Jack White – Lazaretto LP, eli ”You drink water, I drink gasoline”


Tämä on ollut harvinaisen mielenkiintoinen viikko lojua selällään blogosfäärissä. Pistellä itseään etusormella mahaan ja seurata kuinka keskivartaloon kertynyt rasva lähtee värähtelemään kohti kylkiä tökkimisen seurauksena. Se on omaa irvokasta puolialastonta alastontanssiani musiikkilehdistön kuolinvuoteella ja tanssia spekulaatiolle fyysisten äänitteiden turhuudesta. Onneksi on Riku Rantala, joka antaa kaltaisilleni miehille vielä valheellisen toivon päätyä seksisymboliksi.

Aiheethan ovat enemmän tai vähemmän – ei kyllä ne ovat selvästi enemmän – kuolleita hevosia, ellei niiden sanojina olisi musiikkitoimittajia ja tiskijukkia.

Tässä on vielä lapsi menevä pesuveden mukana. Tiskijukat kertovat vihaavansa levyjä ja toimittajat toteavat musiikkijournalismin olevan lähinnä tylsistynyttä mainostekstien kuola poskella kirjoittamista. Totuus on aina vaatinut valheen henkivartijakseen, nyt henkivartija on kuollut. Tänään on se huominen, jota moni hauenleuka eilen odotti.

Kun nyt tartun uuteen, kesällä julkaistuun, Jack White -albumin niin voin vakuuttaa ettei tämä ole ostettu mainos. Tästä joutui ihan itse maksamaan.

Jack White on luova, itseään Michelangeloon vertaava eksentrikko, joka on The White Stripesin jälkeen ollut osana parissakin vaikuttavassa blues-rock -kokoonpanossa: The Raconteursissa ja The Dead Weatherissa. Molemmat edellä mainituista bändeistä vivahtavat voimakkaasti The White Stripesin suuntaan. Tämä on vertaus, joka on kaikille osapuolille yhtä epäedullinen, mutta joka on pakko esittää jotta sen voi kumota. Peratessani läpi tuotantoa johon Jack White on ollut osallisena, olen tullut johtopäätökseen ettei ole olemassa mitään Jack Whitesta irrallaan olevaa The White Stripes -soundia, koska itseasiassa myös The White Stripes kuulostaa Jack Whitelta.

Eikä tuon Valkoisen Herttuan soolotuotanto tee tässä asiassa kovinkaan suurta poikkeusta, vaikka pitkälle pääseekin. Edelliseen Blunderbuss -albumiin verrattuna itseasiassa hyvinkin pitkälle. Lazaretto LP:n biisimateriaali on yhtä monipuolista kuin Mr. Whiten – Third Man Recordsin perustajan, Record Store Day 2013 -lähettilään ja tuon kauniin runollisen miesperkeleen – tyylitaju, eikä sitä voi selkeästi naulata kiinni mihinkään lokeroon. On siis laimeasti tyydyttävä toteamaan, että kyseessä on tavallista monipuolisempi, mutta tutun blues-rockmainen Jack White -albumi.

Vielä sananen itse äänitteestä, vinyylistä.

Hauskana yksityiskohtana, levyn A-puolen sointisuunta on lopusta alkuun ja muodostaa loppumatriisissa [tässä tapauksessa siis levyn alussa] päättymättömän silmukan puolen päättävän High Ball Stepperin kitarariffiin. Tietäjät tietää.


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.