The Beatlesin Stereo Box Set julkaistiin pari vuotta sitten vuoden 2012 joulumarkkinoille. Se oli uutinen ja tuona talvena joulupukin kontit olivat varmasti tavallista raskaampia, eikä isiä ja äitejä naurattanut farmariautojen rattien takana yhtään niitä huono-onnisia tonttuja enempää, jotka näitä box set -mammutteja joutuivat Korvatunturille rahtaamaan. Samalla EMI antoi julki In Mono Box Setin shippaavan vuonna 2013. Se oli hyvä uutinen. Ja se oli sitä varsinkin alkuperäisen monosaundin perään simoaville karvakuonoille, joiden mielestä levyt täytyy edelleenkin kuulla – ellei alkuperäiseltä painokselta – niin ainakin mahdollisimman autenttiselta jäljitelmältä. Kuulostaa ihan minulta. Kyllä vain, Stereo Box Set meni pannaan ja In Mono Box Set laitettiin holdiin.

No, mutta kuinkas sitten pitkänä ja pimeänä aatto-iltana kävikään, olivatko kirkassilmät silkohapset pakkaukseen tyytyväisiä? Ei helvetissä. Koko homma oli kussut pahemman kerran. Jopa pahemmin kuin allekirjoittaneen uusi vuosi. Joulu pilalla, blimsut blandiksena, kinkku seinässä, akka hangessa ja lapset piilottelevat – pukin tuomat pyjamat päällä – farmariauton takana. Monessa kodissa lasi oli puoliksi tyhjä.

Minä vain nauroin. Yksin. Kotona. Tai baarissa. En muista enää. Viini ja laulu liittyy.

Tiedän olevani heikoilla hangilla, koska nämä ovat asioita joiden kustannuksella ei saisi irviä tai suhtautua muutenkaan kepeästi. En nimittäin tiedä mitään paskamaisempaa kuin valmiiksi naarmuilla tai muuten tärviöllä olevan levyn ulos vetäminen MINT -kuntoluokan kansien välistä. Amazon, foorumit ja internet täyttyi kärkkäästä palautteesta ja koko [jenkki]painos haukuttiin kollektiivisesti lyttyyn kuin puolalainen mormonipoika paskasateessa. Laaduntarkkailu oli pettänyt. Monen boxista paljastui kurvilla tai muuten defected ja damaged LP -levyjä. Elämä on joskus julmaa ja luulen että kipakka reklamaatio on lievä ilmaisu siitä silmittömästä palauteraivosta, jonka tämä tapaus sai aikaiseksi.

On siis ihan odotettavaa, että suhtautuminen ostoslistalle päätyneeseen In Mono Box Setiin vaihtui shut-up-and-take-my-moneysta varovaiseen uteliaisuuteen.

Kuka täysipäinen muutenkaan on valmis lyömään yli 400€ kiinni lootaan, jonka sisältö on käytännössä mustaan laatikkoon runnottu sika säkissä? Yhtä hyvin voisi kysyä kuka täydellä pakalla pelaava ylipäätään käyttää valta-osan vapaa-ajastaan ja rahoistaan levyihin ja musiikkiin. Tyhmiä kysymyksiä. Ei niihin ole vastausta. Se on tunnepohjaista ja obsessiivista päätöksentekoa, joka tähtää sekä nopeaan että pitkän aikavälin tarpeen tyydyttämiseen.

Se ei pelaa joka pelkää. Gun & bullet: lifetime supply. Kahden ja puolen viikon ajan boxin julkaisupäivästä – joka siis venyi alkuperäisestä vuodesta kahteen vuoteen – tarkkailin reaktioita ja palautteita.

Kaikki kunnossa, teen tilauksen ja muutamaa päivää myöhemmin noudan boxin levykaupasta. Boxin,  jonka kuljettamista varten tarvitsee pahvilaatikon. Mahassa on perhosia. Ei jännityksestä vaan pelosta. Kotona raavin paketin auki kuin sokerihumalainen lapsidemoni. Kurkussa puristaa epätoivon hikinen tunne. Puhelin soi. Ärryn hieman ja vaimennan sen.

Avaan boxista löytyvät levyt varovasti pusseistaan, pyörittelen ne valoa vasten läpi ja käytän levylautasella. Puolen tunnin kuluttua asetan Help! LP:n lautaselle ja lasken neulan sen päälle. Naps! Kaadan lasiin viiniä ja mietin ettei universumin kauneimpien ja hienoimpien asioiden näkemiseen tarvitse kaukoputkea tai tähtitornia. Riittää kun tarkkailen ja kuulen tuon uuden valkoisen taikalaatikon pyörintää ja sointia.