Treffeillä Annie Clarkin kanssa – for real!

Keväällä terapiasohvan isäntä vietti vapaailtaa lähtien täysin realistisille treffeille St. Vincentin kanssa. Syksyn tullen kävi niin, että treffeistä tulikin oikeasti totta.

Treffeillä Annie Clarkin kanssa

Otetaan aluksi pieni rewind-hetki, jos et ole lukenut tuota todella kuuluisaa treffipostausta etkä jaksa tehdä niin nytkään. Palataan huhtikuuhun 2014.

Kesän 2012 Flow-festivaalista lähtien olen ollut vakuuttunut siitä, että Annie Clark eli St. Vincent on yksi maailman ihanimmista naisista. Yhtenä huonounisena yönä näin unta, että olin treffeillä hänen kanssaan. En ollut päässyt sinuiksi St. Vincentin uuden St. Vincent -albumin kanssa. Päätin kuvitella levyn olevan minun ja Annie Clarkin treffit kieroutuneen hehkulampun sytyttyä pääni päällä. Tapahtumamiljöö oli mukava, indiehenkinen ravintola.

Kuvittelin. Ja kirjoitin.

Nyt kirjoitan taas. Keväällä kirjoittamani blogahduksen jälkeen julkistettiin St. Vincentin lokakuinen keikka Helsingin The Circus -klubilla. Pian julkistuksen jälkeen muutamat artikkelin lukeneet tahot kyselivät, että mitäs jos he yrittäisivät järjestää minulle ja Annielle oikeat treffit tuon keikan yhteyteen. Kasvotusten.

Kieltäydyin.

Uskoitko edellisen? Edes hetken verran? No en tietenkään kieltäytynyt. Kunhan testasin, että oletko hereillä ja oletko jaksanut lukea tähän asti.

Onhan se nyt silkkaa faktaa: jos indie- ja kaiken maailman musiikkia suurkuluttavalle musanörtille tarjotaan mahdollisuus tavata joka toisen indiemusanörtin märkä uni, eihän sellaisesta nyt ikimaailmassa kieltäydytä. Ei, vaikkei tapaamisen toteutumisesta olisikaan minkäänlaisia takeita.

Aikaa kului. Fast forward, lokakuuhun 2014. Levy-yhtiön suunnalta alkoi tulla yhteydenottoja St. Vincentin keikan lähestyessä. Osa treffien suhteen hämmästeleviä, osa innokkaita, osa kyllä tämä toteutuu -henkisiä. Ensin piti toteutua puhelinhaastattelu toiseen mediaan. Ajattelin, että pääsen pohjustamaan treffejä puhelimessa.

Miten hienoa! Olin melkein yhtä innoissani kuin pukeutuessani kuusivuotiaana ensimmäisen kerran pihaleikkejä varten valmistettuun Batman-kalsaripukuun.

Ja sitten, kun sain tiedon puhelinhaastattelun peruuntumisesta, olin yhtä pettynyt kuin lukiessani Suosikista vuonna 1990 uutisen siitä, että Fabrice Morvani ja Rob Pilatus eivät laula, vaan ”laulavat” Milli Vanillin levyillä. Buu.

Mutta se kasvotusten tapaaminen, kyllä se vielä onnistuu, idea on niin hyvä, levy-yhtiön suunnalta sanottiin.

Ja niinhän se sitten onnistui.

Kiertuemanagerin ja terapiasohvan isännän kameran salamalaitteen yhteispeli toimi yhteiskuvatilanteessa kerrassaan mallikkaasti.

Kiertuemanagerin ja terapiasohvan isännän kameran salamalaitteen yhteispeli olisi voinut toimia yhteiskuvatilanteessa huonomminkin.

Maanantai, lokakuun 20. päivä, vuosi 2014. Tapaamispaikka ei ole indiehenkinen ravintola, vaan keikkapaikkana toimivan The Circus -klubin takahuone. Olin saanut aiemmin kuulla, että artisti on tietoinen tapaamisemme tarkoituksesta. Hän saapuu lopulta paikalle kymmenisen minuuttia myöhässä.

Siinä hän on.

Boheemi, ihana Annie Clark. Harmaa pipo harmaaksi värjättyjen hiusten suojana. Resuinen, jopa reikäinen grungehenkinen musta neulepaita ja mustat legginsit vartalonsa verhoina. Jaloissa maihinnousukengät, joiden narut ovat tietysti auki. Kalpeat kasvot, syvän viininpunainen huulipuna huulillaan. Arvioiva katse isoissa kauriinsilmissään, suunsa maltillisesti hymyilevänä.

– Jätän teidät nyt kahden, toteaa kiertuemanageri samalla ilkikurisesti hymyillen ja vetää oven perässään kiinni.

Annien kädenpuristus on rento, unelias ja samaan aikaan yllättävän jämäkkä. Omani? Ehkä vähän jännityksestä tärisevä.

– Voisitko tuoda jäitä, Annie Clark huhuilee kiertuemanagerinsa perään.

Hän kaataa itselleen chardonnayta ja tiputtaa lasiin jääkuution. Yhden jääkuution.

