The Shangri-Blahs on bändi, jonka nimi alkoi joitain kuukausia sitten ilmestymään toistuvasti Lepakkomiehen flaijereiden mukana koirien ja juoppojen ruosteelle kusemiin sähkökaappeihin. En ole tietääkseni koskaan ole todistanut bändiä livenä, koska jos totta puhutaan olen nykyään todella laiska pistäytymään satunnaisilla keikoilla ellei niillä satu olemaan edes yhtä entuudestaan tuttua bändiä josta todistetusti tykkäisin.

Yhtä hyvin voin dokata kantabaarini pöydässä yksin taikka seurassa.

Kummassakin on puolensa.

Yksin dokatessa ei tarvitse liketa [laikata]  kuin omia juttujaan ja katsella ihmisiä. Seurassa taas voi kuunnella, kertoa typeryyksiä huonojen vitsien kaatopaikalta, vaihtaa kuulumisia, osoittaa mieltään, puhua musiikista; tai kuten yleensä – puhua alkoholin mausta ja sen mukanaan tuomasta hyvän olon tunteesta. En tiedä onko tämä vaihtokauppa reilu kenenkään kannalta, mutta olen varma että ainoa mahdollinen häviäjä siinä olen minä. Joten none of the value was lost.

Huomasin heti saatekirjeen luettuani The Shangri-Blahsin kokoonpanon olevan melko pitkälti sama kuin (edesmenneen?) Merihaka-punkkia soittaneen Inuit Kuntin. Tykkäsin Inuit Kuntista ja sen kotikutoisuudesta. Vaikka The Shangri-Blahs minusta soikin turhan seesteisesti niin sen mopopoika-punkkiin taittuva voimapop on vilpitöntä ja koreilematonta. Se on kiireetöntä ja välitöntä. Ei kuitenkaan missään nimessä viipyilevää.

Kuten Juha bändin saatekirjeestä jo referoikin: Biisit kertoo mistä kertoo, venaamisesta, delaamisesta, delaamisen venaamisesta, darrassa runkkaamisesta, huonoista puhelinlinjoista, väärin kuulluista Natalie ”näätä” Imbruglian sanoista, elämästä.

Mikäli tykkäät Särkyneistä, The Curesta tai vaikkapa tästä blogista niin paina ihmeessä alapuolella olevaa Play -painikkeen kuvaketta ja ota olut.