12 tuumaa -kirja, eli tarinoita suomalaisista levykaupoista ja ihmisistä niiden takana


Postaus toteutettu yhteistyössä 12 tuumaa -kirjan kanssa.

Seitsemän tuumaa, kymmenen tuumaa, kaksitoista tuumaa; rakas lapsi on saatavilla monessa koossa. Seitsemän tuumaa on juuri optimaalinen pituus ilmaista jokin yksittäinen tunnetila, kun taas kymmeneen tuumaan niitä mahtuu, hieman pyörimisnopeudesta riippuen, useampikin. Kahtatoista tuumaa taas on perinteisesti pidetty LP:n runomittana. 12 tuumaa on myös loppuvuodesta julkaistavan kirjan nimi, joka kokoaa yhteen tarinoita suomalaisista levykaupoista ja ihmisistä niiden takana.

Levyjenkeräys ei ole maailman parhaiten dokumentoitu harrastus. Ainoa aihepiirille omistettu teos löytynee muutaman vuoden takaa Dust & Grooves: Adventures in Record Collecting -kirjasta. Ensimmäinen painos kirjasta saatiin vuoden 2013 Record Store Dayna erittäin rajoitettuna painoksena. Tietääkseni Helsinkiin asti kirjaa ei päätynyt yhtäkään kappaletta ja maailmallakin se myytiin loppuun nopeasti. Oman kappaleeni löysin sattumien kautta paikanpäältä Lontoon länsipuolen Rough Trade Recordsista ja sielläkin kyseessä oli kaupan viimeinen kappale. Kirja perustuu ympäri maailmaa kerättyihin levynkeräilijöiden haastatteluihin ja näiden levykokoelmien tarinoihin. Tarinat kokoelmista ja niiden taustoista ovat mielenkiintoista luettavaa kaiken kaikkiaan. Luulen, että useimmat keräilijät tunnistavat itsensä kirjan tarinoiden rivien välissä.

Helsinki on kaikkiaan hyvä paikka potea levyobsessiota. Kauppoja on asukasmäärään nähden paljon (vinyyliä löytyy kaikkiaan 19 kaupasta) ja useimmille musiikkityyleille on olemassa omat erikoisliikkeensä. Savosta aikoinaan pois kiehuneena yksi keskeisistä syistä poismuutolle oli – työn ja elämän ohella tietysti – aktiivinen alakulttuuriskene bändeineen ja levykauppatarjonta. Ensimmäisestä työpaikasta lähtien valtaosa käteen jäävästä valuutasta on kulunut jossain kaupungin levykaupassa. Aluksi Iso-roballa sijainneessa Stupidossa ja silloin vielä Fredan osoitteessa toimineessa Combat Rock Shopissa. Sittemminhän levykaupat ovat hiljalleen siirtyneet eteläisestä kantakaupungista Kallioon. Ensin muutti Combat Rock Shop Vaasankadulle ja vähän myöhemmin Stupido seurasi perässä Hesarille. Ja siinä välissä ja sen jälkeen paljon muuta.

Tultua selväksi, että Helsinki on enemmänkin koti kuin läpikulkumatka ovat kaupungin muutkin levykaupat tulleet tutuiksi. Kenties viime vuosina tärkeimpänä Keltainen Jäänsärkijä, jonka kautta on tullut tutustuttua enemmänkin funk/jazz/proge -osastoon. Levykaupat näyttäytyvät minulle ennen kaikkea ruokatunnin aikaisina tai työpäivän jälkeisinä hideoutteina. Toisille ne taas ovat enemmänkin sosiaalinen tapahtuma.

—-
12 tuumaa -kirjan joukkorahoituskampanja alkaa 11.9 Mesenaatissa. Previkoita ja muuta mehustelua on katseltavissa kirjan Facebook-sivulla.

