Keith Jarrett – Hymns Spheres 2LP, eli matka jazzin keskipisteeseen


– ”Perkeleen kameraa heiluttavat pers’reijät. Helvettiin koko kaupunki!”

Näillä sanoin Keith Jarrett ilmaisi turhautuneisuuttaan italialaisen festivaaliyleisön edessä vuonna 2007. Tämän jälkeen tapahtuman järjestäjä linjasi, ettei hän olisi enää jatkossa tervetullut tapahtumaan. Toisin kuitenkin kävi – dekoroihan aika pilvenreunuksetkin hopealla. Vuonna 2013 yleisöä oli ohjeistettu antamaan tervetuliasaplodit seisaaltaan sekä välttämään kameran käyttöä konsertin aikana. Trio saapuikin lavalle vastaanottamaan yleisön vain poistuakseen välittömästi. Ihmisjoukossa oli välähtänyt salama. Managerin intervention jälkeen trio palasi estradille, mutta soitti pimennetyllä lavalla laiskan setin, ilmapiirin säilyessä räjähdysherkkänä loppuun saakka. Konsertin jälkeen Jarrett poistui yksityiskoneellaan venetsialaiseen viiden tähden hotelliin.

Arvostan, kuinka joku vaatii yleisöltä samaa täydellisyyttä kuin itseltään. Onhan jalkapallokin herrasmiesten laji.

Hymns Spheres (1976) on kenties äärimmäisin oodi yksilöllisyydelle, mitä jazz-ympyröissä on koskaan kuultu. Se koostuu puhtaasti, koko 94 minuutin pituudeltaan, Ottobeurenin Abbey -luostarin barokkiaikaisilla kirkkouruilla esitetystä vapaasta improvisaatiosta. Absoluuttisen sävelkorvan omaava Jarrett intoutui 70-luvulla levyttämään useampiakin vapaasti improvisoituja yhden miehen pianokonsertteja jopa siinä määrin, että häntä alettiin syyttää egoismista [lue: kusipäisyydestä]. Vai miltä kuulostaa 70-luvun lopussa julkaistu eeppisen suuri Sun Bear Concerts -kokoelma, joka sisältää 10LP:n verran Japanissa tallennettuja improkonsertteja? Oli miten oli, puhe on halpaa. Noiden yhden miehen improkonserttien joukosta löytyy myös Jarrettin tunnetuin julkaisu The Köln Concert (1975), joka lienee tälläkin hetkellä maailman myydyin piano-albumi, sekä jo itsessään Jackson Pollokin tippataiteeseen verrattava näyte luovasta voimasta.

Voimaa, lisää voimaa! Ja sitä Ottobeurenin Abbey -luostarista löytyi.

Kirkon parvella soi muutakin kuin Bach, kun yli 200 vuotta vanhojen urkujen äänikerroista ruuvattiin irti uusia saundeja. ECM:n alunperinkin tuplana julkaisema albumi julkaistiin 80-luvulla lyhennettynä CD-versiona nimellä ”Spheres”. ECM on saksalainen 60-luvun lopussa perustettu levy-yhtiö, jonka missio on julkaista raikasta mannermaista äänimaisemaa genrejen barriäärit ohittaen [Most Beautiful Sound Next to Silence]. Tämä typistetty laitos jossa Sphereseistä ovat mukana osat 1st, 4th, 7th ja 9th on kuitenkin ongelmallinen. Mikäli jatkuvasti kehittyvältä tarinalta poistaa alun ja lopun lisäksi viisi väliosaa, tulee jatkumosta hajanainen sekä irrallinen alkuperäisestä tarkoituksestaan. Varsin epäeeppinen lopputulos.

