David Bowie – Blackstar LP, eli ”So Long, and Thanks for All the Fish”


Vuosi 2016, 20. luku.

Ensin ajattelin aloittaa tekstin pitkän hiljaiselon jälkeen jotakuinkin näin: Pitkän blogitauon katkaiseminen vaatii aiheen, josta on mukava kirjoittaa, ja minulle David Bowie on aina ollut sellainen.

Aiheena tietysti kolme vuotta sitten julkaistua The Next Day LP:ta seurannut uusi Blackstar LP, jota seurasi kolme päivää myöhemmin tullut viesti itsensä Taiteilijan kuolemasta, joka heitti hyvinkin poetrisesti mustan varjon tähden viimeisimmän albumin ylle. Bowiesta on edelleen mukava kirjoittaa, mutta nämä tämänhetkiset olosuhteet tekevät minusta hiukan apean… *rskh* *kräts* kenttävalvomo muistuttaa minua proteeinitableteistani… *rshk* *kräts* …ja kypärästä.

Toissa vuonna tulleella Nothing Has Changed -kokoelmallakin julkaistu Sue (Or in a Season of Crime) on ’Tis a Pity She Was a Whoren ohella entuudestaan tuttu myös Sue (Or in a Season of Crime) 10”:lta sinkulta, jonka muistan tuoneeni uuden vuoden jälkeisestä Kööpenhaminasta. Sitä parin vuoden takaista esi-vatsatautista levykaupparetkeä en tohdi unohtaa.

Kööpenhaminasta vielä sen verran, että levykauppojen vuoksi sinne ei kannata matkustaa, mutta mikäli alkoholi ja blues kiinnostaa – mikä Jumalten ravistama coctail – niin savuista Mojo-saluunaa ei kannata ohittaa. Jerk Cook kiittää ja kuittaa!

Blackstarin musikaalinen resepti menee kutakuinkin näin:

– 1/3 The Curen Pornographya
– 1/3 Depeche Moden Violatoria
– Loput The Rise and Fall of Ziggy Stardust and The Spriders from Marsia

Vaikeaksi kuunneltavaksi albumia en suostuisi kuvaamaan, vaan ennemminkin haastavaksi. Ja haastavaksi nimenomaan tekemistä ilmaisevassa merkityksessä, ei laatusanana. Tekemistä, jolla haastetaan pop-musiikin raha-arvoja raja-arvoja ja kuulijan tottumaa mukavuusaluetta, sekä melodioita ja verse-chorus-verse laulurakenteita. Se, että jotain haastaa avoimesti, edellyttää aina haastajalta aihe-alueen asiantuntemusta, koska muuten kyse on pelkästä osaamattomuudesta, josta Taiteilijaa ei voi syyttää. Loppujen lopuksi haastavin osuus Blackstarissa on sen syntymä ja asiayhteys. Se, mihin ja milloin se kätilöitiin lopulta ulos.

Päätän postauksen musiikkivideoon albumin avaavalta nimikkobiisiltä ja albumin päättävään I Can’t Give Everything Away -audioraitaan.



Edit. Korjattu virheellinen viittaus Nothing Has Changed -kokoelmaan.

Ei kommentteja

The Birds – Say Those Magic Words LP, eli haluatko pelata R&B-peliä?


Brittiläinen The Birds on helppo sekoittaa Yhdysvaltalaiseen ”hieman” saman nimiseen The Byrdsiin. Se on mahdollista jopa siinä määrin, että The Birdsin manageri yritti käriksien kautta estää The Byrdsin brittikiertueen 1965 vedoten juuri tähän seikkaan.

Managerin kassit ovat eittämättä olleet isot ja kolahikeä kimaltavat, mutta turhautuminen on helppo ymmärtää. The Birds oli vasta hiljan kokenut muutoksen nuorisotalobändistä ihan oikeaksi bändiksi. Taskussa oli sopimus Deccan kanssa, fanikunta sekä pari sinkkua ja esiintymistä valtakunnan televisiossa. Yhtye pääsi esiintymään The Whon lämppärinä ja oli yleisön silmissä kiinnostavampi nimi kuin esimerkiksi samaan aikaan vaikuttanut The Pretty Things.

