Sabu Martinezin esikoinen Palo Congo [1957] on listattu yhdeksi maailman 1001 levystä, jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään. Sen sijaan The Penguin Jazz Guide (The History of the Music in the 1001 Best Albums) kirjassa Sabu Martinez mainitaan ainoastaan Dizzy Gillespien levytysten alaviitteenä. Kirjan isoveli, varsinainen The Penguin Guide to Jazz Recordings [8th edition], ei myöskään ole pitänyt aiheellisena antaa Martinezille palstatilaa. Useampia alaviitteitä kuitenkin löytyy: J.J. Johnson, Horace Silver sekä Art Blakey mainitakseni. Kyseinen laitos on muutenkin kattavampi reilun 1500 sivun sekä 14 000 julkaisun pituudellaan.

The Penguin Guide to Jazz Recordings [Brian Morton & Richard Cook] on tärkein olemassa oleva referenssiteos jazz-levytyksistä. Se sisältää aakkostetun listauksen artisteista, sekä näiden saatavilla olevista levytyksistä lyhyine arvioineen. Kirjan ensimmäinen versio tuli markkinoille vuonna 1993, mistä lähtien siitä on julkaistu päivitetty laitos aina kahden vuoden välein Cookin kuolemaan 2008 saakka. Listausten parasta antia ovat kirjoittajien poiminnat [crown collection] sekä ns. core collection, joka sisältää jazz-historian tärkeimmät julkaisut ja merkkipaalut. Teoksen massiivisuudesta kertoo jotain sen reippaasti yli satasivuinen hakemisto, joka jossain laitoksessa pudotettiin kokonaan pois tilan säästämiseksi. Uutena kirjaa on vaikea löytää – tilasin omani Yhdysvalloista käytettynä – mutta vuonna 2011 siitä julkaistiin 1001 kuratoitua albumia sisältävä versio nimellä The Penguin Jazz Guide (The History of the Music in the 1001 Best Albums), jonka saatavuus on edelleenkin hyvä.

Tutkin kirjojani kynnenaluset likaisena. Tarkastan jokaisen viitteen ja luen edellisen omistajan sivun marginaaliin jättämiä muistiinpanoja. Kirjansivut koirankorvalla annan lopulta periksi ja kaadan viskilasiin 8cl Ardbegia. Kirjan esipuheen mukaan myös Cook oli suuri Islay-viskin ystävä.

Palo Congo LP:n– sekä osin koko Martinezin soolotuotannon – kohdalla voitaneen puhua unohdetusta klassikosta. Levystä, jota ei koskaan kätketty liian näkyville. Aarteesta, jonka saattaa löytää vain käytetyillä levyillä täytettyjen levyarkkujen loputtomasta paljoudesta.

Ruotsalainen Mellotronen-levymerkki julkaisi vajaat kymmenen vuotta sitten Martinezilta neljän LP-levyn sarjan. Ne koostuvat pääasiassa Ruotsin radion arkistoista löytyneistä tallenteista, jotka äänitettiin 70-luvulla Martinezin pitäessä residenssiään Ruotsissa. Muilta osin Sabu Martinezin nimen kohdalla levykauppiaiden katalogit näyttävät valitettavan usein pelkkää tyhjää. Ehkäpä juuri tämä oli syynä siihen, että Richard Cook ja Brian Morton päättivät rajata Martinezin ulos kirjastaan.

Kyseisellä levyllä Sabu Martinez yhdistää liki suodattamattoman afrokuubalaisen perinteen jazz-musiikkiin, jonka etualaa ovat totutusti hallinneet eurooppalaista perimää olevat instrumentit. Keskeisimmät afroperinteen elementit koostuvat rummutetusta rytmistä sekä laulujen selkeästä kysymys-vastaus rakenteesta. Näistä etenkin jälkimmäisestä on tullut tärkeä osa jazzin dynamiikkaa. Eurooppalaisista elementeistä levyllä mukana on kitara ja basso.

Vaikkei Palo Congo LP olekaan sanan varsinaisessa merkityksessä jazz-levy niin se kuitenkin nostaa esiin latinorytmien – usein taustalle jäävän – osuuden tyylilajissa. Perkussiosektio vyöryy päälle useamman congarumpalin ryhmänä ja sen kappaleittain vaihteleva rooli onkin levyn kiinnostavin otanta. Levyn keskivaiheille sijoittuva Asabache, joka on levyn ainoa puhdas ”rumpuraita”, ja sitä seuraava – edelleenkin perkussiokeskeinen – Simba esittävät conga- ja bongorummut johtavina instrumentteina. Sen sijaan levyn alku- ja loppupuolelle sijoittuvissa – osin uskonnolisiin rituaaleihin pohjaavissa – Billmba-Palo Congossa ja Aggo Elegussa, perkussioita käytetään luomaan taustalle syke, jonka päälle ryhmä laulaa kysymys-vastaus rakenteella. Levyn avaava El Cumbanchero on levyn tutuin aurinkoranta-lattaribiisi kitaroineen kaikkineen. Rhapsodia Del Maravillosossa puolestaan on havaittavissa vahvoja karibialaisia Calypso-vaikutteita.

