Bob Dylan – Triplicate 3LP, eli Suuri Amerikkalainen Laulukirja (Make America Great Again)

Vuoden vaihteessa Bob Dylanilta julkaistiin The Real Albert Hall Concert, joka sisälsi vuoden 1966 kiertueella äänitetyn konsertin Lontoon Albert Hallissa. Näennäisen harmittoman julkaisun taakse on kuitenkin haudattu useita epäselvyyksiä. Keskeisin niistä liittyy jonkinlaisen ratkeamispisteen Dylanin uralle antaneeseen konserttiin Manchesterin Free Trade Centerissa, joka aikoinaan julkaistiin virheellisesti nimellä The Royal Albert Hall Concert. Konsertin aikana Dylanille huudetaan yleisöstä ”Judas!”, johon tämä vastaa ”I don’t believe you. You’re a liar!” ja piiskaa bändiään soittamaan – konsertin päättävän  Like a Rolling Stonen – ihan vitun lujaa. Kyseinen purkaus päätyi myöhemmin mukaan Martin Scorsesen ohjaamalle dokumentille* ja se on omiaan kuvaamaan vanhan kaartin tunnelmia Dylanin siirryttyä kohti elektronisempaa ilmaisua. Kiertueella Dylanin kuvailtiin olleen itsetuhoinen sekä elimistö jatkuvasti täynnä erilaisia vierasaineita.
* No Direction Home, 1969

Vain muutama kuukausi kiertueen jälkeen tapahtuikin yksi Rockin Suurista Mysteereistä, kun Dylan kaasutti 500-kuutioisen Triumph Tiger 100 -moottoripyörän tuusan paskaksi kotinsa lähellä Woodstockissa, murtaen samalla useita niskanikamiaan. Onnettomuuteen liittyy kuitenkin avoimia kysymyksiä kuten se, ettei ambulanssia koskaan tilattu paikalle ja se, ettei hän koskaan hakeutunut oikeaan sairaalahoitoon. Onnettomuudesta alkoi kahden vuoden toipumisjakso, jonka aikana äänitettiin vuonna 1975 virallisen julkaisun saanut Basement Tapes.

Toipumisen jälkeinen suosio kesti aina 70-luvun loppuun saakka, mutta sen huippu koettiin 1975 jolloin kellarinauhojen lisäksi julkaistiin Blood on Tracks, jota voidaan pitää yhtenä Dylanin uraa määrittelevistä albumeista. Krumeluurin 80-luvun mahalaskua seurasi 90-luku, jonka lopulla tämä pääsi takaisin kiinni menestyksen kantaan löytämällään Americana-soundilla.

I don’t see myself as covering these songs in any way. What me and my band are basically doing is uncovering them. – Bob Dylan

Tempestin [2012] jälkeen ainoastaan muiden lauluja äänittäneen Dylanin crooner-vaihetta juhlistava Triplicate on kolmeen osaan jaettu tripla-albumi, jossa jokainen levy muodostaa oman temaattisen kokonaisuutensa: ’Til the Sun Goes Down, Devil Dolls sekä Comin’ Home Late. Kuten tästä, myös aiempien Shadows in the Night [2013] sekä Fallen Angels [2016] albumien Frank Sinatra -tulkinnoista löytyy paljon samaa kuin Johnny Cashin American Recordingseissa, vaikkei ne – ainakaan vielä uran tässä vaiheessa – vastaavanlaisena viimeisen ehtoollisviinin läikyttelynä näyttäydykään. On kuitenkin selvää, että veri on jo roiskittu aiemmille raidoille ja nyt, narratiivin kääntyessä syksyyn, puista putoavat lehdet ovat jo pitkälti oman tomumajan tuotantoa.

Dylanin äänestä joko tykkää tai ei. Joitain ärsyttää sen terävänä soliseva äänivirta eikä Triplicate muodosta asiaan poikkeusta. Päinvastoin. Olen aina pitänyt Dylanin soinnista ja tämän lyyrisestä runoudesta. Ensimmäisen yön liskot tai toisen yön reittä pitkin kiipeävät hyönteiset menettelee, koska kolmantena yönä Robert Zimmermann ilmestyy raspi kurkussa, kolme levyllistä Frank Sinatra -tulkintoja mukanaan. Jos totta puhutaan, niin Sinatra tuskin on yhdenkään alkuperäisenä kirjoittajana, vaikka useimmat Dylanin versioista nimenomaan Sinatran levytyksiin pohjaavatkin.

Likainen temppu ja törkeys ovat molemmat lieviä ilmaisuja sille, ettei cover-albumin liitteistä löydy alkuperäistekijöiden krediittejä. Kuten myös se, että Euroopan markkinoillekin tarkoitettua deluxe-versiota on saatavana ainoastaan jenkkipainoksena. Mitä enemmän kuunteluni on kallistunut kohti audiofiili-asetusta, niin sitä enemmän ymmärrän, että vallitseva käsitys vinyylipainoksista – US-painosten kyseen ollessa – on pelkkää roskaa. Valtaosassa ongelmana on huonolaatuinen (lue: kierrätetty) vinyylipelletti tai liian loppuun käytetty levymuotti (lacquer). Vaihtamalla paranee tai sitten ei; riks raks poks ja kellogg’s rice krispies. Osta lippu ja hyppää kyytiin.

Deluxe-painos on vimpan päälle hienosti toteutettu replika savikiekkojulkaisusta, jossa ”kirjakansien” väliin on nidottu kolme kovakartonkista sisäkantta. Näiden sisältä aarteet löytyvät omista antistaattisista sisäpusseistaan. Mukana tulee MP3-latauskoodi, jonka kautta koko albumin saa ladattua vuoden sisällä itselleen. Pidän kuitenkin ongelmallisena, ettei tiedostoja kuunnellessa teos jakaudu yhtä selvästi kolmeksi erilliseksi osaksi kuin levyiltä kuunneltaessa. Se myös alleviivaava tosiasiaa, etteivät levyn kolme eri osaa eroa toisistaan nyt niinkään paljoa, mutta silti kyseessä on kompromissi, jossa osa tähtipölystä on ikuisesti poissa.

Äänityksen ja masteroinnin jälki on loistava ja jokainen instrumentti on selvästi läsnä. Pidän varsinkin siitä, kuinka varmat bassolinjat kuljettavat bändiä läpi levyjen, sekä siitä dynamiikasta, joka muodostuu Dylanin karhean äänen ja hyvin kurinalaisen bändin välille. Kaikkiaan Triplicate pitää sisällään kolmekymmentä lukua Suurta Amerikkalaista Laulukirjaa. Se on suuri määrä teoksia sisäistää ja tulkita. Osa kappaleista on varmasti esittäjälleen tärkeämpiä kuin toiset, mutta en epäile, etteikö jokaikiseen olisi panostettu täydet 100.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.