Rakas ja tärkeä Om du var här!

Musiikkiterapiasohvan isäntä keskustelee aktiivisesti eräällä suljetulla foorumilla omiin suosikkiyhtyeisiin jo pian 20 vuoden ajan kuuluneen ruotsalaisyhtye Kentin musiikista, koko tuotannosta, kappale kerrallaan. Erästä kappaletta koskeva puheenvuoro hieman venähti taannoin, ja tulipa mieleen julkaista se sellaisenaan blogissa. Katkeaapa samalla taas pitkäksi kaikessa arkikiireessä venähtänyt postaustaukokin.

Om du var här -singlen kansikuva.

Lokakuussa 1997 julkaistun Om du var här -singlen kansikuva.

Kesä 1996. Muistan Rumban festarireportaasin Ruisrockista. Olin edellisenä kesänä (1995) ensimmäistä kertaa festareilla, samaisessa Ruisrockissa, en sentään koko viikonloppua, vaan pelkän sunnuntain. Esiintymässä olivat mm. Nordman, Black Crowes, The Boo Radleys (tykästyin muuten paljon Boo Radleysiin tuon keikan ja Wake Up! -levyn myötä) ja – kyllä, arvasitte täsmälleen oikein – Bon Jovi. Sain kotoa luvan lähteä festareille, koska siskoni lähti myös.

Isosiskon kyseenalaisehkon (vitsi, vitsi) musiikkimaun ansiosta altistuin paljon Bon Joville lapsena ja osaan edelleen hävettävän paljon yhtyeen kappaleiden sanoja ulkoa. No, siskolle pitää toki antaa kunniaa myös muun muassa Pet Shop Boysille ja Bad Religionille altistamisesta. Mutta takaisin asiaan, isosisko palaa mukaan tarinaan hieman myöhemmin.

Takaisin kesään 1996. Olisin halunnut edellisen kesän tavoin Ruisrockiin. Sunnuntaiksi. Tällä kertaa en saanut vanhemmiltani lupaa, sillä olin muistaakseni jäänyt alkoholin juomisesta kiinni eikä siskoni ollut lähdössä kyseisille festareille Bon Jovi -reissun lailla. En siis päässyt katsomaan Red Hot Chili Peppersiä, Bluria ja Pulpia, vaikka kovasti olisin halunnut.

15-vuotiaan arvolle sopivasti sitten mökötin ja katkerana luin Rumban Ruisrock-reportaasia myöhemmin tuona kesänä. Ja kuuntelin Sony Discmanin kuulokkeista Soundgardenia, Pearl Jamia ja tietysti reilua vuotta aiemmin ällikällä lyönyttä brittipopia, Oasista ja Bluria, välittämättä mistään ladien kaksintaisteluhapatuksesta vaan keskittyen musiikkiin, melodioihin ja meininkiin, jotka molemmilla ovat olleet aina vahvoja.

Tuosta samaisesta Rumban Ruisrock-reportaasista luin ensi kertaa sittemmin kovin merkittäväksi omassa musiikinkuunteluhierarkiassa nousseesta ruotsalaisyhtyeestä nimeltä Kent. Tekstissä Ilkka Mattila tai Otto Talvio (ehkä, muistaakseni) kirjoitti melko positiivisen arvion pikkulavalla esiintyneestä (kyllä, Ruisrockissa oli tuohon aikaan kolme lavaa: päälava, pikkulava ja telttalava) tummiin pukuihin sonnustautuneesta lupaavasta bändistä, jonka jäsenistä kolme oli ruotsinsuomalaisia.

Se oli ensimmäinen kosketukseni Kentiin, vaikka yhtye pian reportaasin lukemisen jälkeen unohtuikin hetkeksi. Seuraava, yli vuotta myöhemmin tapahtunut kosketus olikin sitten vavahduttavaa sorttia.

Om du var här oli tuon kosketuksen nimi. Syksy 1997, lukiotaipaleensa aloittanut puoliteiniangstinen Visa Juhani ja aiemmin samana vuonna julkaistun Radioheadin OK Computerin avulla alkaneen ikioman musiikinkuunteluidentiteetin löytyminen. Om du var här oli kaihoisassa ja megasurumielisessä ranteet auki -kiukkumelankoliassaan jotain, joka iski sieluun ja sydämeen lujaa. Olisin halunnut soittaa sen lukioaikojen ihastuksilleni. Lujaa.