Ei kommentteja

The Grateful Dead – The Best of the Grateful Dead 1967-1977 2LP, eli paluu vesimiehen aikaan


The Grateful Deadin kuluvana 50v juhlavuonna julkaistu ”The Best of the Grateful Dead 1967-1977 2LP” juhlistaa bändin uraa retroperspektiivillä bändin levytyshistoriaan. Mukana on biisejä bändin jokaiselta studioalbumilta. CD-muodossa julkaistu kahden levyn kokoelma kattaa vuodet 1967-1989. Vinyyliversiolla on mukana ainoastaan vuodet 1967-1977, mutta jatkoa toivottavasti seuraa ja uran loppuosuudestakin saadaan vastaava kokoelma.

Kiinnostavinta antia vinyyliversiolla on ehdottomasti bändin ns. Warner-vuodet ja niiden aikana levytetyt viisi studioalbumia: The Grateful Dead, Anthem of the Sun, Axomoxoa, Workingman’s Dead ja American Beauty. American Beauty on Workingman’s Deadin ohella omia suosikkejani Warner-levytyksistä.

Yhtyeen urasta ohi puhuen ja tarinaan draaman kaarta piirtäen myös American Beauty on hieno elokuva, joka ei nauti kulttimainetta aiheetta. Yksi elokuvan mieleenjäävimpiä kohtauksia lienee kun Angela Hayes kysyy pöydän ääressä istuvalta Lester Burnhamilta mitä hänelle kuuluu. Kevin Spaceyn esittämä Lester Burnham vastaa: siitä on pitkä aika kun kukaan kysyi sitä minulta… voin hienosti. Lester ei oikeastaan voinut hienosti – tai ehkä hän kaikesta luopuneena tai menettäneenä näki asiat selvästi, mikä on tavallista. Vain muutamia hetkiä myöhemmin Lester Burham lakkaa olemasta. Myös alkuperäinen The Grateful Dead lakkasi olemasta vain hieman American Beauty LP:n jälkeen kun lähinnä viiniin ja bourboniin uskonut kosketinsoittaja Ron ”Pipgen” McKernanin koki kirroosinkatkuisen kuoleman.

Palataan kuitenkin alkuun ja siihen kuinka The Grateful Deadista muodostui yksi psykedeelisen maailman ja jalokivistä.

On palattava rakkauden kesästä vielä pari vuotta taaksepäin aina vuoteen 1967, jolloin The Grateful Dead julkaisi ensimmäisen albuminsa The Grateful Dead (1967). Musiikillisesti levy on lähempänä aikakauden valtavirtarockia kuin sitä kaleidoskooppisilmäistä tajunnan laajentamista ja improvisaatiota, josta ryhmä San Franciscon alueella oli tullut tunnetuksi. Vasta debyyttiä seurannut Anthem of the Sun LP (1968) onnistui siinä missä debyytti oli epäonnistunut: vangitsemaan live-esiintymisissä vahvasti läsnä ollutta vesimiehen aikaa.

Frisco ja kesä ’69. Farkkujen alla ei käytetty alusvaatteita ja helmet ripustettiin pään ympärille kun psykedeelisen The Grateful Deadin taiteellisen kukoistuksen ikuistanut Aoxomoxoa LP (1969) antoi ääniraidan maanalaisen sukupolven elämäntavalle. Albumin äänityksistä tuli bändin historian kallein ja pisin studiosessio. Siihenastisen diskografian heikko kaupallinen menestys ja Warner Brosin kanssa solmittu yhdeksän albumin diili veti kuitenkin kaikkien tilit miinukselle. Kesä muuttui syksyksi ja moni poistui katkon kautta terminaaliosastolle.

Oli tullut laskujen aika sanan kaikissa merkityksissä.

Uusi musiikillinen suunta löytyi kun Jerry Garcia ja – bändin alkuvaiheissa Garciaa vain epävirallisesti avustanut – Robert Hunter ryhtyivät hakemaan vaikutteita Crosby, Stills, Nash & Youngilta. Garcian ja Hunterin säv/san/sov suhde oli ainutlaatuinen ja Workingman’s Dead (1970) LP:lla Hunter mainitaan yhtenä bändin jäsenenä vaikkei tämä koskaan The Grateful Deadin kanssa lavalla esiintynytkään. Workingman’s Dead -albumin myötä yhtyeen uran alkuvaiheen psykedelia korvautui juurevilla kantrirock- ja folk-vaikutteilla. Koko viiden studioalbumin Warner-putki sulkeutuu vuonna 1970 julkaistuun American Beauty LP:seen.

