Helmikuun levyt

Mikael Gabriel x Isac Elliot

”Minusta on äärimmäisen ihanaa, että lähivuosina yhteisten projektien määrä suomalaisessa musiikissa on mielestäni selkeästi ollut kasvussa. Vielä ihanampaa onkin minusta siis se, että tämä kaksikko päätti tarjota niitä heti kättelyssä kolme.”

Lue koko postaus lyhytsoitosta täällä.

 

 

Kuume (Pariisin Kevät)

”Mutta nyt se nousee taas, kuume. Uusi levy, Kuume on täydellinen sekoitus näistä molemmista maailmoista; sekoitus uutta ja vanhaa, yhtä paljon Pikku Huopalahti ja Matkalla Etelään kuin myös Kesäyö ja Haamupuhelukin. Se on täysi Pariisin Kevät, täydessä elämänkaaressaan.”

Lue koko postaus levystä täällä.

 

 

Beachheads (Beachheads)

Norjalaista metallimusiikkia soittavan Kvelertakin kitaristi Vidar Landa sekä basisti Marvin Nygaard yllättivätkin ja perustivat power-pop -yhtyeen nimeltä Beachheads, joka julkaisi debyyttialbuminsa helmikuun alussa.

Kvelertakin soundin perusteella ei ehkä odottaisi näin iloista ja menevää kitaravetoista pop-rockia, mutta mikäs siinä, onhan kyseessä aivan eri bändi. Nopeatempoiset ja duurivoittoiset kappaleet tarjoavat niin aurinkoisen äänimaailman, että on vaikea kuvitella bändin ponnistavan metallivoittoisesta Norjasta.

Bändin debyyttialbumi sekä bändin soundi itsessään on simppeli, helposti lähestyttävä ja aurinkoinen. Biisit muistuttavat minua etäisesti duurivoittoisemmista The Gaslight Anthemin kappaleista, vaikka Beachheadsin soundi ei ole ehkä ihan yhtä jykevä.

 

All Your Fault: Pt. 1 (Bebe Rexha)

Bebe Rexha julkaisi helmikuussa toisen lyhytsoittonsa All Your Fault: Pt. 1. Aika kiva, sillä edellisestä lyhytsoitosta onkin kulunut jo kaksi vuotta! Ihmetyttää vähän ettei pitkäsoittoja näy eikä kuulu, mutta kukin tyylillään.

Levyn tunnelma on jotenkin salaperäinen, jopa tummanpuhuva. Ainoa poikkeus on jotenkin kevyempi ja hennompi viime I Got You, joka julkaistiin sinkkuna jo viime lokakuussa. Se ei mielestäni ole kuitenkaan lyhytsoiton paras biisi, mutta selkeästi toki hittivetoisin ja sopivin radioon.

Kaiken kaikkiaan lyhytsoiton maalailevammat biisit kuten Atmosphere ja Small Doses iskevät minuun enemmän kuin hittivetoisemmat rallit, jotka jäävät vähän tasapaksuiksi. Niillä hittivetoisimmilla biiseillä kuulaan kuitenkin vierailemassa mm. G-Eazy sekä Ty Dolla $ign.

 

Aliens (Satan Takes A Holiday)

Joskus kun kuuntelee uusia julkaisuja ja yrittää vähän kartoittaa minkälaisia uutuuksia sitä oikein onkaan julkaistu, on pakko myöntää, että meinaa melkein nukahtaa. Aliens on kuitenkin sellainen levy, joka potkaisee heti avausraidallaan ihan täysin hereille. Levy on mainio piristysruiske pimeän talven keskelle.

Vaikka bändin nimi saattaisikin viitata pohjoismaiseen tuomiometalliin, kyseessä on Satan Takes a Holiday kuitenkin ruotsalainen garage indie -poppoo, ja löytyypä vaikutteita hennosti myös glam rockistakin. Jos oikein tarkasti kuuntelee. Oikeastaan bändin nimi kuvastaa sen soundia täydellisesti, särmikäs pahis, mutta mojitolasi kädessä jossakin aurinkorannalla.