– No overdubs, technical ornamentations or additions were utilized, only the pure sound of the organ in the abbey is heard. Many of the unique effects, although never before used, were accomplished by pulling certain stops part way, while others remain completely open or closed. Amazingly, baroque organs have always had this capability. – Keith Jarrett

Levyn aloittavan ”Hymn of Rembrance:n” ja päättävän ”Hymn of Release:n” välille mahtuu kaikkiaan yhdeksän toisiinsa punoutuvaa osuutta [Spheres]. Hymnien edustaessa perinteisempää kirkkourkusaundia, ulottuu Speheresien äänimaisemat aina altaan syvään päähän saakka. Ne kattavat kaiken mahdollisen, mitä vuosisatoja vanhasta demoneita lahtaavasta konekiväristä saa polkemalla irti. Vaikka albumin parhaat hetket kuullaankin osien 1st, 4th, 7th ja 9th aikana, olen ajatuksissani palannut useasti 3rd ja 4rd osien siltakohtaan. Siihen, kuinka jopa sibeliaanisesti soiva 3rd osa vaihtuu luontevasti 4rd osan lynchmaiseen tunnelmaan. Sekä siihen kuinka 6th osan urkupilleistä puhaltava ilmanpaine yltää tarkkailumonitorin kautta lähes kasvoille saakka, kun taas 7th osa johdattaa orgaanisella tavallaan elektromaiseen transsiin. Helvetti soikoon, makaan lattialla miettien onko ajan rakenne muuttunut..?

Miles Davisin kanssakin musisoineen Jarrettin uralla Hymns & Spheres -albumi on ilmentymä taiteilijan etsikkoajasta. Ajasta, jolloin tämä löysi instrumentin kautta oman äänensä kuljettaen sen äärirajoille, aina käymättömistä korpimaista viimeiseen saakka. Tämän ansiosta jotkut kokivat, ettei Jarrett noudattanut musiikissaan mitään tiettyä kaavaa ja rikkoi täten tuotelupauksensa. Ihmisten katseissa on aina ollut paljon pelkoa silloin, kun yhden hyväksymä artisti päättää yksipuolisella päätöksellään rikkoa sanattomasti sovittuja heimorajoja.

Tämä korostuu varsinkin musiikkiyleisössä, ja löydän myös itseni usein sama katse silmissäni.


Olisin mielelläni upottanut albumin Spotifysta postaukseni yhteyteen, mutta ainakin kirjoitushetkellä ECM on siitä (epä)kiitollinen levy-yhtiö ettei se ole antanut julkaisujaan ilmaisjakeluun. Apple Music? Tidal? Go figure.

Ei kommentteja

The Charles Lloyd Quartet – Dream Weaver LP, eli unensieppaaja turbiinissa

The Charles Lloyd Quartet - Dream Weaver LP
Levyn edellinen omistaja – takakanteen kuivamustekynällä painettu Lars-Erik – päätti kierrättää tämän The Charles Lloyd Quartetin LP:n Tukholman Södermalmissa sijaitsevaan levykauppaan. Siellä se sijoitettiin kaupan seinälle, josta epämääräisen oloinen finnjävla – tuore Stark Öl hengityksessään – vei sen kotiinsa rakastettavaksi. Sinä iltana laivan ensiavussa haisi verovapaa Bourbon kun sisar hento valkoinen tikkasi kulttuurimatkaajaa kasaan. 18h myöhemmin pelkkänä riekaleena pidin hankalana selittää uskottavasti kaikkia edeltäneitä tapahtumia, joten sysäsin kaljakärryt kartonkeineen tavaratilaan, istuin taksiin ja pyysin Helsinginkadulle. Levyjen eläminen on välillä rankka trippi. Good times!

The Charles Lloyd Quartetin Dream Weaver on säilynyt suosikkinani miehen tuotannosta. Aikakausi 1965-1970 oli hankala kenelle tahansa uudelle kyvylle erottautua joukosta. John Coltranella oli spirituaalinen vaihe meneillään ja se innoitti monia seuraajia. Toisaalla Miles Davis taas näytti tietä kohti fuusiota. Vastaavassa, alati elävässä äänimaisemassa, eivät jäljittelijät ole koskaan pärjänneet. Ja kuten Tohtori kirjoitti: ”kun meno muuttuu oudoksi, muuttuvat oudot ammattilaisiksi”. Kun nuori Charles Lloyd astui ensimmäistä kertaa esiin oman kvartettinsa johtajana, sai se Dream Weaver LP:lla (1966) suosiota myös perinteisten jazz-piirien ulkopuolella.

