Led Zeppelin uusintajulkaisut I-V, eli narkkarirakkautta² osa II

Led Zeppelinin uusintajulkaisut eivät mahtuneet vuoden 2014 myydyimpien vinyylien listalle, mutta ovathan ne silti levyhyllyn perusnannaa. Voitanee verrata, että Led Zeppelin on sama asia levyhyllylle kuin Ardbeg on baarikaapille.

Ensimmäiset neljä albumia ovat nimetty roomalaisittain juoksevin numeroin yhdestä neljään [I-IV] kun taas viides – ikonisen ja ei niin worksafen kansikuvan sisältävä – albumi on nimeltään Houses of the Holy. Jokaisesta albumista on tarjolla peräti kuusi erilaista editiota – määrä joka saa Metallican bisnesvainun vaikuttamaan varauksensa menettäneen magneetin napakaupalta.

Katsotaas: Super Deluxe Edition Box 3CD+3LP, Deluxe Edition 3CD, Remastered Original 2CD, Deluxe Edition Remastered Vinyl 3LP, Remastered Original Vinyl 2LP ja tietysti vielä Digital Download.

Toki täytyy mainita, että Remastered Original Vinyl -sarjan albumit voivat olla myös ihan tavallisia yhden levyn kokonaisuuksia, riippuen täysin alkuperäisen tallenteen levymäärästä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että a) vinyylin kuuluu olla musta ja b) albumin kuuluu jäljitellä mahdollisimman tarkasti alkuperäistä. Valinta on siis helppo.

Oikeastaan ainoa huomattavaa vitutusta aiheuttava tekijä löytyy [tässä vaiheessa] kolmen ensimmäisen albumin paljaaseen etukanteen liimatusta tarrasta: ”The Classic Album on 180g Vinyl, Remastered by Jimmy Page, Replica of Original Sleeve”. Miksi joku haluaa liimata stikkerin suoraan kanteen, jonka on tarkoitus olla replika, siis ulkoisesti mahdollisimman tarkasti alkuperäistä noudattava. Miksi teitte sen?

Kuulun siihen koulukuntaan, jonka perusopetukseen Led Zeppelin ja muut klassikkobändit eivät ole kuuluneet. Siksi koenkin sivistyksen täyttävän ryytyneen makuni vetäessäni levyn ulos muoviverhoillusta pussistaan, pyöritellessäni sitä kädessäni, laskiessani sen neulan alle ja istahtaessani lepotuoliin äänimatkalle kohti 70-luvun psykedeelien ja kaksikaulaisten kitaroiden hapsutakkista haaremia. Ardbeg lasiin kuivana, tottakai.





Ei kommentteja

Vuosi 2014, eli uuden musiikin huono vuosi

Kymmenen parasta levyä vuonna 2014? Totuus. Niitä ei ole niinkään montaa. Vuotta 2014 hallitsi vanhojen vinyylialbumien uudelleenjulkaisut.

Enkä nyt tarkoita halpisuusintoja, joita painavat niihin erikoistuneet firmat – teoksista joiden tekijänoikeuksien suoja-aika on kulunut umpeen – sysäten laarit täyteen suoraan CD-masterilta vinyylille siirrettyä suhinaa ja pilattuja kansitaiteita. On jopa todennäköistä, että hyllyysi on päässyt tekemään huoneen tällainen julkaisu. Ei se mitään. Niin on käynyt minullekin, joko tietämättömyyttä, huomaamatta tai tietoisesti. En tuomitse, mutta pyrin välttämään [aihe on puhuttanut muitakin].

Tarkoitan alkuperäistä julkaisua arvostaen tehtyjä uusintajulkaisuja, joista paistaa rakkaus lajiin ja musiikkiin. Hyvä esimerkki tällaisesta toiminnasta on palkinnonkin voittanut – eli Award Winning – kotimainen Svart Records.

Kun koko viime vuoden vinyylijulkaisujen myyntiluvut ynnätään yhteen niin saadaan lukuja, jotka todistavat alkuperäisen väitteeni oikeaksi. Siis faktaksi; ei mielipidekysymykseksi.

Myydyimmät vinyylilevyt vuonna 2014

Myydyimmät vinyylilevyt vuonna 2014 [Lähde].