The Best of the Grateful Dead 2LP:n pääpaino onkin ansaitusti juuri kahden viimeisimmän albumin materiaalissa. Vanhoille Deadheadeille kiekkojen mielenkiintoisinta antia lienee pitkäsoitoilla julkaisemattoman Dark Star -singlen mukaan sisällyttäminen. Kokoelman jatko-osan aikataulusta ei ainakaan vielä kirjoitushetkellä ole tietoa. Mutta kyllähän tälläkin pärjää. Essential as fuck.


Ei kommentteja

Berliinin levykaupat, eli Club-Matea Warschauer Straßella

Berliini, tuo kalliin muodin sekä tupakkaa savuavien itä-saksalaisten oluthuoneiden pääkaupunki. Kaupunki, jossa bileet jatkuvat aamun asti – halvan alkoholin, Club-Maten ja rehottavan huumekaupan voimalla – viikon jokaisena päivänä. Kävelykadulla tupakka palaa useimpien huulilla toisen käden kannatellessa avattua Berliner tai Augustiner -olutpulloa. Kreuzbergin ja Friedrichshainin muodostama akseli on kenties oikeasti vapaiden ihmisten viimeinen vyöhyke Euroopassa. On itsestään selvää, että tällaisessa kaupungissa myös (ala)kulttuurielämä on vilkasta. David Bowiekin inspiroitui kaupungista ns. Berliini-trilogian verran.

Postaus kattaa ainoastaan murto-osan kaupungin levykaupoista. Täydellisen listauksen tekeminen, saati ylläpitäminen, vaatisi Vinylhubin kaltaisen sivuston (joka sekään ei ole pysynyt täysin muutoksien perässä). Kyseessä on parin, noin viikon pituisen, levyshoppausmatkan perusteella hyväksi todetut levykaupat.

Listaamani levykaupat sijaitsevat enimmäkseen mainitsemillani Kreuzbergin ja Friedrichshainin alueilla, jonne kaikki muukin alakulttuurisäpinä on kaupungissa keskittynyt, kävelymatkan päässä toisistaan.

Soultrade Recordstore

Schönleinstraßen metroaseman lähellä sijaitseva levykauppa, jossa iso valikoima hip-hopia, jazzia, rockia, reggaeta, funkia, psykedeeliaa ja maailmanmusiikkia. Valikoimissa lisäksi muutamia t-paitoja. Rento ilmapiiri ja ystävällinen palvelu.  Sijainti kartalla | Kotisivu | Kuvan lähde.

Static Shock Musik


Soultrade Recordstoren viereisessä korttelissa sijaitseva punk-levykauppa. Valikoimiltaan edellistä vaatimattomampi ja pienempi, mutta viimeisimmät julkaisut myös maailmalta löytyivät hyllystä, samoin kuin useat vanhemmatkin julkaisut. Kaupan vahvuus on sen erittäin kansainvälinen tarjonta. Palvelu oli hieman nihkeää – vai pitäisikö sanoa perinteisen 90-lukulaista levykauppapalvelua – tai sitten kyseessä saattoi olla puutteellinen kielitaito. Kuinka vaan, mutta mikäli punk-musiikki kiinnostaa niin kauppa on hauska kurisioteetti ja piipahtamisen arvoinen, mikäli sattuu kulmille.  Sijainti kartalla | Kotisivu |  Kuvan lähde.