Dream Weaverista, sekä ylipäätään The Charles Lloyd Quartetista, tekee ainutlaatuisen sen onnistunut yhdistelmä psykedeliaa sekä aikakauden paikoin kaaottista jazz-ihannetta. Soitossa on arvaamattomuutta ja improvisointia, mutta kokonaisuus ei koskaan pääty täydeksi sekasorroksi. Saksofonisti/huilisti Lloydin lisäksi kvartetin kolme muuta jäsentä ovat pianisti Keith Jarrett, rumpali Jack DeJohnnette sekä basisti Cecil McBee. Kaikki mestareita omalla alallaan ja jokaisen panos kokonaiskuvassa yhtä suuri. Olisi ala-aatelista antaa ymmärtää, että kyseessä on yksin Lloydin näytelmä.

Jo levyn avaavasta kolmiosaisesta Autumn Sequencesta kuulee, että asetelma on piirretty asentoonsa isolla sudilla. Keskiössä soi jazz-standardi Autumn Leaves. Puolen päättävä kaksiosainen Dream Weaver räjäyttää esiin koko kvartetin potentiaalin ja sen kuuleminen kuulokkeista on varmasti päräyttävä kokemus myös tammikuussa syntejään peseville raivoraittiille.

B-puoli on jaettu kolmeen raitaan: Bird Flight, Love Ship ja Sombrero Sam. Bird Flight alkaa ilmiselvänä nyökkäyksenä Charlie Parkerin suuntaan, ja edetessään siitä muotoutuu perinteinen solistien välinen vuoropuhelu. Levyn päättää letkeä ja melodisen soljuva Sombero Sam, jonka pääroolissa on Charles Lloydin huilutyöskentely. Bird Flight sekä Sombero Sam ovat oppikirjaesimerkkejä urbaanin bluesin monista erilaisista suuntauksista, joita kuitenkin kuljettaa yksi ja sama sinisointinen perinne.

Albumin levytyksen jälkeen kvartetti kiersi Eurooppaa esiintyen silloin myös hyvin harvinaislaatuisesti Neuvostoliitossa. Levyn liner noteseista löytyy kuratoituna mm. Huvudstadsbladetin ylistävä arvio Helsingin esiintymisestä.

Kaikkiaan The Charles Lloyd Quartet julkaisi kahdeksan LP:ta, joista kaikki, Dream Weaver poislukien, ovat live-äänityksiä kiertueelta. Dream Weaveria seurannut Forest Flower LP(1966) oli myyntimenestys, ja sitä pidetäänkin yleisesti tuon kauden Charles Lloydin merkkiteoksena. On myös syytä intoilla, että audiofiiliuskottavista (ja rehellisistä) uusintajulkaisuista tunnettu Speakers Corner Records julkaisi Forest Flower LP:n uudestaan vuonna 2016.

Loppujen lopuksi kvartetti virallisesti hajosi musiikillisiin erimielisyyksiin, mutta myös raha oli keskeinen tekijä. Levyn merkittävyyttä nostaan nuoren – tuolloin vielä pelkän legendan taimenen – Keith Jarrettin mukana olo, ja täten Charles Lloydin vaikutus hänen uransa alkuvaiheissa. Levyllä rumpuja soittavan Jack DeJohnetten ja Jarrettin yhteistyö jatkui seuraavina vuosikymmeninä Keith Jarrettin ns. Standards Trion muodossa.

Ei kommentteja

The Rolling Stones – In Mono 16LP, eli vinyyliboxien loppusota

The Beatles In Mono Box Set oli vuoden 2014 Suuri Tapahtuma. Herran vuonna 2016 samaisen tittelin pokaa The Rolling Stones In Mono 16LP -boksi. Usein puhutaan, että ihmiset voidaan jakaa The Beatles ja Elvis ihmisiin. Herra yksin ties mistä tuo jako juurtaa, mutta jako The Beatlesin ja The Rolling Stonesin välillä olisi paljon osuvampi. The Beatles -ihmiset taasen voidaan jakaa Revolver ja Rubber Soul -ihmisiin. Rollareissa samantapaista jakoa noudattaa ehkäpä Brian Jonesin aikainen The Rolling Stones vs. myöhäisemmät ajat.

Bändejä pidettiin aikoinaan jonkinlaisina kilpakumppaneina, vaikkei muusikoiden välinen asetelma niin mustavalkoinen koskaan ollutkaan.