Jälkimmäinen, eli viimeisin, noista sinkuista oli Leaving Here/Next in Line 7”, jonka jättämisen The Byrdsin Mr. Tambourine Man -sinkun varjoon pitäisi olla briteille kansallinen häpeä. Holland-Dozier-Hollandin pännäilemä Leaving Here oli 60-luvun puolivälin paikkeilla standardicoverveto voima-pop- ja r&b -yhtyeiden repertuaarissa. Lemmy oli aikoinaan kova The Birds -fani ja inspiroitukin bändistä sen verran, että myös Motörhead levytti biisistä oman versionsa 70-luvulla.

Ryhmä oli kasassa vielä vuoden verran ja julkaisi pari singleä, sekä vaihtoi nimensä nimisekaannusten vuoksi hätäiseksi Birds Birdsiksi. Hajoamisen jälkeen Ron Wood päätyi mm. (Rod Stewart and) The Facesin kautta vierimään The Rolling Stonesin kitaran varteen. Rod the Mod: where are you now?

On ihan aiheellista spekuloida oliko The Byrds juurisyy The Birdsin breikkaamattomuuteen. Ehkä se oli alku lopulle, jonka viimeisteli sopimuskiistojen vuoksi viivästyneet levytoimitukset tai levy-yhtiön hälläväliä asenne yet-another-rnb bändiin, koska saluunaan oli saatu sainattua jo kaksi suurta R&B -nimeä: The Rolling Stones ja Small Faces. The Birds ei välttämättä eroa musiikillisesti paljoakaan muista aikalaisistaan ja kiinnostavinta ehkä onkin sen rooli unohdettuna haastajana 60-luvun R&B -geimissä.

Say Those Magic Words LP sisältää The Birdsin koko levytetyn tuotannon lisäksi pari demoa ja kotiäänitystä.


Ei kommentteja

The James Taylor Quartet – The Money Spyder LP, eli enimmäkseen jazzin ystävä



Stiff Records on myöhäisen 70-luvun ja varhaisen 80-luvun – eli uuden allon ja punkin – välin löysässä kaulakiikussa roikkunut levy-yhtiö, jonka taloudellinen kannattavuus tukeutui pitkälti The Madnessin läpimurtoon, sekä rockia irlantilaisilla instrumenteilla terästäneeseen The Poguesiin.

Muita levymerkin kiinnostavia – joskaan ei koskaan edellä mainittujen maineeseen ja mammonaan yltäneitä – kiinnityksiä olivat pubrockin tiilenpäihin raaputellut Ian Dury & The Blockheads sekä varhainen The Damned. Tarinan osalta oleellisin kiinnitys on kuitenkin The Prisoners, joka julkaisi viimeiseksi jääneen albuminsa Stiff Recodsin garageen ja psykedeliaan erikoistuneelle Countdown -alamerkille. Albumi floppasi, rumpukapula sohi reikiä rumpukalvoon ja bändi päätti laittaa pillurat pussiin; samaan aikaan Stiff Records hakeutui vararikkoon ja jossain kaukana walesilainen yhtyi lampaan kanssa.

Toisin kuin Stiff Records, jonka julkaisuhistoriaan kuuluu mm. levyllinen tyhjää, niin The Prisonersin valituista jämistä perustettu The James Taylor Quartet tiesi tarkasti oman linjansa. 60-luvun kylmän sodan aikaisten agenttielokuvien paukkuvat takaa-ajokohtaukset sekä 70-luvun jazz-funk eivät yksinkertaisesti voineet johtaa negatiiviseen luomisvireeseen. Bändi onkin Mission Impossible -ensialbumia seuranneella The Money Spyder LP:lla mykistävän hyvä. Henkilökohtaisesti levy on minulle ehkäpä se kaikista suurin suunnan näyttäjä syvemmälle jazzin suuntaan.

Selkeän Hammond-vetoista ja ylätempoista groovea, joka saa suojatulta rautalankaa huutavalta kitaralta sekä muulta rytmiryhmältä. Technics 1200mk2 -levysoittimen pyörittäessä levyä tasaisen varmalla 33 kierroksen minuuttivahdilla eteenpäin, äänialassa kierrokset nopeutuvat eikä ilmaherruuden haltijasta jää epäilystäkään kun nuggetsien protopunk kohtaa Booker T. & M.G.’s:in. Let’s get high! And deny Christ!

