Levykauppapäivä 2014, tuo päivä jolloin levykauppojen edustoilla saattaa törmätä tavanomaista useammin näkyyn naisista lastenrattaiden kanssa.

– ”Kulta mä meen tohon ulos odottamaan”.

On toki silkkaa vittupäisyyttä yleistää asiakaskunta vain miehiin, koska naisetkin osallistuvat tähän paikallisten levykauppiaiden kassavirtaa kasvattavaan, varastomyyntiä muistuttavaan, kollektiivisen psykoosin merkkipäivään.

Tapahtumapäivään jolloin ilmassa voi aistia suuren – väkivaltaisen – urheilujuhlan tuntua. Päivään jolloin anything goes eikä mikään ole liian too much.

Täysin toisin kuin edellisenä iltana Virgin Oilissa aamuyöhön asti palaneet kevytsavukkeet ja lukemattomat nelosoluet bourbon aveceineen. Siispä totuttaessani kahta tomaattia muistuttavaa silmääni tähän vasta nousemassa olevaan päivään, aurinko laski säteensä otsalohkolleni ja leikkasi aivoihin reikää armottomammin kuin yhdenkään hälytysajoneuvon valot ovat koskaan leikanneet Helsinginkadun pilkun jälkeistä yötä.

Ensimmäinen päivän henkeen kuuluva ilmentymä tapahtui heti Helsinginkadun alkupäässä. Kello oli noin 08:55 kun huomioni anasti räjähtävään juoksuun lähtenyt nuori mies, jonka tapasin Stupido-Shopissa vain muutamia minuutteja myöhemmin penkomasta niitä hyvinkin samoja Record Store Day -julkaisuja, joita myös minä kädet täristen kahmin syliini hyvinkin etu- ja intuitiopainotteisesti.

Mikäli en olisi sattunut paikalle tietoisesti, olisin saattanut epäillä alkoholin käyttöni lähteneen käsistä kuolatessani 15€ hintaisia 7″ -levyjä.

Kamppiksesta löytyi julkaisuja joiden saatavuus oli jo muutaman tunnin jälkeen yhtä kuin 0. Tuon vastapainoksi löytyi myös levylle tallennettua ihmisulostetta kuten Duff McKagan’s Loadedin Sick LP, jonka jo pelkästä myyntiin ottamisesta tulisi kauppiaalle langettaa ankarin mahdollinen liiketoimintakielto.

Vuoden tarjonta oli hyvä, mutta ei päräyttävä: 3/5. Mutta koska palatte varmasti jo halusta nähdä mitä rapsuttelin mukaani niin tässä ne tulevat.