Levymarkkinoilla ollaan viime vuodet eletty jonkinlaista boksisotaa kun levymogulit ovat iskeneet hampaansa ryhmään maksuhaluisia ihmisiä – nämä ovat usein yksineläviä hieman nukkavieruja miehiä – joille ei ole ongelma iskeä suurta määrää euroja kiinni laatikon sisään pakattuun levykokoelmaan. Onkin jonkinlainen de facto, että artistin diskografiaa uudelleen julkaistaessa julkaistaan näistä myös erillinen boksi. Mitä suurempi sen kauniimpi; mitä kalliimpi sitä parempi. Näissäkin leikeissä Suurin Fallos voittaa.

”Massive Rolling Stones Mono Box Set for Release.”

In MONO -tekstiin näissä kahinoissa onkin kulminoitunut paljon. Siis todella paljon. Näiden ns. boksisotien lopullinen ratkaisu käydään Jerk-päämajassa kahden suurimman välillä: The Beatles vs. The Rolling Stones. Eikä yksikään edes hieman vyön alle kokemusta kerännyt sotapäällikkö ole lähtenyt siihen sotaan ilman maailman parhaalla asiantuntemuksella tehtyjä mono-miksauksia. The Rolling Stones boksi sisältää rollareiden useimmat* U.K ja U.S albumit monoksi miksattuna. Näiden lisäksi boxin mukana tulee eksklusiivisena (kokonaan uusi) Stray Cats 2LP -kokoelma, sekä 48-sivuinen nide esseineen ja kuvineen. Yhteensä siis 16 LP -levyä, eli noin 0.2 hyllymetriä. Boksin painos on rajoitettu ja yksittäin numeroitu (10 000 kpl).

Viimeisimmät viralliset The Rolling Stones miksaukset ovat vuoden 2002 kieppeiltä, jolloin ABKCO myös uudelleenjulkaisi bändin diskografiaa isolla kädellä. Noita levyjä löytyy jokunen myös omasta hyllystä. Muistan, kun eräs aamu valon nähneenä kannoin reilut puoli hyllymetriä punk-levyjä Vaasankadun Äxään ja vaihdoin ne käteiseen. Rahat käytin hetkeä myöhemmin darrasilmät kiiluen hesarin Stupidossa 60-luvun rollari-uusintoihin. Good times.

Kun ABKCO ilmoitti julkaisevansa stonesien tuotannosta massiivisen boxin, internetin foorumeilla spekuloitiin paljon sisällöllä, sillä prässäyksen hoitanut tsekkiläinen GZ media ei ole voittanut suosiota audiofiilien keskuudessa. En itse ota asiaan kantaa, mutta on syytä mainita GZ Median olevan maailman johtava levyprässäämö, jonka kautta prässättiin vuonna 2014 13.7 miljoonaa levyä. Silti, spekulointi on ymmärrettävää varsinkin Jenkeissä, kun muistaa esim. The Beatles -boksin laatuongelmat. Jenkit tuntuivat saaneen tässäkin tapauksessa kouraan pelkän kyrvän; CD-versio boksista shippaa levyt bulkeissa kartonikuorissa. kun Eurooppalaista versiota on hellitty suojamuovein. Vinyyliversio on tietääkseni Jenkeissä identtinen Euroopan kanssa.

Boksia läpikäydessä (lue: kuunnellessa) ei voi kuin taivastella prässin sekä myös äänen superiööriä laatua. Varsinaisia levyjä lukuunottamatta ilmaan jää leijumaan monia laadullisia kysymyksiä. Jäävuoren huippu lienee Rolling Stones 12 x 5, Rolling Stones no. 2 ja Their Satanic Majesties Request kansitaiteiden törkeä pahoinpitely. Kahden ensiksi mainitun kansikuvat ovat niin pahoin ylisaturoituneet, että jälki alittaa jopa surkeimmat bootleg-painokset. Their Satanic Majesties Requestista on puolestaan poistettu kannen kuvalle olennainen hologrammikuvionti. Levy-yhtiön mukaan sillä ei ole enää pääsyä alkuperäiseen kuva-aineistoon, mutta se ei siltikään riitä selittämään tapahtunutta. Jo pelkillä laadukkailla skannauksilla voidaan tehdä ihmeitä. Myös levyjä ympäröivät suljetut suojamuovit jättävät paljon toivomisen varaa, sillä niiden liimapinta osuu levyn ulostuloaukon kohdalle.