Lyhytikäiselle Re Elect The President -yhtiölle – joka myöhemmin muuttui Acid Jazz -levy-yhtiöksi – levytetty roiskaisu on kuultavissa kokonaisuudessaan myös Spotifyssa [linkki].

Ei kommentteja

12 tuumaa -kirja, eli tarinoita suomalaisista levykaupoista ja ihmisistä niiden takana


Postaus toteutettu yhteistyössä 12 tuumaa -kirjan kanssa.

Seitsemän tuumaa, kymmenen tuumaa, kaksitoista tuumaa; rakas lapsi on saatavilla monessa koossa. Seitsemän tuumaa on juuri optimaalinen pituus ilmaista jokin yksittäinen tunnetila, kun taas kymmeneen tuumaan niitä mahtuu, hieman pyörimisnopeudesta riippuen, useampikin. Kahtatoista tuumaa taas on perinteisesti pidetty LP:n runomittana. 12 tuumaa on myös loppuvuodesta julkaistavan kirjan nimi, joka kokoaa yhteen tarinoita suomalaisista levykaupoista ja ihmisistä niiden takana.

Levyjenkeräys ei ole maailman parhaiten dokumentoitu harrastus. Ainoa aihepiirille omistettu teos löytynee muutaman vuoden takaa Dust & Grooves: Adventures in Record Collecting -kirjasta. Ensimmäinen painos kirjasta saatiin vuoden 2013 Record Store Dayna erittäin rajoitettuna painoksena. Tietääkseni Helsinkiin asti kirjaa ei päätynyt yhtäkään kappaletta ja maailmallakin se myytiin loppuun nopeasti. Oman kappaleeni löysin sattumien kautta paikanpäältä Lontoon länsipuolen Rough Trade Recordsista ja sielläkin kyseessä oli kaupan viimeinen kappale. Kirja perustuu ympäri maailmaa kerättyihin levynkeräilijöiden haastatteluihin ja näiden levykokoelmien tarinoihin. Tarinat kokoelmista ja niiden taustoista ovat mielenkiintoista luettavaa kaiken kaikkiaan. Luulen, että useimmat keräilijät tunnistavat itsensä kirjan tarinoiden rivien välissä.

Helsinki on kaikkiaan hyvä paikka potea levyobsessiota. Kauppoja on asukasmäärään nähden paljon (vinyyliä löytyy kaikkiaan 19 kaupasta) ja useimmille musiikkityyleille on olemassa omat erikoisliikkeensä. Savosta aikoinaan pois kiehuneena yksi keskeisistä syistä poismuutolle oli – työn ja elämän ohella tietysti – aktiivinen alakulttuuriskene bändeineen ja levykauppatarjonta. Ensimmäisestä työpaikasta lähtien valtaosa käteen jäävästä valuutasta on kulunut jossain kaupungin levykaupassa. Aluksi Iso-roballa sijainneessa Stupidossa ja silloin vielä Fredan osoitteessa toimineessa Combat Rock Shopissa. Sittemminhän levykaupat ovat hiljalleen siirtyneet eteläisestä kantakaupungista Kallioon. Ensin muutti Combat Rock Shop Vaasankadulle ja vähän myöhemmin Stupido seurasi perässä Hesarille. Ja siinä välissä ja sen jälkeen paljon muuta.

Tultua selväksi, että Helsinki on enemmänkin koti kuin läpikulkumatka ovat kaupungin muutkin levykaupat tulleet tutuiksi. Kenties viime vuosina tärkeimpänä Keltainen Jäänsärkijä, jonka kautta on tullut tutustuttua enemmänkin funk/jazz/proge -osastoon. Levykaupat näyttäytyvät minulle ennen kaikkea ruokatunnin aikaisina tai työpäivän jälkeisinä hideoutteina. Toisille ne taas ovat enemmänkin sosiaalinen tapahtuma.

—-
12 tuumaa -kirjan joukkorahoituskampanja alkaa 11.9 Mesenaatissa. Previkoita ja muuta mehustelua on katseltavissa kirjan Facebook-sivulla.