Pidin bändin Who Do You Voodoo -levystä ihan valtavasti, mutta petyttyäni bändin livekuntoon festareilla vuonna 2013, kyseinen levy ja kaikki muut bändin levyt jotenkin jäivät. Aliens on kuitenkin mielestäni bändin paras levy toistaiseksi. Se tempaisee mukaansa aivan hirveällä vauhdilla ja sen soundi syvenee mitä pidemälle pitkäsoittoa päästään. Suosittelen lämpimästi!

IKINÄ (Samoista Soluista)

Odotukseni tästä levystä olivat todella korkealla, sillä rakastuin niin paljon bändin ensimmäiseen Terapiaa-biisijulkaisuun vuosi sitten. Bändi on eittämättä jonkinlainen sekoitus Stam1naa ja vaikkapa sitä punkimpaa PMMP:tä. Sittemmin bändi on julkaissut neljä uutta sinkkua, ja julkaissut nyt debyyttilevynsä Samoista Soluista.

Valitettavasti Terapiaa on mielestäni edelleen bändin paras tuotos eikä mikään levyn kappaleista nouse aivan sen tasolle. (Eikä kyseistä kappaletta edes löydy levyltä.) Levy tarjoilee toki edelleen sitä samaa kekseliästä soundia josta innostuin alun perinkin, mutta kokonaisuutena se jää mielestäni melko tasapaksuksi sillä siltä ei löydy juurikaan vaihtelevuutta mikä jaa harmittamaan.

Vaikka bändin soundi itsessään onkin monitasoinen, kekseliäs, erilainen ja kokeileva ei se pelkästään riitä jos se ei tule levyllä juurikaan esiin. Levyn kappaleet jäävät liian samanlaisiksi ja levy on kuin yksi, kolmekymmentäkuusiminuuttininen biisi. Levyn ainoat erottuvat biisit ovat Bileet ja #elämää, jotka ne taas tuntuvat jotenkin turhan alleviivatulla tavalla erikoisilta.

Tykkään ihan hirveästi tämän bändin meiningistä (ja olisi muuten varmaan livenä kova, kinostelis), mutta tämä kömpelö debyytti kuulostaa mielestäni enemmän kellaridemolta kuin eheältä levykokonaisuudelta. Harmittaa.

 

Valkoinen Hetero (Samuli Putro)

Samuli Putro julkaisi uuden levynsä Valkoinen hetero helmikuussa ja kyseessä on Putron viides studioalbumi. Samuli Putron musiikki post- Zen Café ei ole oikein missään vaiheessa ollut minun kuppi teetäni, mutta tämä levy herätti jostain syystä mielenkiintoni.

Albumin melankolinen meininki nostaa tempoaan hieman levyn loppua kohden, mutta levyn yleistunnelma pysyy kuitenkin melko alakuloisena. Levy ei kuulosta myös aivan yhtä orgaaniselta kuin sen edeltäjät vaan hakee tukea myös konelähtöisistä minimalistisista taustoista. Tällä levyllä kuullaankin tietynlainen Samuli Putro 2.0.

Valkoinen Hetero on tietynlainen ajankuva, jonka aiheet pyörivät yhteiskunnallisesti ajankohtaisten kappaleiden ympärillä toisin kuin Putron aiemmat levyt, joiden aiheet ovat selkeästi himpun verran enemmän henkilökohtaisia.

Päällimmäisenä levyltä mieleen jäävät äärimmäisen kuvottava (eli siis äärimmäisen hyvin onnistunut) satiiri Kohta pidetään hauskaaValkoinen Hetero on levy, jolla yhteiskuntaa tarkkaillaan edelleen Putron omasta näkövinkkelistä, mutta selkeästi tällä kertaa enemmän kuin vain sen oman kuplan sisältä. Suuri osa kappaleiden aiheista voisi olla kuin suoraan Twitterin virrasta.

 

Antaudun (Reino Nordin)

En olisi vielä muutama vuosi sitten voinut kuvitella koskaan fiilisteleväni Reino Nordinia, mutta niin ne vain ajat muuttuvat. Ja artistit. Ja kuuntelijat.

