Roger Waters – Is This the Life We Really Want? 2LP, eli alkoholilla sarastava aamupäivä


Kaikkiaan neljännesvuosisadan ajan, edellisestä Amused to Death -albumistaan (1992) asti, kiukkua kerännyt Roger Waters julkaisi uuden pitkäsoiton juuri sopivasti kesäkuuksi Helsingin räntäsateen keskelle. Toukokuussa käynnistynyt – tätäkin levyä promotoiva – US+THEM -kiertue keräsi heti huomiota kuvatehosteilla, joissa Donald Trump on meikattu naiseksi sekä pitää päässään vaaleaa peruukkia; alastomana ja pieni peniksisenä. Heinäkuussa Italia kielsi albumin myynnin väittäen kannessa olevaa kuvaa sensuroidusta asiakirjasta plagiaatiksi. Ainakaan kirjoitushetkellä (2017/09) Discogs ei listaa erillistä Italia-painosta vaihtoehtoisella kansikuvalla.

Roger Waters on poliittinen aktivisti, joka on tullut tunnetuksi vahvoista Israelin vastaisista kannanotoistaan. Edellisenä vuonna Citibank sekä American Express katkaisivat suhteet Watersiin tämän Israel-kritiikin vuoksi. Waters vertasi eräässä haastattelussa nykyistä Israelia natsien miehittämään Eurooppaan ja lähetti Tel Avivissa esiintyville ulkomaalaisille artisteille painostuskirjeitä, joissa kehotti näitä perumaan kohteeseen sovitut konsertit. Seurauksena oli miljoonien dollareiden tappio kiertuerahoituksessa. Waters ei kuitenkaan ole ristiretkellään yksin. Esimerkiksi vuonna 2011 Jello Biafra and the Guantanamo School Of Medicine peruutti Tel Avivin konsertin samoista syistä osoittaakseen tukensa palestiinalaisille.

”If I had been God, I would have rearranged the veins in the face to make them more resistant to alcohol and less prone to ageing.” – Roger Waters, Déjà Vu

Is This the Life We Really Want? -2LP alkaa yhtä kuulaana kuin alkoholilla sarastava aamupäivä. Siinä Pink Floydin tiiliseinään kaivertama dystopiakuvasto on edelleen virantoimituksessa yksilöä vastaan [Déjà Vu, Is This the Life We Really Want?]. Toverihenkeä ei juurikaan enää maailmasta löydy ja meri hukuttaa amerikkalaisen unelman amerikkalaisesta unelmasta [Last Refugee]. Yhteiskunta on yksinäinen ja brutaali. Aivan kuten Cambridgen Maanalainen Profeetta sen piirsi nuottiviivoilleen The Wall -albumilla. On vaikea olla välittämättä katseista, varsinkin mikäli niillä on vartijan haalarit ja teleskooppipatukka kädessä. Ja kun Roger Waters kiroilee, niin kirosanat kumpuavat taakse jääneestä kultaisesta ikuisuudesta, jonne meistä jokaisesta jää pala ennen kuin yö on ohi [Broken Bones].

Albumi ei ole moniosainen – joskin monitasoinen – progressiivisen rockin jättiläinen, vaan enemmänkin saman otsakkeen alle vuosien 2010-17 saatossa kirjoitettu kokonaisuus yksittäisiä kappaleita. Tästä hyvä esimerkki on albumin ensimmäinen singlejulkaisu Smell the Roses, joka soi reilusti irrallaan levyn yleisestä äänikuvasta. Levyn toisen puolen paras raita on yli kuusiminuuttinen, Lou Reedin Perfect Dayn vahvasti mieleen tuova, The Most Beautiful Girl. Aiemmasta Watersin tuotannosta poiketen levyä ei tarvitse juurikaan ajaa sisään useammilla kuuntelukerroilla, vaan se toimii lähes heti sellaisenaan – varsinkin mikäli aiemmat Pink Floyd levytykset on jo koluttu.

Teoksena Is This the Life We Really Want? ei yllä Amused to Death -albumin epookkimaiseen rakenteeseen. Jälkimmäisen voikin nähdä jonakin tavallista albumikokonaisuutta suurempana, ja samasta syystä – viimeisimmän studiotekniikan äärirajoille viemisen lisäksi – moni muukin Pink Floydin julkaisu on määrittänyt ilmestyessään uusiksi klassikkoalbumien referenssitason. Roger Waters ei ole yltänyt samaan soolona. On muistettava, että tarvittava teknologia ja efektit ovat vuonna 2017 lähes jokaisen saatavilla, joten niistä on tullut de facto myös amatöörimuusikoiden keskuudessa. Silti molemmat mainituista albumeista voisi hyvin liittää samaan jatkumoon Pink Floydin The Final Cutin kanssa, sen mennessä täydestä kuin väärä viitonen.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.