Ei kommentteja

The Grateful Dead – The Best of the Grateful Dead 1967-1977 2LP, eli paluu vesimiehen aikaan


The Grateful Deadin kuluvana 50v juhlavuonna julkaistu ”The Best of the Grateful Dead 1967-1977 2LP” juhlistaa bändin uraa retroperspektiivillä bändin levytyshistoriaan. Mukana on biisejä bändin jokaiselta studioalbumilta. CD-muodossa julkaistu kahden levyn kokoelma kattaa vuodet 1967-1989. Vinyyliversiolla on mukana ainoastaan vuodet 1967-1977, mutta jatkoa toivottavasti seuraa ja uran loppuosuudestakin saadaan vastaava kokoelma.

Kiinnostavinta antia vinyyliversiolla on ehdottomasti bändin ns. Warner-vuodet ja niiden aikana levytetyt viisi studioalbumia: The Grateful Dead, Anthem of the Sun, Axomoxoa, Workingman’s Dead ja American Beauty. American Beauty on Workingman’s Deadin ohella omia suosikkejani Warner-levytyksistä.

Yhtyeen urasta ohi puhuen ja tarinaan draaman kaarta piirtäen myös American Beauty on hieno elokuva, joka ei nauti kulttimainetta aiheetta. Yksi elokuvan mieleenjäävimpiä kohtauksia lienee kun Angela Hayes kysyy pöydän ääressä istuvalta Lester Burnhamilta mitä hänelle kuuluu. Kevin Spaceyn esittämä Lester Burnham vastaa: siitä on pitkä aika kun kukaan kysyi sitä minulta… voin hienosti. Lester ei oikeastaan voinut hienosti – tai ehkä hän kaikesta luopuneena tai menettäneenä näki asiat selvästi, mikä on tavallista. Vain muutamia hetkiä myöhemmin Lester Burham lakkaa olemasta. Myös alkuperäinen The Grateful Dead lakkasi olemasta vain hieman American Beauty LP:n jälkeen kun lähinnä viiniin ja bourboniin uskonut kosketinsoittaja Ron ”Pipgen” McKernanin koki kirroosinkatkuisen kuoleman.

Palataan kuitenkin alkuun ja siihen kuinka The Grateful Deadista muodostui yksi psykedeelisen maailman ja jalokivistä.

On palattava rakkauden kesästä vielä pari vuotta taaksepäin aina vuoteen 1967, jolloin The Grateful Dead julkaisi ensimmäisen albuminsa The Grateful Dead (1967). Musiikillisesti levy on lähempänä aikakauden valtavirtarockia kuin sitä kaleidoskooppisilmäistä tajunnan laajentamista ja improvisaatiota, josta ryhmä San Franciscon alueella oli tullut tunnetuksi. Vasta debyyttiä seurannut Anthem of the Sun LP (1968) onnistui siinä missä debyytti oli epäonnistunut: vangitsemaan live-esiintymisissä vahvasti läsnä ollutta vesimiehen aikaa.

Frisco ja kesä ’69. Farkkujen alla ei käytetty alusvaatteita ja helmet ripustettiin pään ympärille kun psykedeelisen The Grateful Deadin taiteellisen kukoistuksen ikuistanut Aoxomoxoa LP (1969) antoi ääniraidan maanalaisen sukupolven elämäntavalle. Albumin äänityksistä tuli bändin historian kallein ja pisin studiosessio. Siihenastisen diskografian heikko kaupallinen menestys ja Warner Brosin kanssa solmittu yhdeksän albumin diili veti kuitenkin kaikkien tilit miinukselle. Kesä muuttui syksyksi ja moni poistui katkon kautta terminaaliosastolle.

Oli tullut laskujen aika sanan kaikissa merkityksissä.

Uusi musiikillinen suunta löytyi kun Jerry Garcia ja – bändin alkuvaiheissa Garciaa vain epävirallisesti avustanut – Robert Hunter ryhtyivät hakemaan vaikutteita Crosby, Stills, Nash & Youngilta. Garcian ja Hunterin säv/san/sov suhde oli ainutlaatuinen ja Workingman’s Dead (1970) LP:lla Hunter mainitaan yhtenä bändin jäsenenä vaikkei tämä koskaan The Grateful Deadin kanssa lavalla esiintynytkään. Workingman’s Dead -albumin myötä yhtyeen uran alkuvaiheen psykedelia korvautui juurevilla kantrirock- ja folk-vaikutteilla. Koko viiden studioalbumin Warner-putki sulkeutuu vuonna 1970 julkaistuun American Beauty LP:seen.

