Hyvän mielen levyjen paluu. Nipponin naiset sotkevat taas kuviot. Tervetuloa yölennolle Nousevan Auringon maahan. Tänään koneenne kapteenina en toimi minä. Mustikkamehu ja vodka, kiitos. Onko Beefeateria vielä jäljellä, avataanko se kentältä ostettu absintti nyt? Hei jätkä… sinä jolla on se vitun patalappu päässä.. jono menee täällä!

On lokakuu ja minusta näkee sen. Likimain samoilla sanoin tai ainakin samalla retoriikalla alkoi juttusarjan ensimmäinen kirjoitus elokuussa 2014. Luettuani tekstin läpi nyt, löydän siitä paljon parannettavaa. Jutun Nippon Girls -kokoelmasta julkaistiin seuraavana vuonna myös jatko-osa, mutta en koskaan tavoittanut levystä vastaavaa tunnelmaa kuin alkuperäisestä.

Mieleen palaa kesäkuu 2013.

Mietin menneitä ja tulleita. Ihmisiä, joiden halusin lähtevän ja niitä joiden halusin jäävän. Levyjä, joita soitin sinä kesänä, kun jäin yksin, ja kuinka kesän käännyttyä syksyyn seurasin patterin vieressä patjalla maaten auton valojen pyyhkivän kattoa. Aika oli litteä ympyrä, jonka aamukasteen tuoma musta aurinko nieli kitaansa vain ilmestyäkseen uudestaan kosmoksessa kuin karman ikuinen palautustavara. Olin aluksestaan eksynyt ja vapaasti leijuva kosmonautti – keskellä tuntematonta, painovoimatonta äärettömyyttä – tuolla ylhäällä, missä hiljaisuus on täydellisen hiljaista ja yksinäisyys täydellisen yksinäistä. Yksinäisyys oli jonottaa yksin yhden hengen pöytään ohjausta ravintolassa lauantai-iltana. Tilata listan kalleinta ja juopotella aina sulkemiseen saakka, kerätä kaikesta täydet sarjat ja janota elämää ja kokemuksia, joista mikään ei ollut liian kiellettyä tai myöhäistä, koska kyse oli minusta, minusta ja minusta ja siitä, ettei kukaan joutuisi elämään elämäänsä ainoastaan toisten kokemuksien kautta. Oliko Avaruusseikkailu 2013 kaiken sen arvoista? Lojua Venuksen päällä susia odottaen: susia, jotka tulivat ja jotka repivät kaiken, minkä irti saivat. Oliko pieni askel ihmiskunnalle lopulta liian suuri yhden miehen se ottaa.

Paluu Nipponiin ei ole helppo.

Kynänkärki kuitenkin kuljettaa minua kohti tuntematonta, kerien allaan auki keskiviivaa kuin Amerikkalainen Pyhälehmä Jack Kerouacin romaanissa. Mitä tekemistä tällä paskalla on muka LP-levyjen kanssa. Ei mitään, mutta minulle Aivan Kaikkea.

Tämä, vuoden 2017 alussa julkaistu Lovin’ Mighty Fire: Nippon Funk Soul Disco 1973-1983 2LP jatkaa samaa linjakasta saagaa kuin englantilaisen Big Beat-levymerkin Nippon-sarjan aiemmat osatkin. Tällä kertaa huomiopiste on 70-luvun discobuumia elävässä Japanissa. Levyn saate osaa kertoa, että diskoteekkejä oli Japanissa 70-luvun puolivälissä Amerikkaan verrattuna onnettoman vähän (600/10 000). Vaikkei tanssilattioiden mitätön määrä ole kansakunnassa venettä The Hues Corporationin tapaan keikuttanutkaan, niin se ei suinkaan ole ollut esteenä Japanin mystisille hopeisille discomiehille kokata rytmilaboratoriossaan hyvää domestista jytää. Joskin, ilman asiallista radiosoittoa tai muuta laajalevikkistä foorumia tuotokset painuivat nopeasti unohduksiin, ja valitettavasti myös sinne jäivät.