Ja laulaa mukana. Lujaa.

Neljä vuotta vanhempi isosiskoni oli seurannut lukiotaipaleeni alkua huolestuneena. Etenkin hän oli huolissaan jonnekin yläasteen ja lukion välisenä kesänä kadonneesta innosta opiskella kieliä. Ruotsi tuntui äärimmäiseltä pakkopullalta.

Kun näin Om du var härin musiikkivideon Listassa tai Jyrkissä (en kuollaksenikaan muista kummassa, vaikka toisaalta yhdistän minun ja Om du var härin ensikohtaamisen sysipimeään syysiltaan, mikä viittaisi ilta-aikaan lähetettyyn Listaan, Jyrkihän tuli iltapäivisin), innostuin. Siskoni huomasi innostuksen ja ehdotti, että minun kannattaisi kääntää biisin lyriikat, jotta ymmärtäisin tekstin.

Kent vuonna 2016.

Kent vuonna 2016.

Kun sitten joulu 1997 läheni, kelasin vhs-nauhalle Listasta tai Jyrkistä nauhoittamaani Om du var här -videota edestakaisin ja vaikutuin valtavasti. Isosiskoni hankki minulle joululahjaksi levyn nimeltä Isola ja se oli sitten niin sanotusti menoa se.

Om du var här on saanut vuosien varrella pintaansa pientä ajan patinaa. Tavastialla 2002 Kent soitti kappaleen euforisen keikan viimeisten laulujen joukossa ja saaden sen jopa kasvamaan mallikkaasti ensimmäiseen kertosäkeeseensä asti, mutta sitten tapahtui jotain, minkä takia muistan ajatelleeni, että minua ei haittaisi, vaikka Kent ei soittaisi kappaletta enää ikinä livenä.

Jocke Berg lauloi idag- ja igår-sanat niin ylimielisen kyllästyneenä ja halveksivasti mikrofoniinsa, että muistan sen tuntuneen hetken verran hyvin pahalta. Minulle rakas ja tärkeä kappale meni hetkellisesti pilalle.

Katsokaa ja kuunnelkaa alta yleisöstä kuvattu taltiointi Ankkarockista 2008. Kamalaa. Bändi on laskenut sävelkorkeutta ja… Ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei noin. Ei ikinä.

Mutta Käpylän surullisenkuuluisan telttakeikan jälkeen en olekaan kuullut kappaletta Kentin keikalla. Aika ja levyversio ovat kullanneet muistot. Kyllä ne kylmät väreet tulevat aina vaan siinä sähkökitaroiden ja jousien siivittämässä tunnemyrskyssä esiin, iho menee kananlihalle jokaisella kuuntelulla.

Jos veikata pitäisi, veikkaisin, että kyseinen laulu soi ensi syksynä Kentin jäähyväiskiertueen keikoilla viimeisten encore-kappaleiden joukossa. Toivottavasti silloin Joakim Berg saa sen vanhan tunteen palon mukaan kertosäkeen päättäviin idag-, igår- ja igen-sanoihin. Ja varmasti saakin.

Kuten jo otsikossa totesin, Om du var här on rakas ja tärkeä kappale, joka ei kuitenkaan ole enää niin rakas ja tärkeä kuin vuosina 1997–2001. Mutta äh, rakas ja tärkeä se on silti. Ja tulee aina olemaan.

Minun rakas ja tärkeä musiikillinen ensikosketukseni Kentiin.

Yksi kommentti kirjoitukseen Rakas ja tärkeä Om du var här!

  1. Marjo kommentoi:

    Kiitos! Nousi kyyneleet silmiin pelkästä lukemisesta, saati kun musiikkia kuulisi (nyt on väärä hetki sille). Kent oli itsellenikin iso bändi lukioaikoina. 2000-luvulle kun käännyttiin tiemme hieman erkanivat, vaikka vanhasta tottumuksesta levyt aina ostinkin. Siksi olisikohan ollut vasta vuonna 2010, kun näin bändin ekan kerran livenä. Ja siitäkös se vanha rakkaus roihahti uudelleen. Sittemmin oon bändin nähnyt useastikin livenä ja vielä 3 keikkaa olisi tiedossa. Sydän syrjällään ja itku kurkussa ne kaikki varmaan menee, mutta kaikella on aikansa. Eikä levyjä eikä varsinkaan muistoja kukaan pois vie(, paitsi mahdollinen dementia sitten joskus).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.