Tuntuu siltä kuin jokainen Reino Nordinin viime vuonna julkaisemista kappaleista olisi ollut täysi hitti, tai siis niin se on tainut ollakin sillä ne ovat pärjänneet omillaan niin hyvin, että levy on jo ennen julkaisuaan ylittänyt kultalevyn rajan. Antaudun -levy myös kuulostaa siltä. Kolme vuotta sitten julkaistun ensimmäisen soololevyn Bongorockin soundi meni itseltäni vähän ohi, mutta piru vie kun tykkäänkin tästä uudesta Nordinista! Esiin on kuoriutunut aivan uusi artisti; moderni mutta omintakeinen sellainen.

Levy hönkii pitkälti samanlaista klubihenkeä kuin sitä edeltäneetkin sinkkujulkaisut eikä sillä kuulla juurikaan sitä orgaanisempaa soundia mitä Puhu Vaan -sinkulla tai varsinkaan sellaista kuin edellisellä Bongorock-levyllä. Levy tarjoaa kuitenkin myös muutaman slovarin, kuten nimikkobiisin Antaudun, joka löytyy myös akustisena.

Antaudun on kokoelma klubihittejä ja moderneja sävellyksiä rakkaudesta – pyörää ei siis ole lähdetty keksimään uudestaan, mutta miksi tarvitsisikaan? Vanha pyörä toimii.

 


Ei kommentteja

YSTÄVÄKIRJA | Hank Solo

Nimi: Henkka | Ikä: 27

Minua kutsutaan…
Henkka

Minä uskon…
Intuitioon

Parhaat asiat elämässä ovat…
Musiikki, rakkaus, ihmiset.

Minua kuvaillaan…
Intohimoiseksi ja itsepäiseksi.

10 vuotta sitten minä…
Olin akne-naamainen kitaristi.

Paras laulu maailmassa on…
Tällä hetkellä Bon Iverin 29 #Stafford APTS.

Jos minä olisin laulu, olisin…
Draken Marvin’s Room.

Salainen ihastukseni kohde on…
Alison Brie

En voisi elää ilman…
Kahvia.

Hävitän aina…
Piponi

Minä rakastan…
Ystäviäni ja perhettäni.

Minä vihaan…
Tekopyhyyttä, teeskentelyä ja mustia aukkoja.

Mottoni: Kyllä se siitä.

Toteemieläimeni: Laiskiainen.

Jos minulla olisi jumalallisia voimia päivän ajan, minä…
Lopettaisin sodat, nälänhädän ja voittaisin lotossa.

Autiolle saarelle ottaisin mukaani…
Kitaran.

Googletan itseni: a) en ikinä b) ”en ikinä” c) joskus d) usein
Olen: a) introvertti b) ekstrovertti c) olen sekasorto
Valehtelin tässä kirjassa: a) kyllä b) ei

Lue myös: Haastattelussa Hank Solo

 

 

 

Ei kommentteja

#7 | Viikon biisit

365 päivää, 365 biisiä. Viikottainen postaussarja seuraa blogin vuosisoittolistalle sekä Rosvojen Viikkosaalis -soittolistalle nostettuja biisejä vuonna 2017. Syynissä niin vuoden kuumimmat biisit kuin yleisetkin biisifiilistelyt kuluneelta viikolta!

JVG – Sitä säät mitä tilaat feat. Ellinoora

Mielestäni on äärimmäisen siistiä kuinka JVG:n musiikki tuntuu syvenevän vuosi vuodelta ja kaksikko osaa jatkuvasti tarjota kuulijoilleen jotakin uudenlaista. Yhtä ”kevyitä” biisejä kaksikko ei ole tuntunut enää julkaisevan kuin uransa alkuaikoina, vaan menevämmätkin biisit ovat tavallaan tosi isoja ja mahtipontisia.

