Charlie Haden – Liberation Music Orchestra LP, eli kenelle kellot soivat

Hemingway Daiquiri on kirjailijan mukaan nimensä saanut rommi-souri, johon tulee 4cl vaaleaa rommia, 0.5cl Marachino-likööriä, 2cl sitruunamehua sekä 0.5cl greippimehua. Aineet sekoitetaan ja ravistetaan jäillä viilennetyssä käsiravistimessa, josta juoma siivilöidään suoraan cocktail-lasiin. Traditionalisti nauttii cocktailinsa tuplana – pellavaisessa kesäasussa markiisin alla – ja tupakoi.

Mies, jonka mukaan drinkki nimettiin, antoi tarinoillaan äänen Espanjan sisällissodalle, kuten myös suuria ikäluokkia edeltäneelle sukupolvelle, jonka mahdollisuudet vaikuttaa sodan lopputulokseen rajautuivat lähinnä vapaaehtoisesti mukaan värväytymiseen. Ja mikäli rehellisiä ollaan, oli se luultavasti yhdysvaltalaisille voluntteereille myös jonkinlainen tapa nähdä maailmaa. Tässä valossa onkin epäsuorasti ivallista, että seuraavalla sukupolvella oli yhteinen näkemys vanhemmistaan taantumuksellisina fasisteina – unohtaen täysin heidän osallisuutensa fasismin kukistamiseseen Euroopassa. Joskaan sota ei Tasavallan hyväksi Espanjassa päättynyt.

Charlie Hadenin Liberation Music Orchestra on tärkeä – tai ainakin mielenkiintoinen – levy sen yhteiskunnallisen ja musiikillisen moniulotteisuuden takia. 60-luvun radikaalithan olivat suhtautuneet jazziin kalkkisten musiikkina aina samana vuonna julkaistuun Miles Davisin In a Silent Way -albumiin saakka, jonka varhaisen ambientin ja fuusiojazzin moni hipeistä omaksui erinomaiseksi sauhuttelumusiikiksi. Kiitos tästä uuden yleisön löytämisestä kuuluu pitkälti The Grateful Deadin Jerry Garcialle (Davis jopa lämppäsi deadia Bitches Brew -albumin aikoina), mutta se on kuitenkin kokonaan oma sivujuonteensa.

Vaikka Charlie Hadenin nimi onkin merkitty tämän, vuonna 1969 julkaistun ensialbumin tekijäksi, niin Liberation Music Orchestraa ei millään mittapuulla voi pitää ainoastaan yhden miehen orkesterina. Se on puolikiinteällä miehityksellä soittava orkesteri, tai ehkä ennemminkin kollektiivi, jonka taiteellisina johtajina toimivat Haden ja Carla Bley.

Albumilla Vietnamin sodan protesti kohtaa Espanjan sisällissodan aikaiset taistelulaulut. Carla Bley, joka oli mukana tälläkin levyllä soittavan Don Cherryn Relativity Suite LP:lla, vastaa pitkälti espanjankielisten sävellysten sovittamisesta jazzin muotoon. Satunnaisesti hänen sävellyksiään terästää ”kantaesitykset” To Die in Madrid -dokumentin ääniraidalta. Haden puolestaan pääsee ääneen Circus ’68 ’69 ja Che Guevara sävellystensä myötä. Ensiksi mainitun biisin inspiraationa toimi Yhdysvaltojen, tuolloin vielä avoimen sotaisan, demokraattisen puolueen erilleen repinyt kiista Vietnamin sotaa käsitelleestä kohdasta puolueohjelmassa. Levyn päättää vapaasti tulkittu sovitus We Shall Overcomesta.

Levyn parasta antia on kiistatta Carla Bleyn sävellykset, joissa maailmanmusiikki – määritelmä jota kenenkään ei pitäisi käyttää – kohtaa jazzin. Tällä yhdistelmällä tuskin koskaan joudutaan kysymään kenelle kellot soivat, sillä ne soivat juuri sinulle.

