Tervetuloa alitajuntaan, Sleep Well Beast – The National teki syksyn 2017 soundtrackin

Kaada itsellesi lasi punaviiniä, asetu makaamaan noin kymmenen kuukauden postaustauon aikana pahasti pölyttymään päässeelle musiikkiterapiasohvalle ja laita The Nationalin uusi levy Sleep Well Beast soimaan.

Ensimmäiset kuuntelut hämmensivät. Ne jopa vähän pelottivat.

The Nationalin seitsemäs studioalbumi Sleep Well Beast vaikutti lähemmäs kymmenen kuuntelukerran jälkeen muutamia huippuhetkiä lukuun ottamatta yhtä puuduttavalta kuin yhtyeen edellinen albumi Trouble Will Find Me (2013).

Ei Trouble Will Find Me toki huono levy ole. Se on vain raskaalta ja ylipitkältä kokonaisuudelta edelleen tuntuva albumi, jonka kappaleista puolet ovat The Nationalia parhaimmillaan.

Trouble Will Find Men suurin ongelma on se, että sitä edelsi kaksi lähes täydellistä levyä. High Violet (2010) ja etenkin toukokuussa kymmenen vuotta täyttänyt Boxer (2007) asettivat riman niin korkealle, että samalle tasolle yltäminen olisi ollut pieni ihme.

The Nationalin edellinen levy oli siis kolmen tähden osittaisnotkahdus. Sleep Well Beast vaikutti pitkään asettuvan samalle tasolle. Kymmenen kuuntelutoiston jälkeen levy tuntui ansaitsevan maksimissaan kolme ja puoli tähteä.

Mykistävän hieno avauskappale Nobody Else Will Be There vakuutti ensikuulemalta, mutta kokonaisuutena levyn sävellykset tuntuivat vaisuilta. Yhtye tuntui päästäneen itsensä helpolla. Sopivan lempeä soundimaailman uudistuminen minimalistisilla konetaustoilla miellytti jatkuvasti enemmän, mutta silti.

Olin jo luovuttamassa, valmis hakemaan Boxerin hyllystä ja palaamaan Fake Empiren kaihoisan lakonisiin säveliin.

En tehnyt niin ja nyt levyn tähtimäärä on lisääntynyt neljään.

Aivoni toimivat jostain syystä siten, että jos en kuuntele musiikkia kuulokkeet korvilla tai muuten vaan, päässäni soi aina, siis AINA, jokin kappale. Tämän viikon alkupuolella päässäni soi pieniä melodian kaltaisia pätkiä ja lyriikoita, joita en tahtonut aluksi edes tunnistaa.

Ja niin siinä sitten kävi.

Nuku hyvin. Sleep Well Beast. Sieltä sinä hitaasti hiivit sydänsuruja hiljattain kokeneeseen alitajuntaan. Ja siksi sinä sinne varmasti osittain myös pääsit.

It’s nobody’s fault
No guilty party
We just got nothing
Nothing left to say

Sleep Well Beast on eksistentiaalisissa mudissa kieritelty ero- ja elämäntilannepäivityslevy. Levyn sanoitukset ovat laulaja Matt Berningerin ja hänen vaimonsa Carin Besserin yhdessä kirjoittamia, kun taas kaksosveljet Bryce ja Aaron Dessner vastaavat kappaleiden sävellyksistä.

Berninger on kertonut, että pääosin parisuhteiden kariutumista, elämän seestymistä ja näistä aiheutuvaa pettymystä luotaavat tekstit ovat syntyneet parin lähipiirissä tapahtuneista asioista tehdyistä havainnoista.

The Nationalin sanoituksista on aina löytynyt itseruoskintaa, mutta uudella albumilla lyriikat ovat jotenkin toteavia ja lannistuneita. Niissä ollaan hämillään siitä, että tässäkö tämä kaikki nyt sitten oli ja tätäkö se on hautaan asti.

Jopa useat alkoholiviittaukset tuntuvat olevan lyriikoissa mukana tärisevällä kädellä tehtynä alleviivauksena siitä, että viina ei helpotakaan erosta tai paikoilleen jämähtäneestä elämäntilanteesta johtuvaa lievää ahdistusta. Se vain turruttaa ohimenevästi.

