlaista rohkeutta. Tietyllä tapaa se onkin jo nostanut hieman päätään, jos miettii vaikka Antti Tuiskun menestystä, mutta haluaisin, että etenkin nyt kun urbaani poppi on Suomessakin nostanut päätään, nähtäisiin esimerkiksi tuotannossa ei pelkästään hyvän kuuloisia juttuja, vaan myös rohkeita ja originaaleja juttuja. Suomalainen rohkeus musiikissa on tosi usein sitä, että biisi laitetaan täyteen kaikkea. Kaipaan välillä sellaista minimalistisempaa ja rohkeampaa lähestymistapaa tekemiseen. Ihan pienilläkin asioilla voi tehdä isoja juttuja, mikä taas on tosi amerikkalaista.”

Suurin osa Salosen suurimmista vaikuttajista ovatkin rapakon takaa. Suomimusa ei ole koskaan ollut ykkösenä omilla soittolistoilla vaan sitä kuunnellaan lähinnä työnäkökulmasta. Nuorempana raskas musiikki iski enemmän – iskisi kuulemma vieläkin jos siinä genressä tehtäisiin jotakin uutta ja innovatiivista.

”Tuntuu, että urbaaniman musiikin ja hip hopin parissa on tehty rohkeampia asioita viime vuosina, tai ainakin tuossa 2010-luvun taitteessa kuin perus rock-musiikin parissa. Siksi on ollut luontevampaa olla kiinnostunut niistä asioista.”

Ding

Elokuussa 2016 Salonen julkaisi ihan oman, omituisen ja uudenlaisen debyyttisoolonsa. Söpö nousi listaykköseksi ja möi nopeasti kultaa. Soundimaailmaltaan äärimmäisen överin ja lähes törkeän biisin tarkoituksena oli rikkoa kaikki mahdolliset säännöt ja aiheuttaa kuuntelijassa ihmetystä.

Kuten monet muutkin Salosen neronleimaukset – Söpö oli aluksi vain idea, johon kukaan ei uskaltanut tai osannut tarttua. Lopulta Salonen päätti kutsua studiolle hyvän jengin kasaan ja antaa biisin viedä mukanaan.

”Toki Söpö oli todella ääripään ratkaisu, itselleni on tosi tärkeä tehdä välillä tollaisia biisejä koska siinä muistaa, että mistä tässä kaikessa on oikeasti kyse. Että vaikka tekisit tavallista poppia, voit silti kokeilla ja keksiä uusia tapoja tehdä asioita. Sen pitää olla hauskaa!”

Vain aika näyttää tuleeko Salosesta seuraava Max Martin tai David Guetta, vaiko ei kumpikaan. Kenties parasta onkin olla ihan maailman ensimmäinen Hank Solo. Suurimmat haaveet Salosella on tällä hetkellä ulkomailla. Isoin unelma olisi päästä toteuttamaan uudestaan samankaltainen projekti kuin Sannin kanssa, mutta kansainvälisessä mittakaavassa.

Salonen kertoo, että haluaa tehdä jotakin mitä kuulee ja kuuntelee koko maailma, sekä olla Billboardin Top 30 -listalla ennen kuin täyttää 30.

”Sinne ollaan menossa, mutta se ottaa aikaa ja sitä ei voi laskelmoida yhtään. Se mikä täällä Suomessa on palkitsevaa ja hienoa on se, että jos teet hyvää musaa tai hyvän biisin, niin tie esimerkiksi levy-yhtiöön ja sitä kautta radioon on suhteellisen lyhyt eikä siinä ole sataatuhatta porrasta missä kaikki voi mennä pieleen. Täällä eteneminen on tervettä ja loogista, jos teet hyvää duunia niin saat siitä todennäköisesti jonkinlaisen palkkion. Isossa maailmassa mikään ei ole ikinä varmaa ja siellä on niin paljon politiikkaa ja byrokratiaa joka ei enää liity siihen, että oletko sä hyvä tai onko sun biisi hyvä. Sillä levelillä kaikki on hyviä jo lähtökohtaisesti.”

Lavalla Salonen on ollut edellisen kerran puolitoista vuotta sitten, kun palasi kitaran varteen Kasmirin Ruisrockin keikkaa varten. Älyttömästä slotista olisikin ollut lähes mahdotonta kieltäytyä – kesäisen kauniina lauantai-iltana rantalavan läheisyyteen oli kerääntynyt 20 000 ihmistä. Lavalta laskeutuessaan Salonen mietti mitä älyttömän siistiä juuri oli tapahtunut. Hurmio jäi kuitenkin siihen. Hän palasi takaisin studiolle, keitti kahvia ja huokaisi istahtaessaan tuttuun tuoliin. Lavalle ei ollut tippaakaan ikävä. Hurmio löytyy nykyään studiolta.

Viimeinen kysymys, Söpö oli sun ensimmäinen soolobiisi. Onko sulla jokin suunnitelma sooloprojektin varalle lähitulevaisuudessa?

”Niissä tilanteissa kun tekee jotain luovaa omaa juttua ilman rajoitteita, tapahtuu todennäköisimmin sellaisia hyvälaatuisia vahinkoja ja samalla oppii uusia tapoja. Levyä ei kuitenkaan ole tulossa näillä näkymin, katselen tätä enemmän biisikohtaisesti. Katsotaan mitä seuraavaksi keksitään…”

Sulla on sellainen ilme, että sä tiedät jotain mitä sä et halua vielä sanoa.

”Mulla ei ole vielä biisiä, mutta mulla on yksi idea.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.