The Grateful Dead – The Best of the Grateful Dead 1967-1977 2LP, eli paluu vesimiehen aikaan


The Grateful Deadin kuluvana 50v juhlavuonna julkaistu ”The Best of the Grateful Dead 1967-1977 2LP” juhlistaa bändin uraa retroperspektiivillä bändin levytyshistoriaan. Mukana on biisejä bändin jokaiselta studioalbumilta. CD-muodossa julkaistu kahden levyn kokoelma kattaa vuodet 1967-1989. Vinyyliversiolla on mukana ainoastaan vuodet 1967-1977, mutta jatkoa toivottavasti seuraa ja uran loppuosuudestakin saadaan vastaava kokoelma.

Kiinnostavinta antia vinyyliversiolla on ehdottomasti bändin ns. Warner-vuodet ja niiden aikana levytetyt viisi studioalbumia: The Grateful Dead, Anthem of the Sun, Axomoxoa, Workingman’s Dead ja American Beauty. American Beauty on Workingman’s Deadin ohella omia suosikkejani Warner-levytyksistä.

Yhtyeen urasta ohi puhuen ja tarinaan draaman kaarta piirtäen myös American Beauty on hieno elokuva, joka ei nauti kulttimainetta aiheetta. Yksi elokuvan mieleenjäävimpiä kohtauksia lienee kun Angela Hayes kysyy pöydän ääressä istuvalta Lester Burnhamilta mitä hänelle kuuluu. Kevin Spaceyn esittämä Lester Burnham vastaa: siitä on pitkä aika kun kukaan kysyi sitä minulta… voin hienosti. Lester ei oikeastaan voinut hienosti – tai ehkä hän kaikesta luopuneena tai menettäneenä näki asiat selvästi, mikä on tavallista. Vain muutamia hetkiä myöhemmin Lester Burham lakkaa olemasta. Myös alkuperäinen The Grateful Dead lakkasi olemasta vain hieman American Beauty LP:n jälkeen kun lähinnä viiniin ja bourboniin uskonut kosketinsoittaja Ron ”Pipgen” McKernanin koki kirroosinkatkuisen kuoleman.

Palataan kuitenkin alkuun ja siihen kuinka The Grateful Deadista muodostui yksi psykedeelisen maailman ja jalokivistä.

On palattava rakkauden kesästä vielä pari vuotta taaksepäin aina vuoteen 1967, jolloin The Grateful Dead julkaisi ensimmäisen albuminsa The Grateful Dead (1967). Musiikillisesti levy on lähempänä aikakauden valtavirtarockia kuin sitä kaleidoskooppisilmäistä tajunnan laajentamista ja improvisaatiota, josta ryhmä San Franciscon alueella oli tullut tunnetuksi. Vasta debyyttiä seurannut Anthem of the Sun LP (1968) onnistui siinä missä debyytti oli epäonnistunut: vangitsemaan live-esiintymisissä vahvasti läsnä ollutta vesimiehen aikaa.

Frisco ja kesä ’69. Farkkujen alla ei käytetty alusvaatteita ja helmet ripustettiin pään ympärille kun psykedeelisen The Grateful Deadin taiteellisen kukoistuksen ikuistanut Aoxomoxoa LP (1969) antoi ääniraidan maanalaisen sukupolven elämäntavalle. Albumin äänityksistä tuli bändin historian kallein ja pisin studiosessio. Siihenastisen diskografian heikko kaupallinen menestys ja Warner Brosin kanssa solmittu yhdeksän albumin diili veti kuitenkin kaikkien tilit miinukselle. Kesä muuttui syksyksi ja moni poistui katkon kautta terminaaliosastolle.

Oli tullut laskujen aika sanan kaikissa merkityksissä.

Uusi musiikillinen suunta löytyi kun Jerry Garcia ja – bändin alkuvaiheissa Garciaa vain epävirallisesti avustanut – Robert Hunter ryhtyivät hakemaan vaikutteita Crosby, Stills, Nash & Youngilta. Garcian ja Hunterin säv/san/sov suhde oli ainutlaatuinen ja Workingman’s Dead (1970) LP:lla Hunter mainitaan yhtenä bändin jäsenenä vaikkei tämä koskaan The Grateful Deadin kanssa lavalla esiintynytkään. Workingman’s Dead -albumin myötä yhtyeen uran alkuvaiheen psykedelia korvautui juurevilla kantrirock- ja folk-vaikutteilla. Koko viiden studioalbumin Warner-putki sulkeutuu vuonna 1970 julkaistuun American Beauty LP:seen.

The Best of the Grateful Dead 2LP:n pääpaino onkin ansaitusti juuri kahden viimeisimmän albumin materiaalissa. Vanhoille Deadheadeille kiekkojen mielenkiintoisinta antia lienee pitkäsoitoilla julkaisemattoman Dark Star -singlen mukaan sisällyttäminen. Kokoelman jatko-osan aikataulusta ei ainakaan vielä kirjoitushetkellä ole tietoa. Mutta kyllähän tälläkin pärjää. Essential as fuck.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.