Hyvin Prestige Recordsin tuntuisesta kansikuvasta huolimatta levy on Blue Noten julkaisu vuodelta 1957. Oma [kuvassa oleva] kappaleeni on japanilaisen Toshiba EMI Ltd:n uusintapainos vuodelta 1993. Eurooppalaista vinyylipainosta levy ei koskaan olekaan saanut. Vaikka Japani-painosten kohdalla hinnan voikin usein tuplata Eurooppa/US-painoksiin verrattuna, niin ovat ne tästä huolimatta jokaisen äyrin arvoisia. Valmistusmateriaalit ovat laadukkaampia eikä tyypillisiä ärsytyksen aiheita, kuten surface noisea, käyrällä olevaa levyä tai vetojälkiä jättävää sisäpussia, juurikaan esiinny.

Saatesanoja mukaillakseni, levy on kaikkiaan hieno matka musiikilliseen maailmaan, jonka säännöt ja käytännöt eroavat totutusta. Tästä huolimatta, siitä ei puutu taiteellisuutta eikä estetiikkaa sen omaleimaisen musikaalisuuden ollessa hyvin pitkälle kehiteltyä.

Hyvän mielen levyjen paluu. Nipponin naiset sotkevat taas kuviot. Tervetuloa yölennolle Nousevan Auringon maahan. Tänään koneenne kapteenina en toimi minä. Mustikkamehu ja vodka, kiitos. Onko Beefeateria vielä jäljellä, avataanko se kentältä ostettu absintti nyt? Hei jätkä… sinä jolla on se vitun patalappu päässä.. jono menee täällä!

On lokakuu ja minusta näkee sen. Likimain samoilla sanoin tai ainakin samalla retoriikalla alkoi juttusarjan ensimmäinen kirjoitus elokuussa 2014. Luettuani tekstin läpi nyt, löydän siitä paljon parannettavaa. Jutun Nippon Girls -kokoelmasta julkaistiin seuraavana vuonna myös jatko-osa, mutta en koskaan tavoittanut levystä vastaavaa tunnelmaa kuin alkuperäisestä.

Mieleen palaa kesäkuu 2013.

Mietin menneitä ja tulleita. Ihmisiä, joiden halusin lähtevän ja niitä joiden halusin jäävän. Levyjä, joita soitin sinä kesänä, kun jäin yksin, ja kuinka kesän käännyttyä syksyyn seurasin patterin vieressä patjalla maaten auton valojen pyyhkivän kattoa. Aika oli litteä ympyrä, jonka aamukasteen tuoma musta aurinko nieli kitaansa vain ilmestyäkseen uudestaan kosmoksessa kuin karman ikuinen palautustavara. Olin aluksestaan eksynyt ja vapaasti leijuva kosmonautti – keskellä tuntematonta, painovoimatonta äärettömyyttä – tuolla ylhäällä, missä hiljaisuus on täydellisen hiljaista ja yksinäisyys täydellisen yksinäistä. Yksinäisyys oli jonottaa yksin yhden hengen pöytään ohjausta ravintolassa lauantai-iltana. Tilata listan kalleinta ja juopotella aina sulkemiseen saakka, kerätä kaikesta täydet sarjat ja janota elämää ja kokemuksia, joista mikään ei ollut liian kiellettyä tai myöhäistä, koska kyse oli minusta, minusta ja minusta ja siitä, ettei kukaan joutuisi elämään elämäänsä ainoastaan toisten kokemuksien kautta. Oliko Avaruusseikkailu 2013 kaiken sen arvoista? Lojua Venuksen päällä susia odottaen: susia, jotka tulivat ja jotka repivät kaiken, minkä irti saivat. Oliko pieni askel ihmiskunnalle lopulta liian suuri yhden miehen se ottaa.

Paluu Nipponiin ei ole helppo.

Kynänkärki kuitenkin kuljettaa minua kohti tuntematonta, kerien allaan auki keskiviivaa kuin Amerikkalainen Pyhälehmä Jack Kerouacin romaanissa. Mitä tekemistä tällä paskalla on muka LP-levyjen kanssa. Ei mitään, mutta minulle Aivan Kaikkea.

