Glasvegas – Later…When The TV Turns To Static LP, eli antenniosastolta päivää


Televisiossa lumisadetta, lattialla haarukka ja veitsi. Pizzalaatikko on  enää vain osittain ruokapöydällä ja levysoittimen neula juoksee loputonta silmukkaansa Amebixin Monolith LP:n matriisissa. Naps… naps… naps… naps…

Herään kylpyhuoneen lattialta ilman vaatteita, hipaisun ennen kuutta sunnuntai-aamuna. Hengitän syvään. Hengitän valitettavasti edelleen. Neljännen päivän päänsärky, viidennen vuoden masennus ja kolmannenkymmenennenkolmannen vuoden vitutus. Naps… naps… naps… naps…

Jossain vaiheessa antenniosastolla kai sanoo vielä viimeisen kerran naps ja silloin ei enää auta muu kuin sähköshokkihoito jossain niistä lukuisista sairaaloista, joiden seinät ja huoneet ovat kaikkialla saman värisiä ja jotka haisevat kaikkialla samalle puhdistusaineelle. Käytävillä, joilla kiirehditään tai laahustetaan ja joiden kaiku vastaa kysyjälle aina yhtä monotonisesti. Me kaikki todennäköisesti päätämme päivämme sellaisessa paikassa. Yksinäisenä ja kurjana, mutta luulen sen olevan ihan ok.

Lasken kraanasta vettä ja kippaan ranskalaisten jämät pizzan päälle. Se on A-luokan aamiainen B-luokan kansalaiselle glasvegasissa vietetyn illan jälkeisenä aamuna.

Eteisen lattialla on viikolla tullut Rumba. Uudelleensijoitan sen yleensä suoraan kaihtimen välistä Helsinginkadulle tai neljään osaan revittynä paperinkeräykseen. Paska lehti. Ja vaikka sillä olisikin hetkensä niin levyarvioita voi siitä huolimatta kirjoittaa kuka tahansa. Ihan jokainen. Minä, sinä ja Naapurin Allu. Ei tarvitse olla elitistisen maailmankatsomuksen taakse sivistymättömyyttään pakeneva idiootti tai aivoton laumasielu.

Kesä ja kesän festarit. Laumasielut. Ajanjaksosta jäi varsin hatara muistikuva. Muistikuva, jota Glasvegasin James Allan kuvailisi kenties fraasein: uppopaistettu Mars -patukka, tunkin pitäminen, alkoholin liikakäyttö tai jopa eufoorinen sydänsuru. James Allan onkin #swag miehiä ja tekee edelleen biisejä, joita kuunnellessa olisi helppo heittäytyä kaunopuheiseksi romantikoksi tai vaikkapa betonikolossien keskellä sosiaalityöntekijäänsä odottavaksi syrjäytyneeksi runoilijaksi. What’s a Wonderwall anyway.

Glasvegasin uudesta Later…When The TV Turns To Static LP:sta on kirjoitettu valitettavan vähän näissä epäkaupallisissa, ammattilaisten ja amatöörien ylläpitämissä verkkojulkaisuissa. Ja mikäli jutun jostain sattuukin löytämään niin niissä ei koskaan mainita albumin nimestä voimakkaasti väreileviä The Misfits -vaikutteita. Puhumattakaan siitä, kuinka loistavasta albumista loppujen lopuksi on kyse.

Yksi sana tykyttää jatkuvasti takaraivossani. Kiusallista.

Se liittyy vuodenaikaan ja musiikkiin. Jätän sen kuitenkin sinun pääteltäväksi, koska olisi liian banaalia sanoa sitä ääneen. Itseasiassa paljastin jo nyt liikaa ja jos vielä jatkan niin joudun poistamaan blogini säilyttääkseni edes rippeet näistä rypeneistä sian kasvoistani. Siksi luovutankin puheenvuoron William Shatnerille: They’re young, they’re fresh and tonight they’re playing their hit single…

Seuravaan kertaan!


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.