Tämä kappale on kuitenkin siinä mielessä poikkeus, sillä se on melko pelkistetty. Sitä säät mitä tilaat tarjoaa useitakin elementtejä, joita ei JVG:n musiikista välttämättä tulisi ensimmäisenä mieleen, kuten herkän pianon joka on läsnä koko kappaleen läpi. Kappaleen sanoma on tsemppaava ja lohdullinen ja Ellinooran mielettömän kaunis ääni sopii mukaan erinomaisesti.

 

Incubus – Nimble Bastard

Incubuksen uudessa julkaisussa on eräs, jopa melko yllättävä elementti. Nimble Bastard kuulostaa nimittäin jostakin kertosäkeensä tiimoilta hämmentävän paljon useammaltakin kymmenen vuoden takaiselta alternative pop rock -installaatiolta, joista ensimmäisenä tulee mieleen esimerkiksi Fall out Boy. Se yllätti ainakin minut hieman, sillä se ei ole se äänimaailma johon mielessäni itse ensimmäisenä Incubuksen yhdistäisin.

Se tuo kappaleeseen kuitenkin paljon raikkautta, ja Nimble Bastard on tarttuvuudestaan sekä nopeatempoisuudestaan huolimatta esittäjälleen uskollisesti myös raskas eivätkä Brandon Boydin tunnistettavat vokaaliraidat petä tälläkään kertaa.

Bändin kahdeksas levy julkaistaan huhtikuussa.

Linkin Park – Heavy

Niille, jotka odottavat Linkin Parkille tyypillistä biisijulkaisua, tulevat luultavasti pettymään pahasti. Tässä kappaleessa ei ole nimittäin juurikaan mitään mikä yhdistäisi sen kyseiseen bändiin. Jos olen ihan rehellinen, en edes tunnistaisi kappaletta Linkin Parkin tuotokseksi ellen olisi tiennyt sitä etukäteen.

Heavy kumartaa enemmän radioaalloilla tällä hetkellä parhaiten selviävien electropop-hittien suuntaan, tätä tukee myös se, että kappaleella kuullaan vierailemassa Kiiara. Kappale on siis nimestään huolimatta huomattavasti kevyempi ja pehmeämpi kuin mikään mitä Linkin Park on aikaisemmin tehnyt. Jopa Chester Benningtonin vokaalit kuulostavat käsittämättömän pehmeiltä tällä raidalla.

Siitä, onko tämä sitten hyvä vai huono asia, saa jokainen sitten itse kiistellä. Itse kaipaan eniten sitä Linkin Parkia, joita bändin kaksi ensimmäistä levyä vahvimmin edustivat. Heavy on todella hyvä biisi itsessään, mutta Linkin Parkilta tahtoisin jotakin niin erilaista, että Heavy on pienoinen pettymys, vaikka on toki hienoa, että uskalletaan kasvaa ja yrittää erilaisia juttuja.

Kappale on ensimaistiainen bändin toukokuussa julkaistavalta levyltä. Nähtäväksi jääkin onko se edeltäjistään yhtä poikkeava kuin tämä biisi!

Maroon 5 – Cold feat. Future

Jos Linkin Parkin uusi biisijulkaisu oli täysi yllätys, on Maroon 5:n uusi biisijulkaisu taas juuri sellainen mitä sopisi odottaakin. Se on tarttuva, saa tanssijalan helposti vipattamaan ja nojaa tuttuun tapaan vahvasti Adam Levinen vokaaleihin. Ei siis mitään uutta ja yllättävää, mutta passeli biisi kuitenkin.

Mew – 85 videos

85 videos on lämmin tuulahdus Mewin tulevan levyn suunnalta. Se esittelee kevyitä discoviboja, mutta putoaa loppupeleissä kuitenkin Mewille tyypillisen pohjoismaisen alternative pop rockin laariin. Bändin seitsemäs studioalbumi julkaistaan huhtikuussa.

Kygo & Selena Gomez – It ain’t me

Laulun ääänimaailmallisesti positiivisista viboista huolimatta, Selena Gomezin ääni kertoo sillä surullista tarinaa seurustelusuhteesta, joka kaatuu alkoholismiin. It Ain’t Me on raikas tuulahdus jälkeen sen tauon, jonka Selena Gomez päätti pitää viime vuonna keskittyäkseen terveydellisiin ongelmiinsa lupuksen kanssa.