*Kuvan lähde: http://jazzdagama.com/news/charlie-haden-a-celebration-of-his-life/

2 kommenttia

Harold Alexander – Flying Dutchman -vuodet, eli Sunshine Man ja Are you Ready LP:t


Mantereelta aina Tallinnaan saakka antavan harmonisen näkymän rikkoo synkkien pilvien välistä mereen laskeutuva Lentävä hollantilainen. Aavelaiva liikkuu kevyesti leijuen, aivan kuten taivaalla tuulta alleen saanut muovinen leija, joita joskus myytiin huoltoasemilla kesämökeilleen matkaaville kaupunkilaisille.

Samaan aikaan jossain päin Etu-Töölöä – intohimottomanakin kirjoittajana pidetty – allekirjoittanut asettaa LP-levyn kvartsilukitun Technics MK1200 -levysoittimen lautaselle ja antaa musiikin sataa valoisaan sydämeensä yön harmaiden Genelec 8050B -kaiuttimien läpi. Kuulijan ja viihde-elektroniikan välillä on seksuaalista jännitettä, kun katseelta kätketty ranteen paksuinen kaapeli sykähtelee häiriötöntä analogista singaalia balansoidun vartensa läpi. Mikäli häiriöitä esiintyisi, ne purkautuisivat merellä salamoina, äkäisinä äkeet selässä satavina akkoina ja jalkarätteinä – eikä puujaloista, ihoriekaleista ja korvakoruista koostuvan Lentävän Hollantilaisen kapteeni voisi kuin jatkaa laivansa loputonta luotsausta kohti tuntematonta päämääräänsä.

Mikäli, niin mikäli. Sikäli kun kuuntelen huilisti/saksofonisti Harold Alexanderin Sunshine Man LP:ta – Turvallisessa Eurooppalaisessa Kodissani mukavasti istuen – niin kaikki aavelaivoihin liittyvä jäänee näihin kahteen keskeiseen Flying Dutchmanille äänitettyyn jazz-levyyn, joista nautin täysin keväisin rinnoin. Täten povaan, ettei Itämereltä saavu muita kuin ysin ratikalla aina Pasilaan saakka jatkavia halvan nelosoluen hajuisia aavematkustajia. Valmiustaso takaisin pykälään ¼.

Kaikkiaan kolme albumia julkaisseesta Harold Alexanderista löytyy hakukoneella tietoa niukasti. Mieleen jäävin on tämän antama kommentti lopettamisensa syistä:

”They didn’t kill my spirit, but they killed my desire to share. Ain’t that cold? But you keep growing. You keep practicing, you keep getting better… I’m just not gonna share it. Most people don’t know what happened to me. I guess they think I’m gone.”

Mitä sitten tapahtuikaan, en tiedä, mutta Harold Alexander on edelleen läsnä levytyksillä, joilla oli mukana vuosien 1967 ja 1974 välisenä aikana.

Hänen ensimmäisen oman LP:n liner noteseja lukiessa mieleen piirtyy kuva vaatimattomasta, mutta omaa tietään hyvin itsetietoisesti valaisseesta hengellisestä muusikosta, jonka päällimmäisinä tavoitteina olivat musiikillinen ja taiteellinen kasvu. Nämä asiat oikeastaan rakentavatkin koko vuonna 1971 julkaistun Sunshine Man -albumin nimikkobiisin tarinan ja sitä tehden koko teoksen asiayhteyden.

Alexanderin tarina lähti liikkeelle Pohjois-Carolinasta ja päätyi New Yorkiin, jossa hän koki yhtyesoiton liian rajoittavaksi ja splittasi omilleen, viedäkseen omaa tyyliään pidemmälle. Pohjois-Carolinan ja Ison Omenan välille mahtuu yhteistyötä tunnettujen jazz-artistien kanssa, joista maininnan arvoisia ovat ainakin Eric Dolphy ja Elvin Jones.