The Best of the Grateful Dead 2LP:n pääpaino onkin ansaitusti juuri kahden viimeisimmän albumin materiaalissa. Vanhoille Deadheadeille kiekkojen mielenkiintoisinta antia lienee pitkäsoitoilla julkaisemattoman Dark Star -singlen mukaan sisällyttäminen. Kokoelman jatko-osan aikataulusta ei ainakaan vielä kirjoitushetkellä ole tietoa. Mutta kyllähän tälläkin pärjää. Essential as fuck.


Ei kommentteja

Berliinin levykaupat, eli Club-Matea Warschauer Straßella

Berliini, tuo kalliin muodin sekä tupakkaa savuavien itä-saksalaisten oluthuoneiden pääkaupunki. Kaupunki, jossa bileet jatkuvat aamun asti – halvan alkoholin, Club-Maten ja rehottavan huumekaupan voimalla – viikon jokaisena päivänä. Kävelykadulla tupakka palaa useimpien huulilla toisen käden kannatellessa avattua Berliner tai Augustiner -olutpulloa. Kreuzbergin ja Friedrichshainin muodostama akseli on kenties oikeasti vapaiden ihmisten viimeinen vyöhyke Euroopassa. On itsestään selvää, että tällaisessa kaupungissa myös (ala)kulttuurielämä on vilkasta. David Bowiekin inspiroitui kaupungista ns. Berliini-trilogian verran.

Postaus kattaa ainoastaan murto-osan kaupungin levykaupoista. Täydellisen listauksen tekeminen, saati ylläpitäminen, vaatisi Vinylhubin kaltaisen sivuston (joka sekään ei ole pysynyt täysin muutoksien perässä). Kyseessä on parin, noin viikon pituisen, levyshoppausmatkan perusteella hyväksi todetut levykaupat.

Listaamani levykaupat sijaitsevat enimmäkseen mainitsemillani Kreuzbergin ja Friedrichshainin alueilla, jonne kaikki muukin alakulttuurisäpinä on kaupungissa keskittynyt, kävelymatkan päässä toisistaan.

Soultrade Recordstore

Schönleinstraßen metroaseman lähellä sijaitseva levykauppa, jossa iso valikoima hip-hopia, jazzia, rockia, reggaeta, funkia, psykedeeliaa ja maailmanmusiikkia. Valikoimissa lisäksi muutamia t-paitoja. Rento ilmapiiri ja ystävällinen palvelu.  Sijainti kartalla | Kotisivu | Kuvan lähde.

Static Shock Musik


Soultrade Recordstoren viereisessä korttelissa sijaitseva punk-levykauppa. Valikoimiltaan edellistä vaatimattomampi ja pienempi, mutta viimeisimmät julkaisut myös maailmalta löytyivät hyllystä, samoin kuin useat vanhemmatkin julkaisut. Kaupan vahvuus on sen erittäin kansainvälinen tarjonta. Palvelu oli hieman nihkeää – vai pitäisikö sanoa perinteisen 90-lukulaista levykauppapalvelua – tai sitten kyseessä saattoi olla puutteellinen kielitaito. Kuinka vaan, mutta mikäli punk-musiikki kiinnostaa niin kauppa on hauska kurisioteetti ja piipahtamisen arvoinen, mikäli sattuu kulmille.  Sijainti kartalla | Kotisivu |  Kuvan lähde.

Wowsville Recordstore

Mikäli Kreuzbergista pitäisi suositella yhtä levykauppaa niin suositus olisi ehdottomasti Wowsville Recordstore. Muutaman minuutin kävelymatkan päässä Static Shockista – tai vaihtoehtoisesti Görlitzer Bahnhofin metriksen likellä – sijaitseva levykauppa löytyy baarin perällä olevasta takahuoneesta. Valikoimissa on enimmäkseen garagea, jazzia, punkia, rockabillya, psychobillya, punkia, boogaloota yms. maailmanmusiikkia. Pieni tila, paljon levyjä ja tupakansavua. Kalleimpien levyjen ostamiseen voi hakea rohkeutta baarin puolelta, jossa soi kaupan valikoimiin sopiva musiikki. Sijainti kartalla | Kotisivu | Kuvan lähde.

