V/A: C’est Chic! French Girl Singers Of The 60s LP:t, eli kuka tilasi merlotia

Rosventures on Rosvojen toukokuinen matka maailman ympäri, jonka aikana jaamme löytöretkiemme saaliita pitkin maailmaa.

Phil Spector on pervoiluistaan kyseenalaiseen maineeseen joutunut ja myöhemmin murhasta tuomittu amerikkalainen prödyysserinero. Tämän pop-balladit ovat ikuisuuden pituisen ajan värittäneet kaupallisten tiedotteiden äänialaa, elokuvien romanttisia loppukohtauksia – niitä missä sankari raitistuu ja saa vihdoin naisen – sekä kiihottanut sodan jälkeistä nuorisoa babyboomiin. Tuohon loputtomaan sikiämisen joukkoaaltoon, joka on johtanut useampien tämän hetken thirtysomething-hipstereiden ja blogaajien syntymään. Spectorin biisit ovat edelleenkin suosittuja tanssilattian täyttäjiä häissä tai Kallio-jatkoilla.

Spectorin tuotokset nauttivat suosiota myös Briteissä. Siellä vaikutteita imeneistä bändeistä alettiin puhumaan beat-ilmiönä, josta myöhemmin kehittyi ensimmäinen – ja ainoa oikea – British Invasion kun The Rolling Stones, The Beatles ja The Animals löivät läpi uudella mantereella. Selkein Spectorin vaikutus on kuultavissa Dusty Springfieldin ja Petula Clarkin tyyppisessä sinisilmäsoulissa, mutta myös koko ajan hengessä: popahtavissa ja yksinkertaisissa korvamadoissa.

Ranskan vastine Phil Spectorille on luonnollisestikin ranskalaisen musiikin ilkikurinen kanuunankuula Serge Gainsbourg, jonka kirjoittamat biisit – ainakin tunnetuimmat niistä – sisältävät jonkinlaisen kaksimielisen twistin. Serge Gainsbourg on artisti, jonka Brigitte Bardotille tekemä, ja tämän kanssa kuumissa studiosessiossa duona levyttämä, rakkauslaulu Je’taime … moin non plus jätettiin aikoinaan julkaisematta Bardotin sen hetkisen aviomiehen vuoksi. On ilmeistä ettei avioparin avioliitto ollut erityisen yksiavioinen kummankaan osapuolen osalta. Loppujen lopuksi biisi julkaistiin Jane Birkinin kanssa levytettynä.

Hyvä niin.

On myös hyvä, ettei biisiä näiltä levyiltä löydy, koska ranskalaisessa popissa on paljon muutakin kuin pelkkä Je’taime. On kuitenkin todettava, että kokoelmilla Serge Gainsbourg on vahvasti läsnä, tai ainakin tämän nimi nousee esiin toistuvasti inserttien säv./san./sov. krediiteissä. Terveisiä Annalle.

Mutkia suoristaen voisi sanoa, että tyylisuuntana yéyé on Ranskaan lokalisoitu versio perin englantilaisena näyttäytyneelle beat-musiikille. Francoise Hardy, France Gall ja Brigitte Bardot ovat tyylilajin keskeisimmät ja ikonisimmat esiintyjät, joiden viaton tyttömäinen ääni ja perin juurin kuuskytlukulainen tyyli ei ole kuluneista vuosikymmennistä huolimatta menettänyt chiciuttaan tai vaikuttavuuttaan.

Onneksi skaala ei lopu tähän.

Edellä mainittujen lisäksi Anna Karina (jälkimmäisen LP:n taskalais-ranskalainen kansikuvatyttö) ja Annie Philippe ovat raitoineen mukana molemmilla kokoelmilla. Tyylisuunnan edustajista mielelläni nostaisinkin juuri mainitun Annie Philippen kaikista korkeimmalle jalustalle. Hän on mainitsemistani parisienneista ainoa, jonka menestyksessä Serge Gainsbourgilla ei ollut kynäänsä pelissä. Hänen musiikissa, kuten urassakin, kiteytyy olennainen; muutama hitti, muutama huti, hunajainen ääni, tarttuva rytmiikka ja soundissa kuplia parin vuoden sisällä maailman valloittavasta psykedeelisestä aikakaudesta. Melkein kuin Phil Spectorin levytysstudiosta.


V/A: C’est Chic! French Girl Singers Of The 60s LP. (Lähde)

V/A: Tres Chic! More French Girl Singers Of The 1960s LP. (Lähde)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.