Tämä, vuoden 2017 alussa julkaistu Lovin’ Mighty Fire: Nippon Funk Soul Disco 1973-1983 2LP jatkaa samaa linjakasta saagaa kuin englantilaisen Big Beat-levymerkin Nippon-sarjan aiemmat osatkin. Tällä kertaa huomiopiste on 70-luvun discobuumia elävässä Japanissa. Levyn saate osaa kertoa, että diskoteekkejä oli Japanissa 70-luvun puolivälissä Amerikkaan verrattuna onnettoman vähän (600/10 000). Vaikkei tanssilattioiden mitätön määrä ole kansakunnassa venettä The Hues Corporationin tapaan keikuttanutkaan, niin se ei suinkaan ole ollut esteenä Japanin mystisille hopeisille discomiehille kokata rytmilaboratoriossaan hyvää domestista jytää. Joskin, ilman asiallista radiosoittoa tai muuta laajalevikkistä foorumia tuotokset painuivat nopeasti unohduksiin, ja valitettavasti myös sinne jäivät.

Vaikka discomusiikin suhteen Japani olikin Amerikkaa kopioiva osapuoli, niin levyllä mukana oleva Ebonee Webb on todiste jostakin päinvastaisesta. Tämä Memphisistä kotoisin oleva ryhmä tunnettiin alkujaan nimellä Ebony Webb. Epäonnistuttuaan kotimarkkinoilla ryhmä vaihtoi nimensä tavutusta ja levytti hetken aikaa omia versioita japanilaisesta kansanmusiikista. Resepti puri ja saavutti Japanissa jopa jonkin asteista menestystä, mutta jäi maassa vain kurisioteetin asteelle, eikä suurta läpimurtoa koskaan tapahtunut. Yritys ei kuitenkaan ollut turha, koska se johti – maitojunalla kotiinsa palanneille muusikoille – levytyssopimukseen Capitolin kanssa.

80-luvun puolivälissä L.A. Night -hitillään hurmannut Yasuko Agawa on mukana 1980 äänitetyllä Why Don’t You Move In With Me raidalla, joka on varsinainen hyvän mielen kappale. Japanin musiikkiteollisuuden raskaampaa sarjaa kokoelmalla edustavat Haruomi Hosono sekä Masaaki Hirao.

Haruomi Hosonolla – Titanic-selviytyjän jälkeläisellä – on ollut keskeinen rooli vakavasti otettavan populaarikulttuurin synnyttämisessä Japaniin, ja se tekee hänestä samalla myös kokoelman isähahmon. Hosonon 60-luvulla perustama Happy End oli ensimmäinen omalla kielellään laulanut rock-yhtye, joka yhdisti onnistuneesti japaninkielen haastavan rytmityksen rockiin, saaden sen vieläpä kuulostamaan autenttiselta. Honosono perusti myöhemmin 70-luvulla Japanin tunnetuimmaksi musiikilliseksi vientituotteeksi tituleeratun Yellow Music Orchestran, joka imi vaikutteensa varhaisesta elektrosta sekä hip-hopista. Kokoelmalle päätynyt Bara To Yajyu (薔薇と野獣 / Rose & Beast) on äänitetty Honosonon kotona ja se löytyy tämän ensimmäiseltä sooloalbumilta (1973).

Sen sijaan Masaaki Hirao on mies, joka oli tuomassa rockabillya Japaniin 50-luvulla. Tämänkin kyseisen kokoelman julkaissut Big Beat on käynyt aiemmin läpi Hiraon äänityksiä tyylikkäällä ”Nippon Rock’n’Roll – The Birth Of Japanese Rokabirii” kokoelmalla. Rokabirii-kuumeen laannuttua Hirao haihtui valokeilasta, ja keskittyi lähinnä säveltämään ja tuottamaan. Hän on vielä tänäkin päivänä tunnettu vaikuttaja Japanin musiikkibusineksessä. Funky! ”Miyo” Chan on alunperin rockabillyna soinut raita, jolle on annettu uusi muoto kappaleen jazzatahtavassa discoversiossa.

Yleisesti ottaen, Japani on maa, jossa äänilevyjä arvostetaan tavallista enemmän. Tästä kertoo jo japanilaisten levyjen muita maltaisemmat hinnat. Myös länsimaisista levyistä tehtävät japanipainokset ovat viimeistellympiä ja ne edustavatkin uskollisen äänentoiston korkeinta astetta. Sitten on tietenkin vielä levyjen reunaan koristeeksi kiinnitettävä OBI – tuo mittaamattoman arvokas pala japanipainosten tarjoamaa hunajaisinta kusta, jonka kadottaminen tai puute tekee levystä pitkälti roskismateriaalia. Kyllä, sinne se painetaan yhtä varmalla liikkeellä kuin äänenlaadultaan katteettoman lupauksen tarjoavat MP3-latauskooditkin.