Wowsville Recordstore

Mikäli Kreuzbergista pitäisi suositella yhtä levykauppaa niin suositus olisi ehdottomasti Wowsville Recordstore. Muutaman minuutin kävelymatkan päässä Static Shockista – tai vaihtoehtoisesti Görlitzer Bahnhofin metriksen likellä – sijaitseva levykauppa löytyy baarin perällä olevasta takahuoneesta. Valikoimissa on enimmäkseen garagea, jazzia, punkia, rockabillya, psychobillya, punkia, boogaloota yms. maailmanmusiikkia. Pieni tila, paljon levyjä ja tupakansavua. Kalleimpien levyjen ostamiseen voi hakea rohkeutta baarin puolelta, jossa soi kaupan valikoimiin sopiva musiikki. Sijainti kartalla | Kotisivu | Kuvan lähde.

Coretex Records

Oranienstraßella, lyhyen kävelymatkan päästä Görlitzer Bahnhofin metroasemalta, löytyy Coretex Recrods. Valikoimiin kuuluu enimmäkseen punkia kaikkine alalajeineen, mutta myös reilusti metallia. Oman vaatemerkin lisäksi kauppa myy paljon bändipaitoja yms. merchandisea. Brittivaatteita varten (Dr. Martens, MERC, Ben Sherman, Fred Perry jne.) Core Tex on avannut lähelle erillisen myymälän. Myös kaupan omaa olutta kannattaa maistaa! Sijainti kartalla | Kotisivu | Kuvan lähde.

Groove Records


Kreuzbergin sykkivästä sydämestä vain parin tuopin päässä kohti Friedrichainia on Groove Records. Pücklerstraßella sijaitsevan myymälän lähin metroasema lienee Schlesisches Tor. Groove Records muistuttaa valikoimaltaan melko paljon Soultrade Recordstorea. Tarinan mukaan kyseessä on Kreuzbergin vanhin levykauppa. Ääripunkin ystävät tai Flow-väki Groove Recordsin valikoimista tuskin kostuu paljoakaan – alueella kylläkin sijaitsee useita asiakaskuntaa palvelevia erikoisliikkeitä – mutta hieman seesteisemmällä maulla aseistettu herrasmies saa kulutettua kauppaan pitkän pennin. Sijainti kartalla | Kotisivu.

Bis Aufs Messer Records


Nyt päästiin asiaan! Bis Aufs Messer Recordsin myymälä on Friedrichainissa Warschauer Straßen juna-aseman välittömässä läheisyydessä. Kadun mutkassa Marchlewskistraßella sijaitseva puoti on ehkäpä listan vähiten nuhjuinen ja energioiltaan tervehenkisin. Levyvalikoima on hyvin uutuuspainotteinen. Pääpainon ollessa punkissa ja garagessa, löytyy liikkeestä myös ilmeisen hyvällä maulla kuratoidut osastot maailmanmusiikkia, heavya, elektroa, jazzia yms. Sijainti kartalla | Kotisivu | Kuvan lähde.

Vopo Records


Hieman pohjoisemmasta, Danziger Straßelta, löytyvä Vopo Records on mielestäni Berliinin punk-levykaupoista parhain. Valikoimissa on ainakin punkia, hardcorea, metallia, garagea, reggaeta, skata ja hip-hopia. Myös merchandise-tarjonta on laaja. Palvelu kaupassa on verkkaista ja ystävällistä. Mikäli munkki käy, niin odotellessa sinulle tarjotaan olutta. Lähin metroasema on Eberswalder Straße, jonka varrelta – kohti Vapo Recordsia kävellessä – löytyy pari muutakin levykauppaa. Maininnan arvoinen on ainakin Coast to Coast Records, jonka käytettyjen levyjen valikoimista tekee todennäköisesti hyviä löytyjä. Sijainti kartalla | Kotisivu | Kuvan lähde.