Vaikka discomusiikin suhteen Japani olikin Amerikkaa kopioiva osapuoli, niin levyllä mukana oleva Ebonee Webb on todiste jostakin päinvastaisesta. Tämä Memphisistä kotoisin oleva ryhmä tunnettiin alkujaan nimellä Ebony Webb. Epäonnistuttuaan kotimarkkinoilla ryhmä vaihtoi nimensä tavutusta ja levytti hetken aikaa omia versioita japanilaisesta kansanmusiikista. Resepti puri ja saavutti Japanissa jopa jonkin asteista menestystä, mutta jäi maassa vain kurisioteetin asteelle, eikä suurta läpimurtoa koskaan tapahtunut. Yritys ei kuitenkaan ollut turha, koska se johti – maitojunalla kotiinsa palanneille muusikoille – levytyssopimukseen Capitolin kanssa.

80-luvun puolivälissä L.A. Night -hitillään hurmannut Yasuko Agawa on mukana 1980 äänitetyllä Why Don’t You Move In With Me raidalla, joka on varsinainen hyvän mielen kappale. Japanin musiikkiteollisuuden raskaampaa sarjaa kokoelmalla edustavat Haruomi Hosono sekä Masaaki Hirao.

Haruomi Hosonolla – Titanic-selviytyjän jälkeläisellä – on ollut keskeinen rooli vakavasti otettavan populaarikulttuurin synnyttämisessä Japaniin, ja se tekee hänestä samalla myös kokoelman isähahmon. Hosonon 60-luvulla perustama Happy End oli ensimmäinen omalla kielellään laulanut rock-yhtye, joka yhdisti onnistuneesti japaninkielen haastavan rytmityksen rockiin, saaden sen vieläpä kuulostamaan autenttiselta. Honosono perusti myöhemmin 70-luvulla Japanin tunnetuimmaksi musiikilliseksi vientituotteeksi tituleeratun Yellow Music Orchestran, joka imi vaikutteensa varhaisesta elektrosta sekä hip-hopista. Kokoelmalle päätynyt Bara To Yajyu (薔薇と野獣 / Rose & Beast) on äänitetty Honosonon kotona ja se löytyy tämän ensimmäiseltä sooloalbumilta (1973).

Sen sijaan Masaaki Hirao on mies, joka oli tuomassa rockabillya Japaniin 50-luvulla. Tämänkin kyseisen kokoelman julkaissut Big Beat on käynyt aiemmin läpi Hiraon äänityksiä tyylikkäällä ”Nippon Rock’n’Roll – The Birth Of Japanese Rokabirii” kokoelmalla. Rokabirii-kuumeen laannuttua Hirao haihtui valokeilasta, ja keskittyi lähinnä säveltämään ja tuottamaan. Hän on vielä tänäkin päivänä tunnettu vaikuttaja Japanin musiikkibusineksessä. Funky! ”Miyo” Chan on alunperin rockabillyna soinut raita, jolle on annettu uusi muoto kappaleen jazzatahtavassa discoversiossa.

Yleisesti ottaen, Japani on maa, jossa äänilevyjä arvostetaan tavallista enemmän. Tästä kertoo jo japanilaisten levyjen muita maltaisemmat hinnat. Myös länsimaisista levyistä tehtävät japanipainokset ovat viimeistellympiä ja ne edustavatkin uskollisen äänentoiston korkeinta astetta. Sitten on tietenkin vielä levyjen reunaan koristeeksi kiinnitettävä OBI – tuo mittaamattoman arvokas pala japanipainosten tarjoamaa hunajaisinta kusta, jonka kadottaminen tai puute tekee levystä pitkälti roskismateriaalia. Kyllä, sinne se painetaan yhtä varmalla liikkeellä kuin äänenlaadultaan katteettoman lupauksen tarjoavat MP3-latauskooditkin.

Onhan levyillä toki paljon muutakin arvoa kuin äärimmilleen viety estetiikka ja äänenlaatu. Kuten se, että ne tuottavat hyvää mieltä vaikutuspiirissään.

https://www.youtube.com/watch?v=Y_93SrREKkE