Onhan levyillä toki paljon muutakin arvoa kuin äärimmilleen viety estetiikka ja äänenlaatu. Kuten se, että ne tuottavat hyvää mieltä vaikutuspiirissään.

https://www.youtube.com/watch?v=Y_93SrREKkE

Kaikkiaan neljännesvuosisadan ajan, edellisestä Amused to Death -albumistaan (1992) asti, kiukkua kerännyt Roger Waters julkaisi uuden pitkäsoiton juuri sopivasti kesäkuuksi Helsingin räntäsateen keskelle. Toukokuussa käynnistynyt – tätäkin levyä promotoiva – US+THEM -kiertue keräsi heti huomiota kuvatehosteilla, joissa Donald Trump on meikattu naiseksi sekä pitää päässään vaaleaa peruukkia; alastomana ja pieni peniksisenä. Heinäkuussa Italia kielsi albumin myynnin väittäen kannessa olevaa kuvaa sensuroidusta asiakirjasta plagiaatiksi. Ainakaan kirjoitushetkellä (2017/09) Discogs ei listaa erillistä Italia-painosta vaihtoehtoisella kansikuvalla.

Roger Waters on poliittinen aktivisti, joka on tullut tunnetuksi vahvoista Israelin vastaisista kannanotoistaan. Edellisenä vuonna Citibank sekä American Express katkaisivat suhteet Watersiin tämän Israel-kritiikin vuoksi. Waters vertasi eräässä haastattelussa nykyistä Israelia natsien miehittämään Eurooppaan ja lähetti Tel Avivissa esiintyville ulkomaalaisille artisteille painostuskirjeitä, joissa kehotti näitä perumaan kohteeseen sovitut konsertit. Seurauksena oli miljoonien dollareiden tappio kiertuerahoituksessa. Waters ei kuitenkaan ole ristiretkellään yksin. Esimerkiksi vuonna 2011 Jello Biafra and the Guantanamo School Of Medicine peruutti Tel Avivin konsertin samoista syistä osoittaakseen tukensa palestiinalaisille.

”If I had been God, I would have rearranged the veins in the face to make them more resistant to alcohol and less prone to ageing.” – Roger Waters, Déjà Vu

Is This the Life We Really Want? -2LP alkaa yhtä kuulaana kuin alkoholilla sarastava aamupäivä. Siinä Pink Floydin tiiliseinään kaivertama dystopiakuvasto on edelleen virantoimituksessa yksilöä vastaan [Déjà Vu, Is This the Life We Really Want?]. Toverihenkeä ei juurikaan enää maailmasta löydy ja meri hukuttaa amerikkalaisen unelman amerikkalaisesta unelmasta [Last Refugee]. Yhteiskunta on yksinäinen ja brutaali. Aivan kuten Cambridgen Maanalainen Profeetta sen piirsi nuottiviivoilleen The Wall -albumilla. On vaikea olla välittämättä katseista, varsinkin mikäli niillä on vartijan haalarit ja teleskooppipatukka kädessä. Ja kun Roger Waters kiroilee, niin kirosanat kumpuavat taakse jääneestä kultaisesta ikuisuudesta, jonne meistä jokaisesta jää pala ennen kuin yö on ohi [Broken Bones].

Albumi ei ole moniosainen – joskin monitasoinen – progressiivisen rockin jättiläinen, vaan enemmänkin saman otsakkeen alle vuosien 2010-17 saatossa kirjoitettu kokonaisuus yksittäisiä kappaleita. Tästä hyvä esimerkki on albumin ensimmäinen singlejulkaisu Smell the Roses, joka soi reilusti irrallaan levyn yleisestä äänikuvasta. Levyn toisen puolen paras raita on yli kuusiminuuttinen, Lou Reedin Perfect Dayn vahvasti mieleen tuova, The Most Beautiful Girl. Aiemmasta Watersin tuotannosta poiketen levyä ei tarvitse juurikaan ajaa sisään useammilla kuuntelukerroilla, vaan se toimii lähes heti sellaisenaan – varsinkin mikäli aiemmat Pink Floyd levytykset on jo koluttu.