Jazz Dreams


Jazz Dreams on Berliinin jazz-taivas, joka levyjen lisäksi myy myös levysoittimia ja levysoitinten tarvikkeita. Kaupassa on valtava yli 35 000 levyn suuruinen valikoima jazz-levyjä. Palvelu on kuumottavan hyvää ja myyjän rakkaus jazzia kohtaan on ilmeistä. Levykaupan sijainti muita haasteellisempi, mutta matka on pienen vaivan arvoinen. Helpoin reitti on ottaa metro Pankowiin, josta on noin kymmenen minuutin bussimatka Hermann-Hesse-Straßelle. Tarkat bussinumerot kannattaa selvittää etukäteen tai paikan päällä esim. BVG FahrInfo-applikaatiolla. Sijainti kartalla | Kotisivu.

Ei kommentteja

V/A: Ciao Bella! Italian Girl Singers of the 1960s LP, eli yksiosainen dollaritrilogia


Helsinki-Napoli All Night Long. Makujen kombo, jossa jokaisen hanasta lasketun oluen kylkeen otetaan myös kupillinen espressoa. Tämä vaatii rautaisen vatsan, mutta muutaman annoksen jälkeen asiakkaassa on enemmän virtaa kuin Helsinginkadun grammatason säätäjässä. Napolia pidetään myös pizzan synnyinpaikkana, mutta tässä tapauksessa olennaisinta on se, että kaupunki löytyy Italiasta, jonka 60-luvun laulajatytsyjä Ace Recordsin Ciao Bella! Italian Girl Singers Of The 60s LP pyrkii kattamaan.

Lämpöisen oluen, kylmän saunan ja keittimeen palaneen Juhla Mokan maassa – #ankeuksien ja #kieltojen Suomessa – italialaiset käännösbiisit ovat pysyvä osa kansallista indentiteettiä, halusi sitä tai ei. Tämän todistaa esimerkiksi jo usean artistisukupolven esittämät, aina yhtä populäärit, Poika varjoiselta kujalta (Guaglione), Hopeinen kuu (Guarda che luna) tai Mombasa (Ibo Lele).

Kuten edellisessä postauksessani ranskalaisista 60-luvun yéyé-artisteista, niin myös Italiasta voidaan löytää monipuolinen säveltäjä ja orkestroija, jonka nimen hypätessä silmille uusissa yhteyksissä on yllättynyt muttei oikeastaan yhtään yllättynyt. Ennio Morricone. Mies, joka on tullut tunnetuksi meilläpäin lähinnä italo-westernien ääniraidoilta, vastaa joidenkin kokoelman biisien taustoista orkesterinsa kanssa. Ei liene yllättävää, että nämä kyseiset raidat edustavat kokoelman mahtipontisinta ja dramaattisinta siipeä.

Ranskan ollessa tunnetusti rakkauden kieli vertaisin Italiaa intohimon kieleksi. Tässä symbioosissa on vain luonnollista, että Ranskalla ja Italialla on käyty yhteisen rajan ylitse viher-valko-punaista biisivaihtokauppaa. Ainakin France Gallin esittämistä biiseistä löytyy kokoelmalta Nadan alkuperäisversio Se telefonando. Tosin on otettava huomioon, että ajankuvaan kuului tehdä hitiksi muodostuneesta biisistä englannin-, ranskan- ja saksankieliset versiot. Hyvä esimerkki tästä löytyy Ornella Vanoninin Il Mio Posto Qual’s biisistä, josta tehtiin brittimarkkinoille käännös Only Two Can Play. Rita Monico puolestaan esittää The Shangri-Las käänöksen Non è Mai Tardi (Dressed in Black).

Kaiken kaikkiaan täytyy todeta, ettei Italian, Ranskan tai Englannin 60-luvun beat/pop-vaikutteiset naislaulajat – vai pitäisikö ennemmin sanoa tyttölaulajat – eroa musiikillisesti paljoakaan toisistaan. Mikäli maiden välistä varianssia täytyy lähteä hakemaan, niin voisin tyytyä toteamaan sen kaikista ilmeisimmän: Englanti on rock, Ranska on pop ja saapasmaan naiset ovat täynnä intohimoa ja kaipausta.



Ei kommentteja

V/A: C’est Chic! French Girl Singers Of The 60s LP:t, eli kuka tilasi merlotia

Rosventures on Rosvojen toukokuinen matka maailman ympäri, jonka aikana jaamme löytöretkiemme saaliita pitkin maailmaa.