Seitsemän kymmenestä myydyimmästä vinyylijulkaisusta vuonna 2014 on julkaistu joskus muulloin kuin vuonna 2014. Myydyin vinyylialbumi oli Jack Whiten loistava Lazaretto LP, jota voidaan pitää tuossa seurassa kiistattoman hyvänä suorituksena. On irvokasta, että Lana Del Rayn Born to Die myi enemmän kuin The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin paljon odotettu monouusinta tai Abbey Road, josta autenttista monojulkaisua ei ole olemassakaan. Jos olisin hyvä bloggaaja niin yrittäisin selittää ja ymmärtää kuinka näin on käynyt, mutta tyydyn vain taivastelemaan.

Vinyyli on perinteisesti ollut musiikkiin vakavasti suhtautuvien mediavalinta, joten sen myyntistatistiikkoja voidaan pitää näkemyksellisempinä kuin vaikkapa iTunesin tai Spotifyn julkaisemia tilastoja. Siksi voidaankin sanoa, että vuosi 2014 oli uuden musiikin suhteen surkein vuosi moneen vuoteen.

Listat vuosilta 2014, 2013, 2012 ja 2011.

Ei kommentteja

V/A: Las Vegas Grind Vol 1-6, eli väännä ja veivaa… vielä kerran

Joulukuun aikana matkustin kolmessa eri maassa: Espanjassa, Ruotsissa ja Tanskassa. Jokaiselta matkalta palasin edellistä kipeämpänä. Sen jälkeen levysoitin meni ja potkaisi tyhjää. Hankin uuden tilalle, mutta se sai keskenmenon jo toisena päivänä. Palautin sen ja tilasin paremman tilalle. Levylautanen pyörii jälleen – varmempana kuin koskaan. Ja voi pyhä jysäys millaisia tarinoita se kertookaan.

Kulttiasemaa nauttivat Las Vegas Grind -kokoelmat koostuvat kuudesta eri osasta: volume 1-6, joista sarjan toinen volyymi tunnetaan myös nimellä Louie’s Limbo Lounge. Sisällöltään levyt ovat sähkökitaroiden, saxofonin ja pianon säestämää 50-60-lukujen nuhjuisten lounge- ja striptease-baarien vakioainesta, joissa tamburiinin ravistaessa tahtia burleskiasustaan irti kiemurteleva tanssija jättää vain vähän mielikuvituksen varaan. Näkö- ja kuuloaistit turtana, valkoisen paidan kainalot kastuvat väkisinkin ja kristalliseen tumbler-mallin lasiin kaadetun bourbonin jääpalat saavat lasin pinnan hikoilemaan. Helvetti, miksi minä en ole tuolla paikan päällä.

Tuotanto on tahallisen rosoista ja osalla raidoista kuuluu originaalin äänilähteen rahina. Välillä instrumentaaliraitojen päälle murahdellaan, kiljutaan ja spiikataan mainospuheita[?]. Mahtavaa, mieletöntä, eksoottisen härskiä!

Konsepti on vaatimaton, mutta yhtä toimiva kuin kesäöinen vaeltelu kaupungilla Johnny Walkerin seurassa. Kun näistä on kuullut yhden niin on oikeastaan kuullut kaiken, mitä kokoelmasarjalla on tarjottavaa. Mutta siitä huolimatta se yksi on liian vähän – sama kuin jättäisi kusemisen kesken.








Ei kommentteja

V/A – Girls With Guitars LP, eli hyvän mielen levyjä osa IV

Vielä ei ole ehtinyt kulua montaakaan Marlboro-kevytsavuketta tai Sailor Jerry -rommilasia siitä kun rustasin edellistä hyvän mielen levyistä kertovaa, pohjattoman positiivisuuden vireeseen lukijansa virittävää postausta. On aika taas jatkaa.

Sukeltaessani karvatonta rintaani myöten harmaantuneiden, sätkätupakalla elävien ja Status Quo -paitoihin hurahtaneiden denim-papparaisten suosimalle levylaarille, huomasin Ace Recordsin tehneen sen jälleen. Korjaan. Huomasin Ace Recordsin tehneen sen kahdesti*: julkaisseen lisää kuningasraitoja konnossööriuskottaviksi pakattuina ässäkokoelmina, jotka ovat omiaan nostattamaan henkeä kaamoksen vuoksi puolinopeudella käyvien aivojeni rippeissä.

Levyn kannessa seisoo neljä naista kitaroineen ja oikeaan ylänurkkaan on sijoitettu ohjeellista vähittäismyyntihintaa ilmaiseva numerosarja. Levyn takakannesta löytyy biisilistaus ja insertistä artistiesittelyt bändikuvineen. Kuvia pakaroista: nolla.