70-luvun tiedostavan funkin ja kaupungissa muhivan radikaalin jazzin (mm. Don Cherry ja Ornette Coleman) henki on kuultavissa Harold Alexanderin omassa soundissa. Sen kaikkein originaalein piirre on scat-laulu yhtaikaisesti huiluun tai saksofoniin puhaltaen. Hyviä esimerkkejä tästä ovat reilun kymmenen minuutin pituinen Sunshine Man, sekä sitä seuraava ja selvästi viileämpi Quick City. Mama Soul taas edustaa aurinkokuninkaan kovinta ydintä.


Sunshine Man -albumia seurannut, vuonna 1972 julkaistu Are you Ready? LP jatkaa ensialbumin innolla, mutta omaan soundiin juurtuneemmalla ja establoituneemmalla otteella.

Montreauxin jazz-festivaaleilla livenä äänitetty albumi koostuu kaikkiaan kolmesta biisistä, joista ainoastaan yksi raita on Alexanderin täysin omaa sävellystä. Sekin on rework edelliseltä albumilta. Alexanderin taustalla esiintyy kaksi eri kokoonpanoa, joista ensiksi pääsee ääneen sähkökitaralla viritetty live-kokoonpano, kun taas B-puolella kuullaan ensialbumillakin soittanut ryhmä. Levyn avaa haroldifIoitu versio Herbie Hancockin säveltämästä jazz-standardista Watermelon Man. Tässä on avausraita, johon tuskin koskaan kyllästyy. Toiseksi raidaksi sijoitettu Hi-Heel Sneakers on puolestaan jazz-versio Tommy Tuckerin blues-klassikosta, joka vakiinnutti asemansa 60-luvulla osana R&B -yhtyeiden repertuaaria. Alexanderin oma, edelliselläkin albumilla näyttäytynyt teos Quick City puolestaan saa uusintakäsittelyn koko B-puolen pituisena revityksenä nimellä Quick City Revisited.

Näiden lisäksi diskografiaan kuuluisi vielä viimeiseksi levytykseksi jäänyt Grass Roots LP, josta Atlantic ei ole ottanut asiakseen tehdä uusintapainosta – toisaalta, eipä kyseessä mikään ääriharvinainen levy olekaan. Mutta siitä huolimatta: ain’t that cold.

Are you Ready? LP on selvästi kypsempi ja tyylillisesti yhtenäisempi teos kuin artistin kortit pöytään lyönyt Sunshine Man -debyytti, joka sekin tosin on kaikki viisi tähteään ansainnut. Siitä tarttuu sen vapaa ja kepeä tunnelma. Luultavasti se sama tunne, joka on kesämökeilleen matkaavilla kaupunkilaisilla.



2 kommenttia

David Bowie – Blackstar LP, eli ”So Long, and Thanks for All the Fish”


Vuosi 2016, 20. luku.

Ensin ajattelin aloittaa tekstin pitkän hiljaiselon jälkeen jotakuinkin näin: Pitkän blogitauon katkaiseminen vaatii aiheen, josta on mukava kirjoittaa, ja minulle David Bowie on aina ollut sellainen.

Aiheena tietysti kolme vuotta sitten julkaistua The Next Day LP:ta seurannut uusi Blackstar LP, jota seurasi kolme päivää myöhemmin tullut viesti itsensä Taiteilijan kuolemasta, joka heitti hyvinkin poetrisesti mustan varjon tähden viimeisimmän albumin ylle. Bowiesta on edelleen mukava kirjoittaa, mutta nämä tämänhetkiset olosuhteet tekevät minusta hiukan apean… *rskh* *kräts* kenttävalvomo muistuttaa minua proteeinitableteistani… *rshk* *kräts* …ja kypärästä.

