Rakas Radiohead ja huikean kaunis, oudon lohdullinen uusi albumi

Yhdeksännen Radiohead-albumin julkaisusta on kulunut tätä kirjoittaessani viisi vuorokautta. Mietin pitkään, voinko vieläkään kirjoittaa levystä mitään järkevää, sillä se tuntuu niin äärimmäisen omakohtaiselta ja tunnepitoiselta albumilta. Mietin, että kirjoittaako koko Radioheadin merkityksen kautta vai keskittyä vain ja ainoastaan A Moon Shaped Pooliin. Päätin yrittää. Jotain.

2016_Radiohead_Press_060516.hero

A Moon Shaped Pool tuntui aluksi vähän tylsältä ja särmättömältä. Siinä ei ole vaaraa. Ei totuttua täyttä paniikkia ja ahdistusta. Ennakkomaistiaisina julkaistut Burn the Witch ja etenkin Daydreaming vakuuttivat, mutta kun levyn julkaisemisen jälkeen sen ehti kuunnella kaikessa rauhassa ja keskittyen, tuntui siltä, että singlebiisien jälkeen levy vain leijailee loppuunsa. Siinä se.

No ei ollut siinä se, ei todellakaan. Tiesihän sen jo ensikuulemalta, että tämä levy tulee kasvamaan – ja niin se on totisesti tehnyt. Noin viiden kuuntelukerran jälkeen olin valmis julistamaan A Moon Shaped Poolin sijoituksen Radiohead-albumihierarkiassa asettuvan viitoseksi ja että se saattaa vielä myöhemmin nousta uhittelemaan The Bendsin (1995) nelossijaa, ehkä jopa Kid A:n (2000) kolmossijaa.

Nyt, kymmeniä kuunteluja myöhemmin, ollaan tilanteessa, jossa A Moon Shaped Pool on noussut hierarkiassa toiselle sijalle, tärkeän ja rakkaan In Rainbowsin (2007) rinnalle. Levyn, joka ajoittain tuntuu jopa tärkeämmältä kuin ykkössijalla luonnollisesti keekoileva OK Computer (1997).

Miten näin pääsi käymään?

Edellinen Radiohead-levy, vuonna 2011 julkaistu King of Limbs jäi lopulta muutamien valiohetkiä lukuun ottamatta kylmäksi ja etäiseksi. Isoimmat kone- ja jazz-vaikutteet loistavat nyt lähes täysin poissaolollaan, uudella levyllä tuntuu soittavan yhtye, josta tulee albumin sointiin lämpöä. Useiden kuoro- ja jousiavustajien ryydittämänä, toki. Ja onhan niitä koneitakin mukana, mutta ei kovin paljoa.

A Moon Shaped Pool ei ole pyörä, jonka Thom Yorke, Jonny Greenwood, Ed O’Brien, Colin Greenwood, Phil Selway ja Nigel Godrich ovat keksineet uudelleen. Siinä on paljon tuttua Radioheadinsä tunteville, mutta se kaikki tuttu kuulostaa jotenkin aiempaa kypsemmältä ja seesteisemmältä.

Ykkössingle Burn the Witch ja jo vuosien ajan Radioheadin keikoilla kuultu, In Rainbowsin angstipurkaus Bodysnatchersia etäisesti muistuttava Ful Stop ovat albumin musiikillisesti räväkimmät vedot, eivätkä nekään ole lähelläkään villeintä, mitä yhtye on urallaan tehnyt.

Huikean kaunis Daydreaming oli ehkä erikoinen singlevalinta, mutta pysäyttävä sellainen. Muuten suosikkikappaleet levyllä vaihtelevat melkein joka kuuntelulla. Tällä hetkellä levyn huipentava, karun pelkistetty mutta silti ääritunteikas, erinäisillä Radiohead-keikoilla jo 1990-luvulta lähtien kuultu True Love Waits sekä Ful Stopin ja sen tavoin livesetissä vuosien ajan kuullun Identikitin väliin sijoitettu Glass Eyes hätkähdyttävät eniten.

Sillä hätkähdyttävä levy, sitä A Moon Shaped Pool on. Jokaisesta kappaleesta löytyy yksityiskohtia ja hetkiä, jolloin kylmiltä väreiltä ei voi välttyä. Hetkiä, joiden kohdalla huomaa hätkähtävänsä sitä, miten helvetin hienolta musiikki voi kuulostaa. Jopa levyn heikoimman kolmen kappaleen joukkoon Decks Darkin ja Desert Island Diskin kanssa kuuluvassa Tinker Tailor Soldier Sailor Rich Man Poor Man Beggar Man Thiefissä yllättävästi mukaan tulevat jouset nostavat kappaleen korkeuksiin. Niinpä. Kolme (tällä hetkellä) heikointakin kappaletta ovat hiton hyviä.

Jonny Greenwoodin sovittamat jouset ovat albumilla isossa roolissa. Ilman niitä levy ei välttämättä koukuttaisi lähellekään yhtä paljon. Thom Yorken teksteissä taas on mukana tuttua ahdistusta ja lohduttomuutta, mutta myös jollain tavalla täysin uudelta Radioheadilta tuntuvaa pehmeyttä ja lohtua.

Yorke onnistuu kiteyttämään muutamiin laulamiinsa riveihin samanaikaisesti sekä lohduttomuutta, outoa lohtua, kauneutta, hienoutta ja haurautta. Näin käy muun muassa Daydreamingissä.

Dreamers
They never learn
They never learn
Beyond the point
Of no return
Of no return
And it’s too late
The damage is done
The damage is done

Levyn päättävän True Love Waitsin jälkeen ei pysty hetkeen sanomaan tai tekemään mitään. Sitä vain tuijottaa suu auki lasittuneella katseella jonnekin kaukaisuuteen ja pohtii, että mitä oikein tapahtui. Ja sitten on pakko kuunnella koko levy uudelleen.

A Moon Shaped Poolin tunnelma on maaginen. Siitä syntyy mielleyhtymiä kahteen mahtavaan Radiohead-levyn päätöskappaleeseen: In Rainbowsin huipentavaan Videotapeen sekä Kid A:n päätösraitaan Motion Picture Soundtrack.

Jos edellisillä 2000-luvun Radiohead-albumeilla on lähinnä satanut ja ollut sumuista,  A Moon Shaped Poolilla asiat ovat toisin.

Aurinko pilkistää jostain kerrostalorivien välistä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.