Girls With Guitars LP on laajemmalta kolmen CD:n kokoelmasarjalta eksklusiivisesti vinyl loverseille poimittu kokonaisuus. 60-luvun amerikkalaiset ja brittiläiset psych/garage -tyttöbändit ständille nostava kokoelma on platinanlujaa sydäntä ja wow-elämystä biisi toisensa perään. Levyä kuunnellessa suussa ei ala maistumaan varsinkaan alushameen napilta.

Liverpoolilaisen The Liverbirdsin Bo Diddley Is a Loverissa kuuluu Hampurin legendaarisen Star-Clubin kiihkeä rytmi yhtä väkevänä kuin Bo Diddley -vaikutteet tai Reeperbahnilla käryävä Karibian-nortti. Yksi huippuhetkistä on myös Gail Harriksen The Fabulous Wailersin kanssa esittämä Ike & Tina Turnerin I Idolize You -coveri. Sama biisi, ellei jopa sama äänityskin, löytyy The Fabulous Wailersin In the Castle -albumilta. Sivuhuomiona täytyy todeta sen olevan maan mainio albumi noin muutenkin. The What Fourin I’m Gonna Destroy That Boy edustaa taas perinteisempää 60-luvun vakoojatunnelmaista soundia.

Time to wake up, tiger! Oh yes, what a beautiful day it is! Rise and shine, boy! Rise and shine and Praise the Lord! HALLELUJA!


*Juttusarjassa aiemmin fiitannut Nippon Girls LP on saanut jatko-osan.

Ei kommentteja

Morrissey – World Peace Is None of Your Business 2LP, eli ”each time you vote you support the process”

Morrissey - World Peace Is None of Your Business

Morrissey on edelleen kurjin, kusetetuin ja yksinäisin ressukka mitä mollukka on koskaan päällään kantanut. Jos olosi on kurja, kuvittele kuinka kurjaksi Morrissey tunsi itsensä The Smithsin Ameriikan debyyttikeikalla pudottuaan lavalta, koska ei erottanut lavan reunaa kadonneiden silmälasiensa vuoksi. Viihdyttävää. Varmasti yhtä onnettomaksi kuin paskaa syövän koiran omistaja.

Kun lukee haastatteluja ja kommentteja niin saa helposti vaikutelman, että Morrisseyn koko uraa on varjostanut kusettavat levy-yhtiöt, paskat bändikaverit ja musabisneksen hämärät kabinettipäätökset. Luultavasti syy hänen vaikeuksiin johtuu siitä, että tämä on ihmisenä hankala ja lapsellinen nulikka. Tai ehkäpä se on syy että seuraus.

Oli hänestä mitä mieltä tahansa – mielipiteeni voit lukea edellisestä kappaleesta – niin varttuneen Morrisseyn musiikillinen olemus huokuu säädyllisyyttä ja arvokkuutta. Sellaista, jonka luulin jo kuolleen Frank Sinatran ja muiden pyhimysten mukana.

Frank Sinatra: sinisilmäinen sydäntenmurskaaja; jengin ensimmäinen aseeseen tarttunut. Voi veljet missä lienet.

Hillityn monipuolisen, ajoittain jopa viihdemusiikkimaisen soitannan, sekä väkivallasta ja kuolemasta kertovan sivistyneen lyriikan kontrastissa Morrissey on aina ollut mukavan puolella. On sinänsä kiinnostavaa – Morrisseyhan on kertonut syöpähoidoistaan varsin avoimesti – kuinka vahvasti Ranskassa purkitetulle World Peace is None of Your Business 2LP:lle nämä teemat on otettu mukaan.

On ainoastaan bloggaajien The Smiths -kalmon päälle onanointia väittää ettei Morrissey olisi tehnyt ainoatakaan hyvää albumia sitten 90 -luvulla julkaistun Bona Dragin. Se on puhetta, joka ei kelpaisi edes tositelkkarin kyyneleiksi tai pornoleffan siemennesteeksi. En tiedä mitä sieniä tätä kantaa edustavat mulkerot ovat syöneet, mutta ainakaan ne eivät ole olleet albiinosilokkeja. Itseasiassa väitän ettei Mozzer ole tehnyt ainuttakaan huonoa levyä koko 2000 -luvulla. Jokainen albumi sahaa lihansyöjien ja demokratian harhassa elävien äänestäjien päitä irti, Tarmo-lähikauppiaan luusahan kuvottavalla kirskeellä, kevyen kabaree-musiikin säestäessä teurastusta takahuoneen radiossa.