Teoksena Is This the Life We Really Want? ei yllä Amused to Death -albumin epookkimaiseen rakenteeseen. Jälkimmäisen voikin nähdä jonakin tavallista albumikokonaisuutta suurempana, ja samasta syystä – viimeisimmän studiotekniikan äärirajoille viemisen lisäksi – moni muukin Pink Floydin julkaisu on määrittänyt ilmestyessään uusiksi klassikkoalbumien referenssitason. Roger Waters ei ole yltänyt samaan soolona. On muistettava, että tarvittava teknologia ja efektit ovat vuonna 2017 lähes jokaisen saatavilla, joten niistä on tullut de facto myös amatöörimuusikoiden keskuudessa. Silti molemmat mainituista albumeista voisi hyvin liittää samaan jatkumoon Pink Floydin The Final Cutin kanssa, sen mennessä täydestä kuin väärä viitonen.

Vuoden vaihteessa Bob Dylanilta julkaistiin The Real Albert Hall Concert, joka sisälsi vuoden 1966 kiertueella äänitetyn konsertin Lontoon Albert Hallissa. Näennäisen harmittoman julkaisun taakse on kuitenkin haudattu useita epäselvyyksiä. Keskeisin niistä liittyy jonkinlaisen ratkeamispisteen Dylanin uralle antaneeseen konserttiin Manchesterin Free Trade Centerissa, joka aikoinaan julkaistiin virheellisesti nimellä The Royal Albert Hall Concert. Konsertin aikana Dylanille huudetaan yleisöstä ”Judas!”, johon tämä vastaa ”I don’t believe you. You’re a liar!” ja piiskaa bändiään soittamaan – konsertin päättävän  Like a Rolling Stonen – ihan vitun lujaa. Kyseinen purkaus päätyi myöhemmin mukaan Martin Scorsesen ohjaamalle dokumentille* ja se on omiaan kuvaamaan vanhan kaartin tunnelmia Dylanin siirryttyä kohti elektronisempaa ilmaisua. Kiertueella Dylanin kuvailtiin olleen itsetuhoinen sekä elimistö jatkuvasti täynnä erilaisia vierasaineita.
* No Direction Home, 1969

Vain muutama kuukausi kiertueen jälkeen tapahtuikin yksi Rockin Suurista Mysteereistä, kun Dylan kaasutti 500-kuutioisen Triumph Tiger 100 -moottoripyörän tuusan paskaksi kotinsa lähellä Woodstockissa, murtaen samalla useita niskanikamiaan. Onnettomuuteen liittyy kuitenkin avoimia kysymyksiä kuten se, ettei ambulanssia koskaan tilattu paikalle ja se, ettei hän koskaan hakeutunut oikeaan sairaalahoitoon. Onnettomuudesta alkoi kahden vuoden toipumisjakso, jonka aikana äänitettiin vuonna 1975 virallisen julkaisun saanut Basement Tapes.

Toipumisen jälkeinen suosio kesti aina 70-luvun loppuun saakka, mutta sen huippu koettiin 1975 jolloin kellarinauhojen lisäksi julkaistiin Blood on Tracks, jota voidaan pitää yhtenä Dylanin uraa määrittelevistä albumeista. Krumeluurin 80-luvun mahalaskua seurasi 90-luku, jonka lopulla tämä pääsi takaisin kiinni menestyksen kantaan löytämällään Americana-soundilla.

I don’t see myself as covering these songs in any way. What me and my band are basically doing is uncovering them. – Bob Dylan

Tempestin [2012] jälkeen ainoastaan muiden lauluja äänittäneen Dylanin crooner-vaihetta juhlistava Triplicate on kolmeen osaan jaettu tripla-albumi, jossa jokainen levy muodostaa oman temaattisen kokonaisuutensa: ’Til the Sun Goes Down, Devil Dolls sekä Comin’ Home Late. Kuten tästä, myös aiempien Shadows in the Night [2013] sekä Fallen Angels [2016] albumien Frank Sinatra -tulkinnoista löytyy paljon samaa kuin Johnny Cashin American Recordingseissa, vaikkei ne – ainakaan vielä uran tässä vaiheessa – vastaavanlaisena viimeisen ehtoollisviinin läikyttelynä näyttäydykään. On kuitenkin selvää, että veri on jo roiskittu aiemmille raidoille ja nyt, narratiivin kääntyessä syksyyn, puista putoavat lehdet ovat jo pitkälti oman tomumajan tuotantoa.

Dylanin äänestä joko tykkää tai ei. Joitain ärsyttää sen terävänä soliseva äänivirta eikä Triplicate muodosta asiaan poikkeusta. Päinvastoin. Olen aina pitänyt Dylanin soinnista ja tämän lyyrisestä runoudesta. Ensimmäisen yön liskot tai toisen yön reittä pitkin kiipeävät hyönteiset menettelee, koska kolmantena yönä Robert Zimmermann ilmestyy raspi kurkussa, kolme levyllistä Frank Sinatra -tulkintoja mukanaan. Jos totta puhutaan, niin Sinatra tuskin on yhdenkään alkuperäisenä kirjoittajana, vaikka useimmat Dylanin versioista nimenomaan Sinatran levytyksiin pohjaavatkin.