Rolling Stones 12 X 5 LP:n ylisaturoitunut kansi saa pahaa silmää.

Devil is in the details, they say.

Yllämainituista ärsytyksistä huolimatta levyjen äärelle palaaminen ei aiheuta kertojassa samaa oksennusreaktiota kuin esimerkiksi tanniininen punaviini, koska ei boksia parin hutilyönnin vuoksi kannata pitää täysin sysipaskana.

Yhdeltä istumalta noin suurta määrää ei ole mielekästä kuunnella, joten levyjen läpikäyntiin kuluu reilusti aikaa. Alun pohjustukseen viitaten mainittakoon, että TSMR etukannen oikeasta alalaidasta on edelleen löydettävissä John Lennonin kuva; tämä kun oli kova Rolling Stones fani. Kuuntelun jälkeen levyt sijoittaa mieluiten suoraan hyllyyn helpommin saataville, koska boksin avausmekanismi on melko kömpelö.

Rolling Stonesin diskografialle tyypilliseen tapaan paketista löytyy paljon duplikaattisisältöä. U.K- ja U.S-painosten välinen heitto ei välttämättä ole kuin pari kappaletta sekä erilainen biisijärjestys. Positiivisena puolena vierivien kivien koko kuvassa on mainittava, että ensimmäistä kertaa kaikki mukana tulleet albumit ovat kuultavissa konsistentissa mono-muodossa. Aina Aftermathiin asti bändin albumit olivat äänitetty aitona monona, vaikkakin osa julkaistiin myös teennäisesti stereona [fake stereo]. Poikkeuksellisesti ainakin Decembers Children -albumilla on mukana myös yksi true stereo -raita. Pakkaa sitten tietysti vielä sekoittaa sinkkujulkaisujen erilaiset miksaukset ja kokoelmalevyt. Palatakseni takaisin itse boksiin: ellei biisin alkuperäistä monomiksausta ole ollut olemassa, on stereoversiolle tehty ns. fold-down monoksi. Tämä on kuvioissa tavanomainen toimintatapa.

Mikäli kokonaisuutta vertaa The Beatlesin vastaavaan boksiin, niin vaaka kallistuu helposti viimeistellymmän The Beatlesin puolelle. The Rolling Stones in Mono -boksin puolustukseksi täytyy kuitenkin todeta sen noin kaksisataa euron juustoa halvempi hinta. Tämänhetkisellä matalalla punnan kurssilla hintatietoisin käyttää esim. Amazonia, jolloin hintaero on vielä tuntuvampi. Mukana on luonnollisesti myös MP3-latauskoodi kaikkeen sisältöön. Irtokappaleina boksin levyt tulevat myyntiin joskus vuoden 2017 vaihteessa.

*Bändin ensimmäinen albumi The Rolling Stones on mukana pelkkänä U.K painoksena, joten The Rolling Stones (Englands Newest Hit Makers) levy loistaa poissaolollaan. Go figure.

Ei kommentteja

Charlie Haden – Liberation Music Orchestra LP, eli kenelle kellot soivat

Hemingway Daiquiri on kirjailijan mukaan nimensä saanut rommi-souri, johon tulee 4cl vaaleaa rommia, 0.5cl Marachino-likööriä, 2cl sitruunamehua sekä 0.5cl greippimehua. Aineet sekoitetaan ja ravistetaan jäillä viilennetyssä käsiravistimessa, josta juoma siivilöidään suoraan cocktail-lasiin. Traditionalisti nauttii cocktailinsa tuplana – pellavaisessa kesäasussa markiisin alla – ja tupakoi.

Mies, jonka mukaan drinkki nimettiin, antoi tarinoillaan äänen Espanjan sisällissodalle, kuten myös suuria ikäluokkia edeltäneelle sukupolvelle, jonka mahdollisuudet vaikuttaa sodan lopputulokseen rajautuivat lähinnä vapaaehtoisesti mukaan värväytymiseen. Ja mikäli rehellisiä ollaan, oli se luultavasti yhdysvaltalaisille voluntteereille myös jonkinlainen tapa nähdä maailmaa. Tässä valossa onkin epäsuorasti ivallista, että seuraavalla sukupolvella oli yhteinen näkemys vanhemmistaan taantumuksellisina fasisteina – unohtaen täysin heidän osallisuutensa fasismin kukistamiseseen Euroopassa. Joskaan sota ei Tasavallan hyväksi Espanjassa päättynyt.

