Sen pitää tuntua jossain
Musiikkiterapiasohvan omistajataho päätyi taannoin pohtimaan asioiden menettämistä. Ja tunnetta.
Ihmisiä astuu mukaan elämään. Ihmisiä katoaa elämästä. Tärkeitä. Ei tärkeitä. Rakkaita. Ei rakkaita. Rakas vaate vuodelta 1994 ei enää mahdukaan päälle tai se on niin kauhtunut, että sen on kadottava elämästä. Myös konkreettisia asioita katoaa, siis. Mitä jos hyvä, tärkeä musiikki ja muut kauniit, tärkeät asiat katoaisivat tai eivät tuntuisi miltään? Olisi tyhjää. Todella tyhjää.
Aikomuksena oli kirjoittaa jotain pian julkaistavasta yhdeksännestä Belle & Sebastian -studioalbumista, mutta v*tut. Belle & Sebastian ei ole ikinä tuntunut eikä tule ikinä tuntumaan siltä, miltä Radioheadin Let Down on tuntunut 18 vuoden ajan ja tuntuu yhä edelleen joka ikisellä kuuntelukerralla. Ei ainakaan samalla tavalla.
Miltä Let Down sitten tuntuu?
Siltä, että on lähdössä lentoon. Siltä, että kropan läpi kulkee minisähköiskujen kaltaisia kylmiä väreitä. Tekee mieli sulkea silmänsä ja pyöriä hitaasti ympyrää. Siltä, että haluaa tehdä alasti lumienkeleitä typerä hymy naamalla. Että pienen hetken ajan millään oman itsensä ulkopuolisella asialla ei ole yhtään mitään väliä.
Se tuntuu. Se tuntuu vatsanpohjassa. Se tuntuu selkäpiissä. Se tuntuu tärinänä sydäntalven palelluttamissa käsissä.
Jos sitä tunnetta ei olisi, ei mikään tuntuisi miltään. Siltä Let Down tuntuu. Samoin esimerkiksi Being Boring, Start a War, Oprofessionell ja Nightswimming. Siltä musiikin pitää parhaimmillaan tuntua.
Se tuntuu.
Aika moni biisi tuolla albumilla tuntuu. Se oli käänteentekevä levy itselleni, vaikka olin esimerkiksi Pablo Honeyn huippusuosiovuosina katsellut kulmien alta sitä hypetystä ja tykännytkin, ja sen jälkeen esimerkiksi diggaillut oikeasti Justia.
Vasta OK Computer räjäytti potin, ja toisaalta, se on yksittäinen piikki Radioheadin uralla, ei senkään jälkeen mikään ole aiheuttanut vastaavaa tunnelatausta. Se on yksi mun TOP 5 levyistä koskaan.