V/A: Ciao Bella! Italian Girl Singers of the 1960s LP, eli yksiosainen dollaritrilogia


Helsinki-Napoli All Night Long. Makujen kombo, jossa jokaisen hanasta lasketun oluen kylkeen otetaan myös kupillinen espressoa. Tämä vaatii rautaisen vatsan, mutta muutaman annoksen jälkeen asiakkaassa on enemmän virtaa kuin Helsinginkadun grammatason säätäjässä. Napolia pidetään myös pizzan synnyinpaikkana, mutta tässä tapauksessa olennaisinta on se, että kaupunki löytyy Italiasta, jonka 60-luvun laulajatytsyjä Ace Recordsin Ciao Bella! Italian Girl Singers Of The 60s LP pyrkii kattamaan.

Lämpöisen oluen, kylmän saunan ja keittimeen palaneen Juhla Mokan maassa – #ankeuksien ja #kieltojen Suomessa – italialaiset käännösbiisit ovat pysyvä osa kansallista indentiteettiä, halusi sitä tai ei. Tämän todistaa esimerkiksi jo usean artistisukupolven esittämät, aina yhtä populäärit, Poika varjoiselta kujalta (Guaglione), Hopeinen kuu (Guarda che luna) tai Mombasa (Ibo Lele).

Kuten edellisessä postauksessani ranskalaisista 60-luvun yéyé-artisteista, niin myös Italiasta voidaan löytää monipuolinen säveltäjä ja orkestroija, jonka nimen hypätessä silmille uusissa yhteyksissä on yllättynyt muttei oikeastaan yhtään yllättynyt. Ennio Morricone. Mies, joka on tullut tunnetuksi meilläpäin lähinnä italo-westernien ääniraidoilta, vastaa joidenkin kokoelman biisien taustoista orkesterinsa kanssa. Ei liene yllättävää, että nämä kyseiset raidat edustavat kokoelman mahtipontisinta ja dramaattisinta siipeä.

Ranskan ollessa tunnetusti rakkauden kieli vertaisin Italiaa intohimon kieleksi. Tässä symbioosissa on vain luonnollista, että Ranskalla ja Italialla on käyty yhteisen rajan ylitse viher-valko-punaista biisivaihtokauppaa. Ainakin France Gallin esittämistä biiseistä löytyy kokoelmalta Nadan alkuperäisversio Se telefonando. Tosin on otettava huomioon, että ajankuvaan kuului tehdä hitiksi muodostuneesta biisistä englannin-, ranskan- ja saksankieliset versiot. Hyvä esimerkki tästä löytyy Ornella Vanoninin Il Mio Posto Qual’s biisistä, josta tehtiin brittimarkkinoille käännös Only Two Can Play. Rita Monico puolestaan esittää The Shangri-Las käänöksen Non è Mai Tardi (Dressed in Black).

Kaiken kaikkiaan täytyy todeta, ettei Italian, Ranskan tai Englannin 60-luvun beat/pop-vaikutteiset naislaulajat – vai pitäisikö ennemmin sanoa tyttölaulajat – eroa musiikillisesti paljoakaan toisistaan. Mikäli maiden välistä varianssia täytyy lähteä hakemaan, niin voisin tyytyä toteamaan sen kaikista ilmeisimmän: Englanti on rock, Ranska on pop ja saapasmaan naiset ovat täynnä intohimoa ja kaipausta.



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.