Phil Spector on pervoiluistaan kyseenalaiseen maineeseen joutunut ja myöhemmin murhasta tuomittu amerikkalainen prödyysserinero. Tämän pop-balladit ovat ikuisuuden pituisen ajan värittäneet kaupallisten tiedotteiden äänialaa, elokuvien romanttisia loppukohtauksia – niitä missä sankari raitistuu ja saa vihdoin naisen – sekä kiihottanut sodan jälkeistä nuorisoa babyboomiin. Tuohon loputtomaan sikiämisen joukkoaaltoon, joka on johtanut useampien tämän hetken thirtysomething-hipstereiden ja blogaajien syntymään. Spectorin biisit ovat edelleenkin suosittuja tanssilattian täyttäjiä häissä tai Kallio-jatkoilla.

Spectorin tuotokset nauttivat suosiota myös Briteissä. Siellä vaikutteita imeneistä bändeistä alettiin puhumaan beat-ilmiönä, josta myöhemmin kehittyi ensimmäinen – ja ainoa oikea – British Invasion kun The Rolling Stones, The Beatles ja The Animals löivät läpi uudella mantereella. Selkein Spectorin vaikutus on kuultavissa Dusty Springfieldin ja Petula Clarkin tyyppisessä sinisilmäsoulissa, mutta myös koko ajan hengessä: popahtavissa ja yksinkertaisissa korvamadoissa.

Ranskan vastine Phil Spectorille on luonnollisestikin ranskalaisen musiikin ilkikurinen kanuunankuula Serge Gainsbourg, jonka kirjoittamat biisit – ainakin tunnetuimmat niistä – sisältävät jonkinlaisen kaksimielisen twistin. Serge Gainsbourg on artisti, jonka Brigitte Bardotille tekemä, ja tämän kanssa kuumissa studiosessiossa duona levyttämä, rakkauslaulu Je’taime … moin non plus jätettiin aikoinaan julkaisematta Bardotin sen hetkisen aviomiehen vuoksi. On ilmeistä ettei avioparin avioliitto ollut erityisen yksiavioinen kummankaan osapuolen osalta. Loppujen lopuksi biisi julkaistiin Jane Birkinin kanssa levytettynä.

Hyvä niin.

On myös hyvä, ettei biisiä näiltä levyiltä löydy, koska ranskalaisessa popissa on paljon muutakin kuin pelkkä Je’taime. On kuitenkin todettava, että kokoelmilla Serge Gainsbourg on vahvasti läsnä, tai ainakin tämän nimi nousee esiin toistuvasti inserttien säv./san./sov. krediiteissä. Terveisiä Annalle.

Mutkia suoristaen voisi sanoa, että tyylisuuntana yéyé on Ranskaan lokalisoitu versio perin englantilaisena näyttäytyneelle beat-musiikille. Francoise Hardy, France Gall ja Brigitte Bardot ovat tyylilajin keskeisimmät ja ikonisimmat esiintyjät, joiden viaton tyttömäinen ääni ja perin juurin kuuskytlukulainen tyyli ei ole kuluneista vuosikymmennistä huolimatta menettänyt chiciuttaan tai vaikuttavuuttaan.

Onneksi skaala ei lopu tähän.

Edellä mainittujen lisäksi Anna Karina (jälkimmäisen LP:n taskalais-ranskalainen kansikuvatyttö) ja Annie Philippe ovat raitoineen mukana molemmilla kokoelmilla. Tyylisuunnan edustajista mielelläni nostaisinkin juuri mainitun Annie Philippen kaikista korkeimmalle jalustalle. Hän on mainitsemistani parisienneista ainoa, jonka menestyksessä Serge Gainsbourgilla ei ollut kynäänsä pelissä. Hänen musiikissa, kuten urassakin, kiteytyy olennainen; muutama hitti, muutama huti, hunajainen ääni, tarttuva rytmiikka ja soundissa kuplia parin vuoden sisällä maailman valloittavasta psykedeelisestä aikakaudesta. Melkein kuin Phil Spectorin levytysstudiosta.