Likainen temppu ja törkeys ovat molemmat lieviä ilmaisuja sille, ettei cover-albumin liitteistä löydy alkuperäistekijöiden krediittejä. Kuten myös se, että Euroopan markkinoillekin tarkoitettua deluxe-versiota on saatavana ainoastaan jenkkipainoksena. Mitä enemmän kuunteluni on kallistunut kohti audiofiili-asetusta, niin sitä enemmän ymmärrän, että vallitseva käsitys vinyylipainoksista – US-painosten kyseen ollessa – on pelkkää roskaa. Valtaosassa ongelmana on huonolaatuinen (lue: kierrätetty) vinyylipelletti tai liian loppuun käytetty levymuotti (lacquer). Vaihtamalla paranee tai sitten ei; riks raks poks ja kellogg’s rice krispies. Osta lippu ja hyppää kyytiin.

Deluxe-painos on vimpan päälle hienosti toteutettu replika savikiekkojulkaisusta, jossa ”kirjakansien” väliin on nidottu kolme kovakartonkista sisäkantta. Näiden sisältä aarteet löytyvät omista antistaattisista sisäpusseistaan. Mukana tulee MP3-latauskoodi, jonka kautta koko albumin saa ladattua vuoden sisällä itselleen. Pidän kuitenkin ongelmallisena, ettei tiedostoja kuunnellessa teos jakaudu yhtä selvästi kolmeksi erilliseksi osaksi kuin levyiltä kuunneltaessa. Se myös alleviivaava tosiasiaa, etteivät levyn kolme eri osaa eroa toisistaan nyt niinkään paljoa, mutta silti kyseessä on kompromissi, jossa osa tähtipölystä on ikuisesti poissa.

Äänityksen ja masteroinnin jälki on loistava ja jokainen instrumentti on selvästi läsnä. Pidän varsinkin siitä, kuinka varmat bassolinjat kuljettavat bändiä läpi levyjen, sekä siitä dynamiikasta, joka muodostuu Dylanin karhean äänen ja hyvin kurinalaisen bändin välille. Kaikkiaan Triplicate pitää sisällään kolmekymmentä lukua Suurta Amerikkalaista Laulukirjaa. Se on suuri määrä teoksia sisäistää ja tulkita. Osa kappaleista on varmasti esittäjälleen tärkeämpiä kuin toiset, mutta en epäile, etteikö jokaikiseen olisi panostettu täydet 100.

– ”Perkeleen kameraa heiluttavat pers’reijät. Helvettiin koko kaupunki!”

Näillä sanoin Keith Jarrett ilmaisi turhautuneisuuttaan italialaisen festivaaliyleisön edessä vuonna 2007. Tämän jälkeen tapahtuman järjestäjä linjasi, ettei hän olisi enää jatkossa tervetullut tapahtumaan. Toisin kuitenkin kävi – dekoroihan aika pilvenreunuksetkin hopealla. Vuonna 2013 yleisöä oli ohjeistettu antamaan tervetuliasaplodit seisaaltaan sekä välttämään kameran käyttöä konsertin aikana. Trio saapuikin lavalle vastaanottamaan yleisön vain poistuakseen välittömästi. Ihmisjoukossa oli välähtänyt salama. Managerin intervention jälkeen trio palasi estradille, mutta soitti pimennetyllä lavalla laiskan setin, ilmapiirin säilyessä räjähdysherkkänä loppuun saakka. Konsertin jälkeen Jarrett poistui yksityiskoneellaan venetsialaiseen viiden tähden hotelliin.

Arvostan, kuinka joku vaatii yleisöltä samaa täydellisyyttä kuin itseltään. Onhan jalkapallokin herrasmiesten laji.

Hymns Spheres (1976) on kenties äärimmäisin oodi yksilöllisyydelle, mitä jazz-ympyröissä on koskaan kuultu. Se koostuu puhtaasti, koko 94 minuutin pituudeltaan, Ottobeurenin Abbey -luostarin barokkiaikaisilla kirkkouruilla esitetystä vapaasta improvisaatiosta. Absoluuttisen sävelkorvan omaava Jarrett intoutui 70-luvulla levyttämään useampiakin vapaasti improvisoituja yhden miehen pianokonsertteja jopa siinä määrin, että häntä alettiin syyttää egoismista [lue: kusipäisyydestä]. Vai miltä kuulostaa 70-luvun lopussa julkaistu eeppisen suuri Sun Bear Concerts -kokoelma, joka sisältää 10LP:n verran Japanissa tallennettuja improkonsertteja? Oli miten oli, puhe on halpaa. Noiden yhden miehen improkonserttien joukosta löytyy myös Jarrettin tunnetuin julkaisu The Köln Concert (1975), joka lienee tälläkin hetkellä maailman myydyin piano-albumi, sekä jo itsessään Jackson Pollokin tippataiteeseen verrattava näyte luovasta voimasta.