Laulu alkaa somalla kitaran näppäilyllä, mutta kasvaa trooppiseksi edm-rallatukseksi. Siinä missä Selena Gomez tuo biisiin äänellään tietyn tumman pehmeyden ja kypsyyden, kääntää norjalaisen DJ-tuottaja Kygon kosketus sen kuitenkin tunteikkaaksi balladiksi, jossa trooppiset synasoundit ovat vahvasti läsnä. Vaikka en yleensä syty tällaisille kappaleille, tässä biisissä tarjoillaan niin monenlaisia elementtejä, että pidän siitä ihan hirveästi!

Ei kommentteja

Mikael Gabriel x Isac Elliot

Yksi Suomen mainstream-musiikin tämän hetken suosituimmista räppäreistä, Mikael Gabriel, sekä maailmallakin menestyksekästä uraa popparina luonut Isac Elliot menivät sitten ja julkaisivat yhteisen, kolmiraitaisen EP:n! Emma Gaalassa kaksikko nähtiin esiintymässä ensimmäistä kertaa yhdessä ja lisäksi Isac Elliot on nähty useaan otteeseen lavalla Mikael Gabrielin Himmee-kiertueen keikoilla, kesällä luvassa on lisäksi myös yhteinen keikka Ruisrockissa.

Minusta on äärimmäisen ihanaa, että lähivuosina yhteisten projektien määrä suomalaisessa musiikissa on mielestäni selkeästi ollut kasvussa. Vielä ihanampaa onkin minusta siis se, että tämä kaksikko päätti tarjota niitä heti kättelyssä kolme.

Tästä lyhytsoitosta erityisen tekee myös mm. se, ettei Isac Elliotia ole aiemmin juurikaan kuultu laulamassa englanniksi. Suomi ei ole Elliotin ensimmäinen äidinkieli ja se näkyy usein jollakin tapaa esimerkiksi haastatteluissa, mutta laulaminen sujuu näennäisesti Elliotilta suomeksi oikein mainiosti.

Kappaleita julkaistiin kerralla tosiaan kolme; Liikaa Sussa Kii, Rullaan ja Ring Ring Ring. 

Niistä jokaisessa olisi tarpeeksi tarttumapintaa hitiksi, mutta selkeästi kovin raita on EP:n avaava Liikaa Sussa Kii, joka on myös ollut se biisi jolla tämä kolmiraitainen julkaisu on näkynyt ja kuulunut eniten mediassa. Siinä on jotakin äärimmäisen suomalaista ja paikoitellen se muistuttaa etäisesti jopa vanhaa iskelmää. Oikeastaan myös kappaleen tunnelma on tietyllä tapaa jostakin 50 vuoden takaa, mutta samalla sen tuotanto tuo sen hyvin nopeasti takaisin tähän päivään. Äänimaailmaltaan kappale on äärimmäisen raikas, ja Isac Elliotin melodiat tekevät siitä vielä popimman kuin mitä Mikael Gabrielin kevyemmät lauleskelut kappaleella yksinään tekisivät. Biisissä on samalla jotain nostalgisen haikeaa, mutta myös ripaus toivoa.

Toinen suosikkini on levyn päätösraita Ring Ring Ring. Jos levyn avausraita kuulosti mielestäni äärimmäisen suomalaiselta, on tässä biisissä taas mielestäni paljon kansainvälisemmät vibat. Mikael Gabrielin räpit nousevat tietynlaiselle (etenkin) suomiräpille tyypilliselle uhoamislevelille vain lyriikoiltaan sillä muuten niissä on rento ote joka tuo paljon jenkkiläisempää tunnelmaa. Isac Elliot taas on kuin meidän suomalaisten oma Justin Timberlakemme, joka ohjaa kappaleen lempeästi rytmikkääseen kertosäkeeseen. Ring Ring Ring on sataprosenttisesti lyhytsoiton coolein biisi.