V/A: C’est Chic! French Girl Singers Of The 60s LP. (Lähde)

V/A: Tres Chic! More French Girl Singers Of The 1960s LP. (Lähde)

Ei kommentteja

Record Store Day 2015, eli ”et kai sä meinaa lähtee maksamatta”

Record Store Day 2015.

Flunssa. Stereoiden etuvahvistin huollossa, tilillä liian vähän rahaa ja päivän jälkeen moraalinen krapula. Levyjen keräys on kuin mikä tahansa riippuvuus. Ei riitä, että rahat loppuvat, levyjä ei voi kuunnella tai sairauden runtelema vartalo käskee pysymään vuoteessa. Pelkkä ajatuskin siitä, että jäisi ilman The White Stripesin Get Behind Me Satania, Leatherfacen Razor Blades and Aspirin -boxia tai Thai Pop Spectacular -kokoelmaa on kestämätön. Tai vielä pahempaa, joku muu saa ne.

The White Stripesin Get Behind Me Satan LP on ensimmäinen yleisille markkinoille suunnattu vinyylipainos bändin viidennestä albumista vuodelta 2005. RSD-hengen mukaisesti julkaisu on koristeltu hologrammikansilla, värivinyyleillä ja muilla herkuilla, joista ehkäpä bling-blingein on tuotteen korkea hinta. Alkuvuodesta albumi oli mahdollista hankkia Third Man Recordsin Vault-subscriptionin kautta, mutta se tuli ja meni. Jäljelle jää vain violetiksi värjääntynyt linkki Googlen hakutuloksissa. Syksyllä albumista on luvattu suurempi painos mustalla vinyylillä. Portaalissa kirjoittavaa kollegaani lainaten: I might get that later.

Leatherfacen Razor Blades and Aspirin -boxi pitää sisällään kolme räiskälettä bändin alkuvuosilta: Fill Your Boots LP, Mush LP ja Minx LP. Lisänä tietysti muistelojorinoita ja bonusraitoja. Boxin tekee erityisen kiinnostavaksi se, ettei Fill Your Bootsista(1990) tai Minxista(1993) ole julkaisuvuosiensa jälkeen saatu ainuttakaan virallista uusintapainosta. Mush LP on ollut mahdollista hankkia keikoilta suoraan bändin merchandise-tiskiltä. Omani ostin Helsingistä vuonna 2012 kun bändi murjoi Bar Loosessa ja solisti Frankie Stubbilla oli käsi paketissa. Keikasta jäi oikein hyvä ja lämmin muisto.

Thai Pop Spectacular -kokoelma on vieras ja muuten vaan kiinnostava. Sen lisäksi se oli ainoa mainituista levyistä, jonka onnistuin saamaan käsiini. Leatherface-boxia en bongannut mistään Helsingin RSD-puodista. Sen sijaan Kampissa todistin lähietäisyydeltä kuinka kaksi kappaletta The White Stripes 2LP:ta lähti ”parempaan kotiin”.

Mutta eihän musadiggailu voi olla pelkkää erikoispainosten perässä juoksemista. Mielipiteet Record Store Daysta vaihtelevat laidasta laitaan. Aika usein mielipide korreloi sitä kuinka hyvin etukäteen mietitty ostoslista on toteutunut. Minusta tämän vuoden Record Store Day jäi jotenkin vaisuksi.

Alla levykassin sisältö.

V/A: Down Beat Special 5×7″

Siouxsie and the Banshees – Join Hands LP

V/A: Thai Pop Spectacular 1960s – 1980s 2LP

Manic Street Preachers – Holy Bible LP

Happy Mondays – Pills Thrills n’ Bellyaches LP

Rob Zombie – Spookshow International live 2LP

The Zombies – She’s not There 7″

Shocking Blue – Love Buzz/ Boll Weevil 7″

Ei kommentteja