Ei kommentteja

The Beatles – In Mono Box Set 11LP, eli narkkarirakkautta²


The Beatlesin Stereo Box Set julkaistiin pari vuotta sitten vuoden 2012 joulumarkkinoille. Se oli uutinen ja tuona talvena joulupukin kontit olivat varmasti tavallista raskaampia, eikä isiä ja äitejä naurattanut farmariautojen rattien takana yhtään niitä huono-onnisia tonttuja enempää, jotka näitä box set -mammutteja joutuivat Korvatunturille rahtaamaan. Samalla EMI antoi julki In Mono Box Setin shippaavan vuonna 2013. Se oli hyvä uutinen. Ja se oli sitä varsinkin alkuperäisen monosaundin perään simoaville karvakuonoille, joiden mielestä levyt täytyy edelleenkin kuulla – ellei alkuperäiseltä painokselta – niin ainakin mahdollisimman autenttiselta jäljitelmältä. Kuulostaa ihan minulta. Kyllä vain, Stereo Box Set meni pannaan ja In Mono Box Set laitettiin holdiin.

No, mutta kuinkas sitten pitkänä ja pimeänä aatto-iltana kävikään, olivatko kirkassilmät silkohapset pakkaukseen tyytyväisiä? Ei helvetissä. Koko homma oli kussut pahemman kerran. Jopa pahemmin kuin allekirjoittaneen uusi vuosi. Joulu pilalla, blimsut blandiksena, kinkku seinässä, akka hangessa ja lapset piilottelevat – pukin tuomat pyjamat päällä – farmariauton takana. Monessa kodissa lasi oli puoliksi tyhjä.

Minä vain nauroin. Yksin. Kotona. Tai baarissa. En muista enää. Viini ja laulu liittyy.

Tiedän olevani heikoilla hangilla, koska nämä ovat asioita joiden kustannuksella ei saisi irviä tai suhtautua muutenkaan kepeästi. En nimittäin tiedä mitään paskamaisempaa kuin valmiiksi naarmuilla tai muuten tärviöllä olevan levyn ulos vetäminen MINT -kuntoluokan kansien välistä. Amazon, foorumit ja internet täyttyi kärkkäästä palautteesta ja koko [jenkki]painos haukuttiin kollektiivisesti lyttyyn kuin puolalainen mormonipoika paskasateessa. Laaduntarkkailu oli pettänyt. Monen boxista paljastui kurvilla tai muuten defected ja damaged LP -levyjä. Elämä on joskus julmaa ja luulen että kipakka reklamaatio on lievä ilmaisu siitä silmittömästä palauteraivosta, jonka tämä tapaus sai aikaiseksi.

On siis ihan odotettavaa, että suhtautuminen ostoslistalle päätyneeseen In Mono Box Setiin vaihtui shut-up-and-take-my-moneysta varovaiseen uteliaisuuteen.

Kuka täysipäinen muutenkaan on valmis lyömään yli 400€ kiinni lootaan, jonka sisältö on käytännössä mustaan laatikkoon runnottu sika säkissä? Yhtä hyvin voisi kysyä kuka täydellä pakalla pelaava ylipäätään käyttää valta-osan vapaa-ajastaan ja rahoistaan levyihin ja musiikkiin. Tyhmiä kysymyksiä. Ei niihin ole vastausta. Se on tunnepohjaista ja obsessiivista päätöksentekoa, joka tähtää sekä nopeaan että pitkän aikavälin tarpeen tyydyttämiseen.

Se ei pelaa joka pelkää. Gun & bullet: lifetime supply. Kahden ja puolen viikon ajan boxin julkaisupäivästä – joka siis venyi alkuperäisestä vuodesta kahteen vuoteen – tarkkailin reaktioita ja palautteita.

Kaikki kunnossa, teen tilauksen ja muutamaa päivää myöhemmin noudan boxin levykaupasta. Boxin,  jonka kuljettamista varten tarvitsee pahvilaatikon. Mahassa on perhosia. Ei jännityksestä vaan pelosta. Kotona raavin paketin auki kuin sokerihumalainen lapsidemoni. Kurkussa puristaa epätoivon hikinen tunne. Puhelin soi. Ärryn hieman ja vaimennan sen.

Avaan boxista löytyvät levyt varovasti pusseistaan, pyörittelen ne valoa vasten läpi ja käytän levylautasella. Puolen tunnin kuluttua asetan Help! LP:n lautaselle ja lasken neulan sen päälle. Naps! Kaadan lasiin viiniä ja mietin ettei universumin kauneimpien ja hienoimpien asioiden näkemiseen tarvitse kaukoputkea tai tähtitornia. Riittää kun tarkkailen ja kuulen tuon uuden valkoisen taikalaatikon pyörintää ja sointia.

2 kommenttia