Toissa vuonna tulleella Nothing Has Changed -kokoelmallakin julkaistu Sue (Or in a Season of Crime) on ’Tis a Pity She Was a Whoren ohella entuudestaan tuttu myös Sue (Or in a Season of Crime) 10”:lta sinkulta, jonka muistan tuoneeni uuden vuoden jälkeisestä Kööpenhaminasta. Sitä parin vuoden takaista esi-vatsatautista levykaupparetkeä en tohdi unohtaa.

Kööpenhaminasta vielä sen verran, että levykauppojen vuoksi sinne ei kannata matkustaa, mutta mikäli alkoholi ja blues kiinnostaa – mikä Jumalten ravistama coctail – niin savuista Mojo-saluunaa ei kannata ohittaa. Jerk Cook kiittää ja kuittaa!

Blackstarin musikaalinen resepti menee kutakuinkin näin:

– 1/3 The Curen Pornographya
– 1/3 Depeche Moden Violatoria
– Loput The Rise and Fall of Ziggy Stardust and The Spriders from Marsia

Vaikeaksi kuunneltavaksi albumia en suostuisi kuvaamaan, vaan ennemminkin haastavaksi. Ja haastavaksi nimenomaan tekemistä ilmaisevassa merkityksessä, ei laatusanana. Tekemistä, jolla haastetaan pop-musiikin raha-arvoja raja-arvoja ja kuulijan tottumaa mukavuusaluetta, sekä melodioita ja verse-chorus-verse laulurakenteita. Se, että jotain haastaa avoimesti, edellyttää aina haastajalta aihe-alueen asiantuntemusta, koska muuten kyse on pelkästä osaamattomuudesta, josta Taiteilijaa ei voi syyttää. Loppujen lopuksi haastavin osuus Blackstarissa on sen syntymä ja asiayhteys. Se, mihin ja milloin se kätilöitiin lopulta ulos.

Päätän postauksen musiikkivideoon albumin avaavalta nimikkobiisiltä ja albumin päättävään I Can’t Give Everything Away -audioraitaan.



Edit. Korjattu virheellinen viittaus Nothing Has Changed -kokoelmaan.

Ei kommentteja

The Birds – Say Those Magic Words LP, eli haluatko pelata R&B-peliä?


Brittiläinen The Birds on helppo sekoittaa Yhdysvaltalaiseen ”hieman” saman nimiseen The Byrdsiin. Se on mahdollista jopa siinä määrin, että The Birdsin manageri yritti käriksien kautta estää The Byrdsin brittikiertueen 1965 vedoten juuri tähän seikkaan.

Managerin kassit ovat eittämättä olleet isot ja kolahikeä kimaltavat, mutta turhautuminen on helppo ymmärtää. The Birds oli vasta hiljan kokenut muutoksen nuorisotalobändistä ihan oikeaksi bändiksi. Taskussa oli sopimus Deccan kanssa, fanikunta sekä pari sinkkua ja esiintymistä valtakunnan televisiossa. Yhtye pääsi esiintymään The Whon lämppärinä ja oli yleisön silmissä kiinnostavampi nimi kuin esimerkiksi samaan aikaan vaikuttanut The Pretty Things.

Jälkimmäinen, eli viimeisin, noista sinkuista oli Leaving Here/Next in Line 7”, jonka jättämisen The Byrdsin Mr. Tambourine Man -sinkun varjoon pitäisi olla briteille kansallinen häpeä. Holland-Dozier-Hollandin pännäilemä Leaving Here oli 60-luvun puolivälin paikkeilla standardicoverveto voima-pop- ja r&b -yhtyeiden repertuaarissa. Lemmy oli aikoinaan kova The Birds -fani ja inspiroitukin bändistä sen verran, että myös Motörhead levytti biisistä oman versionsa 70-luvulla.