Näin ollen lyhytsoiton heikoimmaksi raidaksi jääkin Rullaan. Siinä ei teoriassa ole mitään huonoa tai ärsyttävää, mutta siinä ei ole yhtä paljon tarttumapintaa kuin lyhytsoiton kahdessa muussa raidassa, eikä se jää mieleen samalla tavalla. Sillä on kuitenkin oma tehtävänsä siinä mielessä, että se tukee lyhytsoiton yleistä tunnelmaa ja äänimaailmaa.

Kaiken kaikkiaan tämä julkaisu yllätti minut… no, jo ihan yleisesti sillä etten olisi koskaan osannut odottaa tällaista julkaisua. Mutta se yllätti minut onneksi ihan äärimmäisen positiivisesti, sillä kumpikaan artisteista ei ole sellainen, jonka musiikkiin minulla olisi entuudestaan ollut mitenkään järkyttävän intohimoisia tuntemuksia, mutta joita molempia olen toki silloin tällöin fiilistellyt tahollaan koska molemmilla on selkeät omat vahvuusalueensa, jossa he ovat erityisen taitavia. Tämä nimenomainen lyhytsoitto kuitenkin tarjosi minulle yllättäen kolme raitaa, jotka iskivät tosi kovaa enkä maltakaan odottaa saako tämä projekti vielä uusiakin biisilisäyksiä jonakin päivänä.

Ei kommentteja

#6 | Viikon biisit

365 päivää, 365 biisiä. Viikottainen postaussarja seuraa blogin vuosisoittolistalle sekä Rosvojen Viikkosaalis -soittolistalle nostettuja biisejä vuonna 2017. Syynissä niin vuoden kuumimmat biisit kuin yleisetkin biisifiilistelyt kuluneelta viikolta!

Amy Lee – Love Exists

Evanescencen Fallen -albumi oli ensimmäinen levy jonka ostin omilla rahoillani (samaan aikaan ostin muistaakseni myös Linkin Parkin levyn) ja rakastin sillon Amy Leen ääntä. Sittemmin innostukseni kyseisen bändin suhteen on laantunut ja myös upean solistin lauluääni menettänyt loistoaan. Nykyään se kuulostaa mielestäni siltä kuin Amy Leellä olisi sama peruna suussa kuin esimerkiksi Cherillä. Love Exists on kuitenkin raikas tuulahdus sillä saralla, sillä Amy Leen ääni — jonka varaan tämä voimballadi vahvasti nojaa — kuullaan sillä erityisen vapautuneena.

Katy Perry – Chained to the rhythm

Katy Perry heittikin sitten lasipeilipallovaihteen päälle, let’s disco! Discokuteisiin naamioitu Chained To The Rhythm on snadisti poliittinen kannanotto ihmisiin, jotka ”onnellisen turtana” elävät mukavuusalueellaan, laittavat musiikin kovemmalle ja kieltäytyvät kuulemasta ja näkemästä maailman ongelmia.

Kauriinmetsästäjät – Revi mua

Tämä duo on nyt ehtinyt julkaista yhteensä neljä biisiä, passeleita kaikki ja jokainen hittejä sarallaan. Ns. pöhinää on syntynyt. Ainoa asia, joka olisi voinut nostaa Kauriinmetsästäjät uudelle, raikkaammalle tasolle, on heleä naisääni. Nyt uuteen kappaleeseen onkin saatu vierailemaan ihana Vesta.

Profeetat – Yhtäccii

Tämä Profeettojen toinen biisijulkaisu Yhtäccii ei ainakaan itselleni uponnut niin yhtä paljon kuin esikoinen Sinuhe. Se on epäuskottava, sekava eikä siinä ole paljoa tarttumapintaa, sanoitukset ovat kömpelöt ja väkinäiset sekä kuulostavat enemmän Arttu Lindemanilta kuin kahdelta suomalaisen hip hopin uranuurtajalta.