Charlie Hadenin Liberation Music Orchestra on tärkeä – tai ainakin mielenkiintoinen – levy sen yhteiskunnallisen ja musiikillisen moniulotteisuuden takia. 60-luvun radikaalithan olivat suhtautuneet jazziin kalkkisten musiikkina aina samana vuonna julkaistuun Miles Davisin In a Silent Way -albumiin saakka, jonka varhaisen ambientin ja fuusiojazzin moni hipeistä omaksui erinomaiseksi sauhuttelumusiikiksi. Kiitos tästä uuden yleisön löytämisestä kuuluu pitkälti The Grateful Deadin Jerry Garcialle (Davis jopa lämppäsi deadia Bitches Brew -albumin aikoina), mutta se on kuitenkin kokonaan oma sivujuonteensa.

Vaikka Charlie Hadenin nimi onkin merkitty tämän, vuonna 1969 julkaistun ensialbumin tekijäksi, niin Liberation Music Orchestraa ei millään mittapuulla voi pitää ainoastaan yhden miehen orkesterina. Se on puolikiinteällä miehityksellä soittava orkesteri, tai ehkä ennemminkin kollektiivi, jonka taiteellisina johtajina toimivat Haden ja Carla Bley.

Albumilla Vietnamin sodan protesti kohtaa Espanjan sisällissodan aikaiset taistelulaulut. Carla Bley, joka oli mukana tälläkin levyllä soittavan Don Cherryn Relativity Suite LP:lla, vastaa pitkälti espanjankielisten sävellysten sovittamisesta jazzin muotoon. Satunnaisesti hänen sävellyksiään terästää ”kantaesitykset” To Die in Madrid -dokumentin ääniraidalta. Haden puolestaan pääsee ääneen Circus ’68 ’69 ja Che Guevara sävellystensä myötä. Ensiksi mainitun biisin inspiraationa toimi Yhdysvaltojen, tuolloin vielä avoimen sotaisan, demokraattisen puolueen erilleen repinyt kiista Vietnamin sotaa käsitelleestä kohdasta puolueohjelmassa. Levyn päättää vapaasti tulkittu sovitus We Shall Overcomesta.

Levyn parasta antia on kiistatta Carla Bleyn sävellykset, joissa maailmanmusiikki – määritelmä jota kenenkään ei pitäisi käyttää – kohtaa jazzin. Tällä yhdistelmällä tuskin koskaan joudutaan kysymään kenelle kellot soivat, sillä ne soivat juuri sinulle.

*Kuvan lähde: http://jazzdagama.com/news/charlie-haden-a-celebration-of-his-life/

2 kommenttia

Harold Alexander – Flying Dutchman -vuodet, eli Sunshine Man ja Are you Ready LP:t


Mantereelta aina Tallinnaan saakka antavan harmonisen näkymän rikkoo synkkien pilvien välistä mereen laskeutuva Lentävä hollantilainen. Aavelaiva liikkuu kevyesti leijuen, aivan kuten taivaalla tuulta alleen saanut muovinen leija, joita joskus myytiin huoltoasemilla kesämökeilleen matkaaville kaupunkilaisille.

Samaan aikaan jossain päin Etu-Töölöä – intohimottomanakin kirjoittajana pidetty – allekirjoittanut asettaa LP-levyn kvartsilukitun Technics MK1200 -levysoittimen lautaselle ja antaa musiikin sataa valoisaan sydämeensä yön harmaiden Genelec 8050B -kaiuttimien läpi. Kuulijan ja viihde-elektroniikan välillä on seksuaalista jännitettä, kun katseelta kätketty ranteen paksuinen kaapeli sykähtelee häiriötöntä analogista singaalia balansoidun vartensa läpi. Mikäli häiriöitä esiintyisi, ne purkautuisivat merellä salamoina, äkäisinä äkeet selässä satavina akkoina ja jalkarätteinä – eikä puujaloista, ihoriekaleista ja korvakoruista koostuvan Lentävän Hollantilaisen kapteeni voisi kuin jatkaa laivansa loputonta luotsausta kohti tuntematonta päämääräänsä.