Voimaa, lisää voimaa! Ja sitä Ottobeurenin Abbey -luostarista löytyi.

Kirkon parvella soi muutakin kuin Bach, kun yli 200 vuotta vanhojen urkujen äänikerroista ruuvattiin irti uusia saundeja. ECM:n alunperinkin tuplana julkaisema albumi julkaistiin 80-luvulla lyhennettynä CD-versiona nimellä ”Spheres”. ECM on saksalainen 60-luvun lopussa perustettu levy-yhtiö, jonka missio on julkaista raikasta mannermaista äänimaisemaa genrejen barriäärit ohittaen [Most Beautiful Sound Next to Silence]. Tämä typistetty laitos jossa Sphereseistä ovat mukana osat 1st, 4th, 7th ja 9th on kuitenkin ongelmallinen. Mikäli jatkuvasti kehittyvältä tarinalta poistaa alun ja lopun lisäksi viisi väliosaa, tulee jatkumosta hajanainen sekä irrallinen alkuperäisestä tarkoituksestaan. Varsin epäeeppinen lopputulos.

– No overdubs, technical ornamentations or additions were utilized, only the pure sound of the organ in the abbey is heard. Many of the unique effects, although never before used, were accomplished by pulling certain stops part way, while others remain completely open or closed. Amazingly, baroque organs have always had this capability. – Keith Jarrett

Levyn aloittavan ”Hymn of Rembrance:n” ja päättävän ”Hymn of Release:n” välille mahtuu kaikkiaan yhdeksän toisiinsa punoutuvaa osuutta [Spheres]. Hymnien edustaessa perinteisempää kirkkourkusaundia, ulottuu Speheresien äänimaisemat aina altaan syvään päähän saakka. Ne kattavat kaiken mahdollisen, mitä vuosisatoja vanhasta demoneita lahtaavasta konekiväristä saa polkemalla irti. Vaikka albumin parhaat hetket kuullaankin osien 1st, 4th, 7th ja 9th aikana, olen ajatuksissani palannut useasti 3rd ja 4rd osien siltakohtaan. Siihen, kuinka jopa sibeliaanisesti soiva 3rd osa vaihtuu luontevasti 4rd osan lynchmaiseen tunnelmaan. Sekä siihen kuinka 6th osan urkupilleistä puhaltava ilmanpaine yltää tarkkailumonitorin kautta lähes kasvoille saakka, kun taas 7th osa johdattaa orgaanisella tavallaan elektromaiseen transsiin. Helvetti soikoon, makaan lattialla miettien onko ajan rakenne muuttunut..?

Miles Davisin kanssakin musisoineen Jarrettin uralla Hymns & Spheres -albumi on ilmentymä taiteilijan etsikkoajasta. Ajasta, jolloin tämä löysi instrumentin kautta oman äänensä kuljettaen sen äärirajoille, aina käymättömistä korpimaista viimeiseen saakka. Tämän ansiosta jotkut kokivat, ettei Jarrett noudattanut musiikissaan mitään tiettyä kaavaa ja rikkoi täten tuotelupauksensa. Ihmisten katseissa on aina ollut paljon pelkoa silloin, kun yhden hyväksymä artisti päättää yksipuolisella päätöksellään rikkoa sanattomasti sovittuja heimorajoja.

Tämä korostuu varsinkin musiikkiyleisössä, ja löydän myös itseni usein sama katse silmissäni.

https://www.youtube.com/watch?v=R0kBvrh45jU
https://www.youtube.com/watch?v=ZTF5z7Ax3oM

Olisin mielelläni upottanut albumin Spotifysta postaukseni yhteyteen, mutta ainakin kirjoitushetkellä ECM on siitä (epä)kiitollinen levy-yhtiö ettei se ole antanut julkaisujaan ilmaisjakeluun. Apple Music? Tidal? Go figure.