Ryhmä oli kasassa vielä vuoden verran ja julkaisi pari singleä, sekä vaihtoi nimensä nimisekaannusten vuoksi hätäiseksi Birds Birdsiksi. Hajoamisen jälkeen Ron Wood päätyi mm. (Rod Stewart and) The Facesin kautta vierimään The Rolling Stonesin kitaran varteen. Rod the Mod: where are you now?

On ihan aiheellista spekuloida oliko The Byrds juurisyy The Birdsin breikkaamattomuuteen. Ehkä se oli alku lopulle, jonka viimeisteli sopimuskiistojen vuoksi viivästyneet levytoimitukset tai levy-yhtiön hälläväliä asenne yet-another-rnb bändiin, koska saluunaan oli saatu sainattua jo kaksi suurta R&B -nimeä: The Rolling Stones ja Small Faces. The Birds ei välttämättä eroa musiikillisesti paljoakaan muista aikalaisistaan ja kiinnostavinta ehkä onkin sen rooli unohdettuna haastajana 60-luvun R&B -geimissä.

Say Those Magic Words LP sisältää The Birdsin koko levytetyn tuotannon lisäksi pari demoa ja kotiäänitystä.


Ei kommentteja

The James Taylor Quartet – The Money Spyder LP, eli enimmäkseen jazzin ystävä



Stiff Records on myöhäisen 70-luvun ja varhaisen 80-luvun – eli uuden allon ja punkin – välin löysässä kaulakiikussa roikkunut levy-yhtiö, jonka taloudellinen kannattavuus tukeutui pitkälti The Madnessin läpimurtoon, sekä rockia irlantilaisilla instrumenteilla terästäneeseen The Poguesiin.

Muita levymerkin kiinnostavia – joskaan ei koskaan edellä mainittujen maineeseen ja mammonaan yltäneitä – kiinnityksiä olivat pubrockin tiilenpäihin raaputellut Ian Dury & The Blockheads sekä varhainen The Damned. Tarinan osalta oleellisin kiinnitys on kuitenkin The Prisoners, joka julkaisi viimeiseksi jääneen albuminsa Stiff Recodsin garageen ja psykedeliaan erikoistuneelle Countdown -alamerkille. Albumi floppasi, rumpukapula sohi reikiä rumpukalvoon ja bändi päätti laittaa pillurat pussiin; samaan aikaan Stiff Records hakeutui vararikkoon ja jossain kaukana walesilainen yhtyi lampaan kanssa.

Toisin kuin Stiff Records, jonka julkaisuhistoriaan kuuluu mm. levyllinen tyhjää, niin The Prisonersin valituista jämistä perustettu The James Taylor Quartet tiesi tarkasti oman linjansa. 60-luvun kylmän sodan aikaisten agenttielokuvien paukkuvat takaa-ajokohtaukset sekä 70-luvun jazz-funk eivät yksinkertaisesti voineet johtaa negatiiviseen luomisvireeseen. Bändi onkin Mission Impossible -ensialbumia seuranneella The Money Spyder LP:lla mykistävän hyvä. Henkilökohtaisesti levy on minulle ehkäpä se kaikista suurin suunnan näyttäjä syvemmälle jazzin suuntaan.

Selkeän Hammond-vetoista ja ylätempoista groovea, joka saa suojatulta rautalankaa huutavalta kitaralta sekä muulta rytmiryhmältä. Technics 1200mk2 -levysoittimen pyörittäessä levyä tasaisen varmalla 33 kierroksen minuuttivahdilla eteenpäin, äänialassa kierrokset nopeutuvat eikä ilmaherruuden haltijasta jää epäilystäkään kun nuggetsien protopunk kohtaa Booker T. & M.G.’s:in. Let’s get high! And deny Christ!

Lyhytikäiselle Re Elect The President -yhtiölle – joka myöhemmin muuttui Acid Jazz -levy-yhtiöksi – levytetty roiskaisu on kuultavissa kokonaisuudessaan myös Spotifyssa [linkki].