Mikäli, niin mikäli. Sikäli kun kuuntelen huilisti/saksofonisti Harold Alexanderin Sunshine Man LP:ta – Turvallisessa Eurooppalaisessa Kodissani mukavasti istuen – niin kaikki aavelaivoihin liittyvä jäänee näihin kahteen keskeiseen Flying Dutchmanille äänitettyyn jazz-levyyn, joista nautin täysin keväisin rinnoin. Täten povaan, ettei Itämereltä saavu muita kuin ysin ratikalla aina Pasilaan saakka jatkavia halvan nelosoluen hajuisia aavematkustajia. Valmiustaso takaisin pykälään ¼.

Kaikkiaan kolme albumia julkaisseesta Harold Alexanderista löytyy hakukoneella tietoa niukasti. Mieleen jäävin on tämän antama kommentti lopettamisensa syistä:

”They didn’t kill my spirit, but they killed my desire to share. Ain’t that cold? But you keep growing. You keep practicing, you keep getting better… I’m just not gonna share it. Most people don’t know what happened to me. I guess they think I’m gone.”

Mitä sitten tapahtuikaan, en tiedä, mutta Harold Alexander on edelleen läsnä levytyksillä, joilla oli mukana vuosien 1967 ja 1974 välisenä aikana.

Hänen ensimmäisen oman LP:n liner noteseja lukiessa mieleen piirtyy kuva vaatimattomasta, mutta omaa tietään hyvin itsetietoisesti valaisseesta hengellisestä muusikosta, jonka päällimmäisinä tavoitteina olivat musiikillinen ja taiteellinen kasvu. Nämä asiat oikeastaan rakentavatkin koko vuonna 1971 julkaistun Sunshine Man -albumin nimikkobiisin tarinan ja sitä tehden koko teoksen asiayhteyden.

Alexanderin tarina lähti liikkeelle Pohjois-Carolinasta ja päätyi New Yorkiin, jossa hän koki yhtyesoiton liian rajoittavaksi ja splittasi omilleen, viedäkseen omaa tyyliään pidemmälle. Pohjois-Carolinan ja Ison Omenan välille mahtuu yhteistyötä tunnettujen jazz-artistien kanssa, joista maininnan arvoisia ovat ainakin Eric Dolphy ja Elvin Jones.

70-luvun tiedostavan funkin ja kaupungissa muhivan radikaalin jazzin (mm. Don Cherry ja Ornette Coleman) henki on kuultavissa Harold Alexanderin omassa soundissa. Sen kaikkein originaalein piirre on scat-laulu yhtaikaisesti huiluun tai saksofoniin puhaltaen. Hyviä esimerkkejä tästä ovat reilun kymmenen minuutin pituinen Sunshine Man, sekä sitä seuraava ja selvästi viileämpi Quick City. Mama Soul taas edustaa aurinkokuninkaan kovinta ydintä.


Sunshine Man -albumia seurannut, vuonna 1972 julkaistu Are you Ready? LP jatkaa ensialbumin innolla, mutta omaan soundiin juurtuneemmalla ja establoituneemmalla otteella.

Montreauxin jazz-festivaaleilla livenä äänitetty albumi koostuu kaikkiaan kolmesta biisistä, joista ainoastaan yksi raita on Alexanderin täysin omaa sävellystä. Sekin on rework edelliseltä albumilta. Alexanderin taustalla esiintyy kaksi eri kokoonpanoa, joista ensiksi pääsee ääneen sähkökitaralla viritetty live-kokoonpano, kun taas B-puolella kuullaan ensialbumillakin soittanut ryhmä. Levyn avaa haroldifIoitu versio Herbie Hancockin säveltämästä jazz-standardista Watermelon Man. Tässä on avausraita, johon tuskin koskaan kyllästyy. Toiseksi raidaksi sijoitettu Hi-Heel Sneakers on puolestaan jazz-versio Tommy Tuckerin blues-klassikosta, joka vakiinnutti asemansa 60-luvulla osana R&B -yhtyeiden repertuaaria. Alexanderin oma, edelliselläkin albumilla näyttäytynyt teos Quick City puolestaan saa uusintakäsittelyn koko B-puolen pituisena revityksenä nimellä Quick City Revisited.