Elastinen ja Cheek ovat molemmat omillaan tehneet paljon hyviä biisejä ja siistejä juttuja, sekä molemmilla on muutenkin mittavat urat takanaan. Jo siksi Profeetat ovat todella hyvässä asemassa jo heti alkuunsa ja kaksikolla onkin mahdollisuus oikeasti vaikuttaa isosti siihen mihin suuntaan suomalainen mainstream-musiikki — etenkin hip hopin saralla kulkee seuraavaksi. Siksi tuntuu jotenkin rimanalitukselta kun kaksi pian neljäkymppistä räppiveteraania ”seisoo pöydäl ja huutaa et ohan tää ny nättii.” Is it, is it really?

Imagine Dragons – Believer

Believer kuulostaa siltä, että olisin kuullut sen jollain bändin aiemmalla levyllä jo aikaisemmin. Se ärsyttää ehkä hieman, koska se tarkoittaa sitä, ettei kyseessä ole kovin uudenlainen kappale tältä bändiltä, mutta toisaalta myös sitä, että se noudattaa Imagine Dragonsille tuttua tyyliä. Pirun kova biisi se on silti, ja äärimmäisen lupaava maistiainen bändin seuraavalta albumilta.


3 kommenttia

Kuume (Pariisin Kevät)

En edes tiedä mistä aloittaisin. Mennän siis suoraan asiaan:

Kuume on mielestäni Pariisin Kevään paras levy viiteen vuoteen. Tarkemmin siis paras levy sitten vuoden 2012 Kaikki on satua -julkaisun, joka oli mielestäni viimeisin levy, jossa on ollut vielä pieniä ripauksia siitä samasta bändistä, joka syntyi joskus kymmenisen vuotta sitten Arto Tuunelan studiossa. Siitä bändistä, jossa on jotakin niin kekseliästä, naiivia, leikkisää, aitoa ja uutta.

Tuo kyseinen albumi oli kuin taitekohta Pariisin Kevään diskografiassa. Sitä edeltäneet julkaisut olivat sitä vanhaa Pariisin Kevättä. Sen jälkeen julkaistut levyt ovat olleet sitä uutta Pariisin Kevättä, sitä joka koskettaa kai kyllä edelleen mutta sopii paremmin radio Suomi Popin iltapäivään kuin aamuöisten jatkojen fiilistelyiksi. Ikään kuin Pariisin Kevät olisi noin vain mennyt ja kasvanut aikuiseksi.

Mutta nyt se nousee taas, kuume. Uusi levy, Kuume on täydellinen sekoitus näistä molemmista maailmoista; sekoitus uutta ja vanhaa, yhtä paljon Pikku Huopalahti ja Matkalla Etelään kuin myös Kesäyö ja Haamupuhelukin. Se on täysi Pariisin Kevät, täydessä elämänkaaressaan.

Kuume on levy, joka aidosti yllättää vaikkei juuri poikkeakaan ennen sen julkaisua kuulluista kappaleista (Tiputa sun aseet, Hei mä soitan sulle ihan kohta ja Pilvissä). Se yllättää siksi, että vaikka em. kappaleet toki kuulostivatkin aika ihanilta yksinäänkin, vasta osana koko levyn kokonaisuutta niissä on todelisesti järkeä. Kuume ikään kuin kasvattaa levyn jokaisen raidan täyteen potentiaaliinsa; jokainen levyn kappale sekä jokainen niiden yksityiskohta tukee levyn muita raitoja.

On siis vaikea sanoa mikä kappaleista olisi oma suosikkini. Sinkkulohkaisut ovat kovia, mutta niiden ulkopuolelta minuun iskivät eniten kappaleet Kuu katoaa sekä levyn nimikkoraita Kuume.

Levy kulkee unenomaisesti eteenpäin ja saa fiilistellessä haikailemaan punaviinilasillisen perään. Tämä on sellainen levy, jota voisi kuunnella yksin kotona sellaisen äärellä, mutta myös kesä(aamu)yönä puistossa kun aurinko jo nousee ja edellinen ilta on päässyt venähtämään.

Kuume on oikeastaan aivan täydellinen nimitys levylle. Vaikka kappaleet yksinään nostattavatkin pientä lämpöä, vasta koko levyllinen saa kuumeen nousemaan.


Ei kommentteja