– Visa, haluatko sinä viiniä?

Annie Clark kutsuu minua etunimellä. Annie Clark kutsuu minua etunimellä. Annie Clark kutsuu minua etunimellä.

En kieltäydy.

– Nimesi on siis viisumi? Ja luottokortti, hän kyselee ja huomaan, että etunimeni hassuttelu-ulottuvuus kantaa myös kansainvälisellä tasolla.

Nyökyttelen ja hymyilen punastuneena. Vitsailemme. Kilistelemme.

– Kesälle, ehdotan lokakuun kunniaksi.

Annie Clark naurahtaa. Annie Clark naurahtaa. Annie Clark naurahtaa.

– Haluatko jäitä viiniisi?

Vastattuani myöntävästi, hän tiputtaa jääkuution chardonnay-lasiini.

Annie Clark tiputtaa jääkuution chardonnay-lasiini.

Salamalaitteen ja kiertuemanagerin yhteispeli toimi yhden kuvan verran. Tarkennus, se on yliarvostettua.

Salamalaitteen ja kiertuemanagerin yhteispeli toimi yhden kuvan verran. Tarkennus, se on yliarvostettua.

Clark pahoittelee, että hän on hieman kujalla. Hän saapui tapaamispaikalle suoraan hotellilta, jossa hän työskenteli musiikkiprojektin parissa, josta hän ei kuitenkaan suostu kertomaan enempää.

– Kuulin kirjoittamastasi artikkelista ja se oli tosi outo. Tykkäsin ajatuksesta kovasti, hän vaihtaa puheenaihetta.

Asiaan, siis. Millaiset olisivat Annie Clarkin mielestä täydelliset treffit?

– Menisimme elokuviin katsomaan jotain tosi outoa elokuvaa. Esimerkiksi jokin Michael Haneken ohjaama leffa olisi hyvä. Ensitreffeillä voisimme katsoa Valkoisen nauhan.

– En ole ikinä ollut täydellisillä treffeillä. En tosin ehtisikään deittailla, sillä minulla on viimeisen vuoden aikana ollut viisi vapaapäivää.

Kiireinen nainen. Pahus.

– Tuleeko tästä muuten jonkinlainen romanssikolumni? Tämä ei ole ihan perinteisin musiikkihaastattelu. Mutta ei se haittaa, tykkään oudoista asioista, Clark kysyy ja vastaa itse omaan kysymykseensä.

Tunnelma on hetken varautunut. Hörpimme valkoviiniä laseistamme.

Annie Clark esitteli keväällä kuvatulla videolla jalkapallotaitojaan. Mitä hän sanoisi, jos veisin hänet treffeillä jalkapallo-otteluun?

– Se olisi hauskaa! Tosin, tykkäisin enemmän, jos veisit minut koripallopeliin. Suosikkijoukkueeni on Portland Trail Blazers. Se olisi hauskaa ja outoa.

Keväällä visioimillani kuvitteellisilla treffeillä nautimme punaviiniä ja jallua. Annie Clark haluaisi keskustella deiteillä – yllättäen – oudoista asioista.

Sarjamurhaajista. Tieteestä. Kirjallisuudesta. Koripallosta.

– Haluaisin, että joisimme valkoviiniä. Ja sitähän me juuri teemmekin! Punaviini tekee minut uneliaaksi. Voisimme keskustella skientologiasta, sillä luen juuri L. Ron Hubbardista (dianetiikan ja skientologian perustaja) kertovaa kirjaa. Tiede on kiehtovaa, samoin erilaiset taidemuodot.

Aika kaahaa ylinopeutta. Tapaamiseen varattu aika lähestyy loppuaan. Mihin St. Vincent suuntaa seuraavaksi?

– Lennän Helsingistä Lontooseen, jossa tapaan Brian Enon. Teemme yhteistyötä lähitulevaisuudessa. Sitten kiertue jatkuu Manchesteristä ja jossain kohtaa alan varmasti kirjoittaa uusia lauluja. Elämä on kivaa juuri nyt.

Tämä ihan okei onnistunut kuva ei ole kiertuemanagerin ottama. Se on tämän blogin hallitsijatahon ottama.

Tämä ihan okei onnistunut kuva ei ole kiertuemanagerin ottama. Se on tämän blogin hallitsijatahon ottama.

Treffimme ovat viittä vaille ohi. Kiertuemanageri ottaa meistä yhteiskuvia matalahkolla onnistumisprosentilla, mutta jäipähän tapaamisesta kuitenkin edes joitain kuvallisia muistoja.

Kilistelemme vielä kerran chardonnay-laseillamme. Juttelemme niitä näitä. Annie Clark kiittelee piristyksestä. Ihmettelen, että miksi näin.

– Tämä oli yksi oudoimmista haastatteluista, joita olen tehnyt. Mutta se oli kivaa.

2 kommenttia kirjoitukseen Treffeillä Annie Clarkin kanssa – for real!

  1. Alice Alice kommentoi:

    En kestä, IHANA! ^__^

    1. Visa Visa kommentoi:

      Joo, on se!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.