Näiden lisäksi diskografiaan kuuluisi vielä viimeiseksi levytykseksi jäänyt Grass Roots LP, josta Atlantic ei ole ottanut asiakseen tehdä uusintapainosta – toisaalta, eipä kyseessä mikään ääriharvinainen levy olekaan. Mutta siitä huolimatta: ain’t that cold.

Are you Ready? LP on selvästi kypsempi ja tyylillisesti yhtenäisempi teos kuin artistin kortit pöytään lyönyt Sunshine Man -debyytti, joka sekin tosin on kaikki viisi tähteään ansainnut. Siitä tarttuu sen vapaa ja kepeä tunnelma. Luultavasti se sama tunne, joka on kesämökeilleen matkaavilla kaupunkilaisilla.



2 kommenttia

David Bowie – Blackstar LP, eli ”So Long, and Thanks for All the Fish”


Vuosi 2016, 20. luku.

Ensin ajattelin aloittaa tekstin pitkän hiljaiselon jälkeen jotakuinkin näin: Pitkän blogitauon katkaiseminen vaatii aiheen, josta on mukava kirjoittaa, ja minulle David Bowie on aina ollut sellainen.

Aiheena tietysti kolme vuotta sitten julkaistua The Next Day LP:ta seurannut uusi Blackstar LP, jota seurasi kolme päivää myöhemmin tullut viesti itsensä Taiteilijan kuolemasta, joka heitti hyvinkin poetrisesti mustan varjon tähden viimeisimmän albumin ylle. Bowiesta on edelleen mukava kirjoittaa, mutta nämä tämänhetkiset olosuhteet tekevät minusta hiukan apean… *rskh* *kräts* kenttävalvomo muistuttaa minua proteeinitableteistani… *rshk* *kräts* …ja kypärästä.

Toissa vuonna tulleella Nothing Has Changed -kokoelmallakin julkaistu Sue (Or in a Season of Crime) on ’Tis a Pity She Was a Whoren ohella entuudestaan tuttu myös Sue (Or in a Season of Crime) 10”:lta sinkulta, jonka muistan tuoneeni uuden vuoden jälkeisestä Kööpenhaminasta. Sitä parin vuoden takaista esi-vatsatautista levykaupparetkeä en tohdi unohtaa.

Kööpenhaminasta vielä sen verran, että levykauppojen vuoksi sinne ei kannata matkustaa, mutta mikäli alkoholi ja blues kiinnostaa – mikä Jumalten ravistama coctail – niin savuista Mojo-saluunaa ei kannata ohittaa. Jerk Cook kiittää ja kuittaa!

Blackstarin musikaalinen resepti menee kutakuinkin näin:

– 1/3 The Curen Pornographya
– 1/3 Depeche Moden Violatoria
– Loput The Rise and Fall of Ziggy Stardust and The Spriders from Marsia

Vaikeaksi kuunneltavaksi albumia en suostuisi kuvaamaan, vaan ennemminkin haastavaksi. Ja haastavaksi nimenomaan tekemistä ilmaisevassa merkityksessä, ei laatusanana. Tekemistä, jolla haastetaan pop-musiikin raha-arvoja raja-arvoja ja kuulijan tottumaa mukavuusaluetta, sekä melodioita ja verse-chorus-verse laulurakenteita. Se, että jotain haastaa avoimesti, edellyttää aina haastajalta aihe-alueen asiantuntemusta, koska muuten kyse on pelkästä osaamattomuudesta, josta Taiteilijaa ei voi syyttää. Loppujen lopuksi haastavin osuus Blackstarissa on sen syntymä ja asiayhteys. Se, mihin ja milloin se kätilöitiin lopulta ulos.

Päätän postauksen musiikkivideoon albumin avaavalta nimikkobiisiltä ja albumin päättävään I Can’t Give Everything Away -audioraitaan.



Edit. Korjattu virheellinen viittaus Nothing Has Changed -kokoelmaan.

Ei kommentteja