Coretex Records

Oranienstraßella, lyhyen kävelymatkan päästä Görlitzer Bahnhofin metroasemalta, löytyy Coretex Recrods. Valikoimiin kuuluu enimmäkseen punkia kaikkine alalajeineen, mutta myös reilusti metallia. Oman vaatemerkin lisäksi kauppa myy paljon bändipaitoja yms. merchandisea. Brittivaatteita varten (Dr. Martens, MERC, Ben Sherman, Fred Perry jne.) Core Tex on avannut lähelle erillisen myymälän. Myös kaupan omaa olutta kannattaa maistaa! Sijainti kartalla | Kotisivu | Kuvan lähde.

Groove Records


Kreuzbergin sykkivästä sydämestä vain parin tuopin päässä kohti Friedrichainia on Groove Records. Pücklerstraßella sijaitsevan myymälän lähin metroasema lienee Schlesisches Tor. Groove Records muistuttaa valikoimaltaan melko paljon Soultrade Recordstorea. Tarinan mukaan kyseessä on Kreuzbergin vanhin levykauppa. Ääripunkin ystävät tai Flow-väki Groove Recordsin valikoimista tuskin kostuu paljoakaan – alueella kylläkin sijaitsee useita asiakaskuntaa palvelevia erikoisliikkeitä – mutta hieman seesteisemmällä maulla aseistettu herrasmies saa kulutettua kauppaan pitkän pennin. Sijainti kartalla | Kotisivu.

Bis Aufs Messer Records


Nyt päästiin asiaan! Bis Aufs Messer Recordsin myymälä on Friedrichainissa Warschauer Straßen juna-aseman välittömässä läheisyydessä. Kadun mutkassa Marchlewskistraßella sijaitseva puoti on ehkäpä listan vähiten nuhjuinen ja energioiltaan tervehenkisin. Levyvalikoima on hyvin uutuuspainotteinen. Pääpainon ollessa punkissa ja garagessa, löytyy liikkeestä myös ilmeisen hyvällä maulla kuratoidut osastot maailmanmusiikkia, heavya, elektroa, jazzia yms. Sijainti kartalla | Kotisivu | Kuvan lähde.

Vopo Records


Hieman pohjoisemmasta, Danziger Straßelta, löytyvä Vopo Records on mielestäni Berliinin punk-levykaupoista parhain. Valikoimissa on ainakin punkia, hardcorea, metallia, garagea, reggaeta, skata ja hip-hopia. Myös merchandise-tarjonta on laaja. Palvelu kaupassa on verkkaista ja ystävällistä. Mikäli munkki käy, niin odotellessa sinulle tarjotaan olutta. Lähin metroasema on Eberswalder Straße, jonka varrelta – kohti Vapo Recordsia kävellessä – löytyy pari muutakin levykauppaa. Maininnan arvoinen on ainakin Coast to Coast Records, jonka käytettyjen levyjen valikoimista tekee todennäköisesti hyviä löytyjä. Sijainti kartalla | Kotisivu | Kuvan lähde.

Jazz Dreams


Jazz Dreams on Berliinin jazz-taivas, joka levyjen lisäksi myy myös levysoittimia ja levysoitinten tarvikkeita. Kaupassa on valtava yli 35 000 levyn suuruinen valikoima jazz-levyjä. Palvelu on kuumottavan hyvää ja myyjän rakkaus jazzia kohtaan on ilmeistä. Levykaupan sijainti muita haasteellisempi, mutta matka on pienen vaivan arvoinen. Helpoin reitti on ottaa metro Pankowiin, josta on noin kymmenen minuutin bussimatka Hermann-Hesse-Straßelle. Tarkat bussinumerot kannattaa selvittää etukäteen tai paikan päällä esim. BVG FahrInfo-applikaatiolla. Sijainti kartalla | Kotisivu.

Ei kommentteja