– ”Perkeleen kameraa heiluttavat pers’reijät. Helvettiin koko kaupunki!”

Näillä sanoin Keith Jarrett ilmaisi turhautuneisuuttaan italialaisen festivaaliyleisön edessä vuonna 2007. Tämän jälkeen tapahtuman järjestäjä linjasi, ettei hän olisi enää jatkossa tervetullut tapahtumaan. Toisin kuitenkin kävi – dekoroihan aika pilvenreunuksetkin hopealla. Vuonna 2013 yleisöä oli ohjeistettu antamaan tervetuliasaplodit seisaaltaan sekä välttämään kameran käyttöä konsertin aikana. Trio saapuikin lavalle vastaanottamaan yleisön vain poistuakseen välittömästi. Ihmisjoukossa oli välähtänyt salama. Managerin intervention jälkeen trio palasi estradille, mutta soitti pimennetyllä lavalla laiskan setin, ilmapiirin säilyessä räjähdysherkkänä loppuun saakka. Konsertin jälkeen Jarrett poistui yksityiskoneellaan venetsialaiseen viiden tähden hotelliin.

Arvostan, kuinka joku vaatii yleisöltä samaa täydellisyyttä kuin itseltään. Onhan jalkapallokin herrasmiesten laji.

Hymns Spheres (1976) on kenties äärimmäisin oodi yksilöllisyydelle, mitä jazz-ympyröissä on koskaan kuultu. Se koostuu puhtaasti, koko 94 minuutin pituudeltaan, Ottobeurenin Abbey -luostarin barokkiaikaisilla kirkkouruilla esitetystä vapaasta improvisaatiosta. Absoluuttisen sävelkorvan omaava Jarrett intoutui 70-luvulla levyttämään useampiakin vapaasti improvisoituja yhden miehen pianokonsertteja jopa siinä määrin, että häntä alettiin syyttää egoismista [lue: kusipäisyydestä]. Vai miltä kuulostaa 70-luvun lopussa julkaistu eeppisen suuri Sun Bear Concerts -kokoelma, joka sisältää 10LP:n verran Japanissa tallennettuja improkonsertteja? Oli miten oli, puhe on halpaa. Noiden yhden miehen improkonserttien joukosta löytyy myös Jarrettin tunnetuin julkaisu The Köln Concert (1975), joka lienee tälläkin hetkellä maailman myydyin piano-albumi, sekä jo itsessään Jackson Pollokin tippataiteeseen verrattava näyte luovasta voimasta.

Voimaa, lisää voimaa! Ja sitä Ottobeurenin Abbey -luostarista löytyi.

Kirkon parvella soi muutakin kuin Bach, kun yli 200 vuotta vanhojen urkujen äänikerroista ruuvattiin irti uusia saundeja. ECM:n alunperinkin tuplana julkaisema albumi julkaistiin 80-luvulla lyhennettynä CD-versiona nimellä ”Spheres”. ECM on saksalainen 60-luvun lopussa perustettu levy-yhtiö, jonka missio on julkaista raikasta mannermaista äänimaisemaa genrejen barriäärit ohittaen [Most Beautiful Sound Next to Silence]. Tämä typistetty laitos jossa Sphereseistä ovat mukana osat 1st, 4th, 7th ja 9th on kuitenkin ongelmallinen. Mikäli jatkuvasti kehittyvältä tarinalta poistaa alun ja lopun lisäksi viisi väliosaa, tulee jatkumosta hajanainen sekä irrallinen alkuperäisestä tarkoituksestaan. Varsin epäeeppinen lopputulos.

– No overdubs, technical ornamentations or additions were utilized, only the pure sound of the organ in the abbey is heard. Many of the unique effects, although never before used, were accomplished by pulling certain stops part way, while others remain completely open or closed. Amazingly, baroque organs have always had this capability. – Keith Jarrett

Levyn aloittavan ”Hymn of Rembrance:n” ja päättävän ”Hymn of Release:n” välille mahtuu kaikkiaan yhdeksän toisiinsa punoutuvaa osuutta [Spheres]. Hymnien edustaessa perinteisempää kirkkourkusaundia, ulottuu Speheresien äänimaisemat aina altaan syvään päähän saakka. Ne kattavat kaiken mahdollisen, mitä vuosisatoja vanhasta demoneita lahtaavasta konekiväristä saa polkemalla irti. Vaikka albumin parhaat hetket kuullaankin osien 1st, 4th, 7th ja 9th aikana, olen ajatuksissani palannut useasti 3rd ja 4rd osien siltakohtaan. Siihen, kuinka jopa sibeliaanisesti soiva 3rd osa vaihtuu luontevasti 4rd osan lynchmaiseen tunnelmaan. Sekä siihen kuinka 6th osan urkupilleistä puhaltava ilmanpaine yltää tarkkailumonitorin kautta lähes kasvoille saakka, kun taas 7th osa johdattaa orgaanisella tavallaan elektromaiseen transsiin. Helvetti soikoon, makaan lattialla miettien onko ajan rakenne muuttunut..?

Miles Davisin kanssakin musisoineen Jarrettin uralla Hymns & Spheres -albumi on ilmentymä taiteilijan etsikkoajasta. Ajasta, jolloin tämä löysi instrumentin kautta oman äänensä kuljettaen sen äärirajoille, aina käymättömistä korpimaista viimeiseen saakka. Tämän ansiosta jotkut kokivat, ettei Jarrett noudattanut musiikissaan mitään tiettyä kaavaa ja rikkoi täten tuotelupauksensa. Ihmisten katseissa on aina ollut paljon pelkoa silloin, kun yhden hyväksymä artisti päättää yksipuolisella päätöksellään rikkoa sanattomasti sovittuja heimorajoja.

Tämä korostuu varsinkin musiikkiyleisössä, ja löydän myös itseni usein sama katse silmissäni.

https://www.youtube.com/watch?v=R0kBvrh45jU
https://www.youtube.com/watch?v=ZTF5z7Ax3oM

Olisin mielelläni upottanut albumin Spotifysta postaukseni yhteyteen, mutta ainakin kirjoitushetkellä ECM on siitä (epä)kiitollinen levy-yhtiö ettei se ole antanut julkaisujaan ilmaisjakeluun. Apple Music? Tidal? Go figure.