Levyn edellinen omistaja – takakanteen kuivamustekynällä painettu Lars-Erik – päätti kierrättää tämän The Charles Lloyd Quartetin LP:n Tukholman Södermalmissa sijaitsevaan levykauppaan. Siellä se sijoitettiin kaupan seinälle, josta epämääräisen oloinen finnjävla – tuore Stark Öl hengityksessään – vei sen kotiinsa rakastettavaksi. Sinä iltana laivan ensiavussa haisi verovapaa Bourbon kun sisar hento valkoinen tikkasi kulttuurimatkaajaa kasaan. 18h myöhemmin pelkkänä riekaleena pidin hankalana selittää uskottavasti kaikkia edeltäneitä tapahtumia, joten sysäsin kaljakärryt kartonkeineen tavaratilaan, istuin taksiin ja pyysin Helsinginkadulle. Levyjen eläminen on välillä rankka trippi. Good times!

The Charles Lloyd Quartetin Dream Weaver on säilynyt suosikkinani miehen tuotannosta. Aikakausi 1965-1970 oli hankala kenelle tahansa uudelle kyvylle erottautua joukosta. John Coltranella oli spirituaalinen vaihe meneillään ja se innoitti monia seuraajia. Toisaalla Miles Davis taas näytti tietä kohti fuusiota. Vastaavassa, alati elävässä äänimaisemassa, eivät jäljittelijät ole koskaan pärjänneet. Ja kuten Tohtori kirjoitti: ”kun meno muuttuu oudoksi, muuttuvat oudot ammattilaisiksi”. Kun nuori Charles Lloyd astui ensimmäistä kertaa esiin oman kvartettinsa johtajana, sai se Dream Weaver LP:lla (1966) suosiota myös perinteisten jazz-piirien ulkopuolella.

Dream Weaverista, sekä ylipäätään The Charles Lloyd Quartetista, tekee ainutlaatuisen sen onnistunut yhdistelmä psykedeliaa sekä aikakauden paikoin kaaottista jazz-ihannetta. Soitossa on arvaamattomuutta ja improvisointia, mutta kokonaisuus ei koskaan pääty täydeksi sekasorroksi. Saksofonisti/huilisti Lloydin lisäksi kvartetin kolme muuta jäsentä ovat pianisti Keith Jarrett, rumpali Jack DeJohnnette sekä basisti Cecil McBee. Kaikki mestareita omalla alallaan ja jokaisen panos kokonaiskuvassa yhtä suuri. Olisi ala-aatelista antaa ymmärtää, että kyseessä on yksin Lloydin näytelmä.

Jo levyn avaavasta kolmiosaisesta Autumn Sequencesta kuulee, että asetelma on piirretty asentoonsa isolla sudilla. Keskiössä soi jazz-standardi Autumn Leaves. Puolen päättävä kaksiosainen Dream Weaver räjäyttää esiin koko kvartetin potentiaalin ja sen kuuleminen kuulokkeista on varmasti päräyttävä kokemus myös tammikuussa syntejään peseville raivoraittiille.

B-puoli on jaettu kolmeen raitaan: Bird Flight, Love Ship ja Sombrero Sam. Bird Flight alkaa ilmiselvänä nyökkäyksenä Charlie Parkerin suuntaan, ja edetessään siitä muotoutuu perinteinen solistien välinen vuoropuhelu. Levyn päättää letkeä ja melodisen soljuva Sombero Sam, jonka pääroolissa on Charles Lloydin huilutyöskentely. Bird Flight sekä Sombero Sam ovat oppikirjaesimerkkejä urbaanin bluesin monista erilaisista suuntauksista, joita kuitenkin kuljettaa yksi ja sama sinisointinen perinne.

Albumin levytyksen jälkeen kvartetti kiersi Eurooppaa esiintyen silloin myös hyvin harvinaislaatuisesti Neuvostoliitossa. Levyn liner noteseista löytyy kuratoituna mm. Huvudstadsbladetin ylistävä arvio Helsingin esiintymisestä.

Kaikkiaan The Charles Lloyd Quartet julkaisi kahdeksan LP:ta, joista kaikki, Dream Weaver poislukien, ovat live-äänityksiä kiertueelta. Dream Weaveria seurannut Forest Flower LP(1966) oli myyntimenestys, ja sitä pidetäänkin yleisesti tuon kauden Charles Lloydin merkkiteoksena. On myös syytä intoilla, että audiofiiliuskottavista (ja rehellisistä) uusintajulkaisuista tunnettu Speakers Corner Records julkaisi Forest Flower LP:n uudestaan vuonna 2016.

Loppujen lopuksi kvartetti virallisesti hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin, mutta myös raha oli keskeinen tekijä. Levyn merkittävyyttä nostaan nuoren – tuolloin vielä pelkän legendan taimenen – Keith Jarrettin mukana olo, ja täten Charles Lloydin vaikutus hänen uransa alkuvaiheissa. Levyllä rumpuja soittavan Jack DeJohnetten ja Jarrettin yhteistyö jatkui seuraavina vuosikymmeninä Keith Jarrettin ns. Standards Trion muodossa.