Sabu Martinezin esikoinen Palo Congo [1957] on listattu yhdeksi maailman 1001 levystä, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään. Sen sijaan The Penguin Jazz Guide (The History of the Music in the 1001 Best Albums) kirjassa Sabu Martinez mainitaan ainoastaan Dizzy Gillespien levytysten alaviitteenä. Kirjan isoveli, varsinainen The Penguin Guide to Jazz Recordings [8th edition], ei myöskään ole pitänyt aiheellisena antaa Martinezille palstatilaa. Useampia alaviitteitä kuitenkin löytyy: J.J. Johnson, Horace Silver sekä Art Blakey mainitakseni. Kyseinen laitos on muutenkin kattavampi reilun 1500 sivun sekä 14 000 julkaisun pituudellaan.

The Penguin Guide to Jazz Recordings [Brian Morton & Richard Cook] on tärkein olemassa oleva referenssiteos jazz-levytyksistä. Se sisältää aakkostetun listauksen artisteista, sekä näiden saatavilla olevista levytyksistä lyhyine arvioineen. Kirjan ensimmäinen versio tuli markkinoille vuonna 1993, mistä lähtien siitä on julkaistu päivitetty laitos aina kahden vuoden välein Cookin kuolemaan 2008 saakka. Listausten parasta antia ovat kirjoittajien poiminnat [crown collection] sekä ns. core collection, joka sisältää jazz-historian tärkeimmät julkaisut ja merkkipaalut. Teoksen massiivisuudesta kertoo jotain sen reippaasti yli satasivuinen hakemisto, joka jossain laitoksessa pudotettiin kokonaan pois tilan säästämiseksi. Uutena kirjaa on vaikea löytää – tilasin omani Yhdysvalloista käytettynä – mutta vuonna 2011 siitä julkaistiin 1001 kuratoitua albumia sisältävä versio nimellä The Penguin Jazz Guide (The History of the Music in the 1001 Best Albums), jonka saatavuus on edelleenkin hyvä.

Tutkin kirjojani kynnenaluset likaisena. Tarkastan jokaisen viitteen ja luen edellisen omistajan sivun marginaaliin jättämiä muistiinpanoja. Kirjansivut koirankorvalla annan lopulta periksi ja kaadan viskilasiin 8cl Ardbegia. Kirjan esipuheen mukaan myös Cook oli suuri Islay-viskin ystävä.

Palo Congo LP:n– sekä osin koko Martinezin soolotuotannon – kohdalla voitaneen puhua unohdetusta klassikosta. Levystä, jota ei koskaan kätketty liian näkyville. Aarteesta, jonka saattaa löytää vain käytetyillä levyillä täytettyjen levyarkkujen loputtomasta paljoudesta.

Ruotsalainen Mellotronen-levymerkki julkaisi vajaat kymmenen vuotta sitten Martinezilta neljän LP-levyn sarjan. Ne koostuvat pääasiassa Ruotsin radion arkistoista löytyneistä tallenteista, jotka äänitettiin 70-luvulla Martinezin pitäessä residenssiään Ruotsissa. Muilta osin Sabu Martinezin nimen kohdalla levykauppiaiden katalogit näyttävät valitettavan usein pelkkää tyhjää. Ehkäpä juuri tämä oli syynä siihen, että Richard Cook ja Brian Morton päättivät rajata Martinezin ulos kirjastaan.

Kyseisellä levyllä Sabu Martinez yhdistää liki suodattamattoman afrokuubalaisen perinteen jazz-musiikkiin, jonka etualaa ovat totutusti hallinneet eurooppalaista perimää olevat instrumentit. Keskeisimmät afroperinteen elementit koostuvat rummutetusta rytmistä sekä laulujen selkeästä kysymys-vastaus rakenteesta. Näistä etenkin jälkimmäisestä on tullut tärkeä osa jazzin dynamiikkaa. Eurooppalaisista elementeistä levyllä mukana on kitara ja basso.

Vaikkei Palo Congo LP olekaan sanan varsinaisessa merkityksessä jazz-levy niin se kuitenkin nostaa esiin latinorytmien – usein taustalle jäävän – osuuden tyylilajissa. Perkussiosektio vyöryy päälle useamman congarumpalin ryhmänä ja sen kappaleittain vaihteleva rooli onkin levyn kiinnostavin otanta. Levyn keskivaiheille sijoittuva Asabache, joka on levyn ainoa puhdas ”rumpuraita”, ja sitä seuraava – edelleenkin perkussiokeskeinen – Simba esittävät conga- ja bongorummut johtavina instrumentteina. Sen sijaan levyn alku- ja loppupuolelle sijoittuvissa – osin uskonnolisiin rituaaleihin pohjaavissa – Billmba-Palo Congossa ja Aggo Elegussa, perkussioita käytetään luomaan taustalle syke, jonka päälle ryhmä laulaa kysymys-vastaus rakenteella. Levyn avaava El Cumbanchero on levyn tutuin aurinkoranta-lattaribiisi kitaroineen kaikkineen. Rhapsodia Del Maravillosossa puolestaan on havaittavissa vahvoja karibialaisia Calypso-vaikutteita.

Hyvin Prestige Recordsin tuntuisesta kansikuvasta huolimatta levy on Blue Noten julkaisu vuodelta 1957. Oma [kuvassa oleva] kappaleeni on japanilaisen Toshiba EMI Ltd:n uusintapainos vuodelta 1993. Eurooppalaista vinyylipainosta levy ei koskaan olekaan saanut. Vaikka Japani-painosten kohdalla hinnan voikin usein tuplata Eurooppa/US-painoksiin verrattuna, niin ovat ne tästä huolimatta jokaisen äyrin arvoisia. Valmistusmateriaalit ovat laadukkaampia eikä tyypillisiä ärsytyksen aiheita, kuten surface noisea, käyrällä olevaa levyä tai vetojälkiä jättävää sisäpussia, juurikaan esiinny.

Saatesanoja mukaillakseni, levy on kaikkiaan hieno matka musiikilliseen maailmaan, jonka säännöt ja käytännöt eroavat totutusta. Tästä huolimatta, siitä ei puutu taiteellisuutta eikä estetiikkaa sen omaleimaisen musikaalisuuden ollessa hyvin pitkälle kehiteltyä.