Oli Sleep Well Beastin lyriikoissa sitten paljon, vähän tai ei lainkaan omakohtaisuutta, nimenomaan sanoitukset nostavat levyn uudelle tasolle. Kappaleiden sovitukset jättävät pääroolin nimenomaan teksteille. Tämä tuntuu koko ajan enemmän tietoiselta ratkaisulta.

Hyvä esimerkki on Empire Line, joka pitkään lähinnä ärsytti, sillä yhtye kierrättää biisin kitarateemassa uransa parhaimpiin hetkiin lukeutuvaa Sorrow-kappaletta.

Pelkistetty ja toteava kertosäe on Empire Linen pelastus.

I’ve been tapping the table
I’ve been hoping to drink
There’s a line that goes all the way from my childhood to you

Can’t you find a way?
Can’t you find a way?
You are in this too
Can’t you find a way?

Levyn ainoa selkeä heikko hetki on Turtleneck. On ymmärrettävää, että albumille on haluttu yksi kappale rauhallisten laulujen väliin ravistelemaan hereille, jos biisien jopa raukea tunnelma kävisi unettavaksi. Samassa roolissa oli Boxerilla Apartment Story.

Sleep Well Beastilla tuo Dessnerin kaksosten Grateful Dead -tribuuttiprojektista selvästi vaikutteita saanut kappale on väärässä paikassa. Turtleneck kuuluisi singlen b-puolelle, mutta ei tälle levylle. Kokonaisuus toimisi paremmin ilman sitä.

Vaikka levyn yleistunnelma on lannistava ja lohduton, albumin viimeisen kappaleen viimeiset rivit antavat minimalistisen pienen toivonkipinän siitä, että se tunne on ohimenevä.

Levyssä on alakuloista ja samaistuttavaa taikaa, joka on kuin tehty syksyyn.

You were always my last second bright spot in the distance
Thought that you were something good
That I would always keep

I’ll still destroy you someday, sleep well, beast
You as well, beast
I’ll still destroy you someday, sleep well, beast
You as well, beast

The National ei uusiudu Sleep Well Beastilla juuri lainkaan, mutta silti se onnistuu päivittämään jo tutuksi tulleen itsensä pienillä uusilla sävyillä ja niillä tehdyillä siveltimenvedoilla. Kahdesta tämän vuoden isosti odotetusta indielevyjulkaisusta (toinen oli Arcade Firen Everything Now, josta kirjoitin päivätyöpaikalla tällaista) Sleep Well Beast vie selkeän voiton.

Kuten todettua, albumin ydinkysymys tuntuu olevan, että tässäkö tämä kaikki todella on ja onko se kaikki sitä minulle yksin vai yhdessä jonkun kanssa. Erolevynä Sleep Well Beast onkin suolaa sydänsuruisen haavoihin.

Juuri siitä syystä ja siitä huolimatta se on myös lähes täydellinen, hitaasti alitajuntaan hiipivä taianomainen syyslevy.

2 kommenttia kirjoitukseen Tervetuloa alitajuntaan, Sleep Well Beast – The National teki syksyn 2017 soundtrackin

  1. mtarvainen mtarvainen kommentoi:

    Mukavaa, että päätit kirjoittaa levystä. Hetken jo luulin ettei kukaan tarttuisi tähän. Pitkälti samaa mieltä Turtleneckin osuudesta levyllä. Sorrowin kierrätykseen en ole kiinnittänytkään huomiota, mutta nyt kun mainitsit niin siellähän se on. The Day I Die raidasta löydän yhtymäkohtia High Violetin Lemonworldiin, väittäisin että ainakin kertoja on sama.

    1. Visa Visa kommentoi:

      Oli pakko kirjoittaa, sen verran paljon on soinut päässä ja soittimissa levy viimeisen kuukauden ajan. Ja luulen, että syksy tekee levylle vielä paljon hyvää ja sama toisinpäin. Totta tuo Lemonworld/Day I Die -asia!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.