Ei kommentteja

12 tuumaa -kirja, eli tarinoita suomalaisista levykaupoista ja ihmisistä niiden takana


Postaus toteutettu yhteistyössä 12 tuumaa -kirjan kanssa.

Seitsemän tuumaa, kymmenen tuumaa, kaksitoista tuumaa; rakas lapsi on saatavilla monessa koossa. Seitsemän tuumaa on juuri optimaalinen pituus ilmaista jokin yksittäinen tunnetila, kun taas kymmeneen tuumaan niitä mahtuu, hieman pyörimisnopeudesta riippuen, useampikin. Kahtatoista tuumaa taas on perinteisesti pidetty LP:n runomittana. 12 tuumaa on myös loppuvuodesta julkaistavan kirjan nimi, joka kokoaa yhteen tarinoita suomalaisista levykaupoista ja ihmisistä niiden takana.

Levyjenkeräys ei ole maailman parhaiten dokumentoitu harrastus. Ainoa aihepiirille omistettu teos löytynee muutaman vuoden takaa Dust & Grooves: Adventures in Record Collecting -kirjasta. Ensimmäinen painos kirjasta saatiin vuoden 2013 Record Store Dayna erittäin rajoitettuna painoksena. Tietääkseni Helsinkiin asti kirjaa ei päätynyt yhtäkään kappaletta ja maailmallakin se myytiin loppuun nopeasti. Oman kappaleeni löysin sattumien kautta paikanpäältä Lontoon länsipuolen Rough Trade Recordsista ja sielläkin kyseessä oli kaupan viimeinen kappale. Kirja perustuu ympäri maailmaa kerättyihin levynkeräilijöiden haastatteluihin ja näiden levykokoelmien tarinoihin. Tarinat kokoelmista ja niiden taustoista ovat mielenkiintoista luettavaa kaiken kaikkiaan. Luulen, että useimmat keräilijät tunnistavat itsensä kirjan tarinoiden rivien välissä.

Helsinki on kaikkiaan hyvä paikka potea levyobsessiota. Kauppoja on asukasmäärään nähden paljon (vinyyliä löytyy kaikkiaan 19 kaupasta) ja useimmille musiikkityyleille on olemassa omat erikoisliikkeensä. Savosta aikoinaan pois kiehuneena yksi keskeisistä syistä poismuutolle oli – työn ja elämän ohella tietysti – aktiivinen alakulttuuriskene bändeineen ja levykauppatarjonta. Ensimmäisestä työpaikasta lähtien valtaosa käteen jäävästä valuutasta on kulunut jossain kaupungin levykaupassa. Aluksi Iso-roballa sijainneessa Stupidossa ja silloin vielä Fredan osoitteessa toimineessa Combat Rock Shopissa. Sittemminhän levykaupat ovat hiljalleen siirtyneet eteläisestä kantakaupungista Kallioon. Ensin muutti Combat Rock Shop Vaasankadulle ja vähän myöhemmin Stupido seurasi perässä Hesarille. Ja siinä välissä ja sen jälkeen paljon muuta.

Tultua selväksi, että Helsinki on enemmänkin koti kuin läpikulkumatka ovat kaupungin muutkin levykaupat tulleet tutuiksi. Kenties viime vuosina tärkeimpänä Keltainen Jäänsärkijä, jonka kautta on tullut tutustuttua enemmänkin funk/jazz/proge -osastoon. Levykaupat näyttäytyvät minulle ennen kaikkea ruokatunnin aikaisina tai työpäivän jälkeisinä hideoutteina. Toisille ne taas ovat enemmänkin sosiaalinen tapahtuma.

—-
12 tuumaa -kirjan joukkorahoituskampanja alkaa 11.9 Mesenaatissa. Previkoita ja muuta mehustelua on katseltavissa kirjan Facebook-sivulla.

Ei kommentteja