Dick Dale, eli does he look like a bitch?


Tykkään yli kaiken siitä äänestä minkä kuulen laskiessani levysoittimen neulan vinyylilevyn pinnalle. Antenniosastolla se tuntuu samalta kuin Pepen kuseminen.

Erityisen lisämausteen siihen tuo mikäli levy on estetiikaltaan – puhumattakaan sisällöstä – yhtään samanlainen kuin jokin Dick Dalen albumeista.

Dick Dale. Nimi pudotettu.

Rantapoikien rantapoika ja surffareiden surffari. Palatkaamme ajassa taaksepäin aina tuonne Instragramin filtteröimättömälle 60-luvulle, jolloin Fenderin kitaravahvistimet kelpasivat lähinnä joulukuusen koristeiksi ja yhdysvaltain nykyinen – Nobelisti sotarikollinen – presidentti Barack Obama oli vain hieman enemmän kuin märkä läntti isänsä auton takapenkillä. Noina öinä ja iltoina Dick Dale teroitti kynsiään tanssilavoilla ja kokista ja pehmyttä – cocktailina tai erikseen – myyvissä kalifornialaisissa baareissa.

Syntyi ääni. Syntyi saundi. Syntyi legenda. Syntyi The King of Surf.

Vuosikymmenten ajan surfin ja rautalangan ajattomana klassikkona pidetty Misirlou breikkasi moderneille musiikinkuluttajille viimeistään kun Tarantino poimi sen mukaan Pulp Fiction -elokuvan soundtrackille. Vaikka Pulp Fiction onkin elokuvana parasta a-luokkaan niin saan aina näppylöitä siitä pöhinästä mikä syntyy kun massat löytävät apajan jossa ryöstökalastaa ja kerskakuluttaa musiikkia. Usein se pöhinä ei ole mitään muuta kuin pahimmanlaatuisen kärpässyndrooman oireita; tykätään paskasta. Does he look like a bitch?

Minulle Dick Dale breikkasi nimenä noin vuosi sitten kun Sundazed -levy-yhtiö päätti julkaista uudelleen Dick Dalen tuotannon. Kerää koko sarja? Varmasti kerään.

Luupatessani nyt tuota reilun sadan euron arvoista – levypainoltaan yhdeksänsadan gramman – kasaa vinyylipelleteistä puristettuja äänilevyjä, aavistelen että tuossa on lähes kaikki mitä minun oikeastaan tarvitsee tietää musiikista. Tämä palapeli on enää kahta palasta vajaa siitä, että löydän absoluuttisen totuuden, käden tien ja minut ohjataan kivipolkua pitkin perille zenin puutarhaan.

Dick Dale surffaa oikeat aallonharjat ja välittää erikoispaksujen kitarankieltensä kautta olennaisen Rock & rollista ja Kennedyn ajan viattoman amerikkalaisen unelman hegemoniasta – siitä samasta unelmasta, joka saa pimut lisäämään Tumblr -nimimerkkinsä perään vintage doll ja hamstraamaan laivastonsinisiä pallohameita joulun jälkeisistä alennusmyynneistä. Ja minulla ei olisi mitään sitä vastaan mikäli joku heistä joskus istuisi yksiöni futon-patjalla ja pyörittäisi pilliä lasisessa Coca-Cola -pullossa; samalla kun siro ballerinasta vedetty jalka polkee huomaamattomasti tahtia Shake ’n’ Stompin mukana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.