Plussia ja miinuksia – lähinnä plussia

Pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen musiikkiterapiasohvalla on taas käyttöä. Tänään vastaanotolla nähdään tanskalaisvieraita. Mew’n huhtikuussa julkaistu kuudes pitkäsoitto on totuttua optimistisempi albumi. Mukana on tuttua kaihoa, kuulautta ja kimuranttiuttakin, ja niiden myötä levy onkin muistutus siitä, miten tärkeä yhtye tanskalaisnelikko on vuosien saatossa ollut.

Heti aluksi on todettava, että +- pääsi yllättämään isosti. Sain albumin kuunneltavaksi jo helmikuussa enkä tahtonut uskoa korviani. Halusin kirjoittaa levystä hehkutushenkisen postauksen heti, mutta yhtäkkiä tuntuikin siltä, että olen kirjoittanut Mew’sta jo pitkälti kaiken olennaisimman, mitä olen yhtyeestä ajatellut.

Olen kirjoittanut siitä hetkestä, kun oluttuoppi melkein tippui lattiaan ja leuka loksahti auki astuessani ystävän kanssa Tavastian saliin kuuntelemaan Kentin keikan tysin tuntematonta lämmittelybändiä toukokuussa 2002.

Olen kirjoittanut Frengersin tärkeydestä.

Olen kirjoittanut kylmistä väreistä.

Yhtye on ollut tälle kirjoittajalle siis hyvin tärkeä.

Lähtökohdat kuudennelle Mew-albumille, ne eivät olleet kuitenkaan kaksiset. Vuonna 2009 julkaistu No More Stories… oli valtaisa pettymys. Samoin tuon levyn jälkeiset keikat.

Bändin vuosien 2003–2006 välillä soittamat keikat olivat niin hyviä, että vuoden 2009 syksyllä Helsingin Nordenskiöldinkadun vanhassa jäähallissa edellisinä vuosina vaivihkaa muodostunut pienenpieni ja uljas Mew-universumi tuntui yhtäkkiä luhistuvan. Maagiseen asemaan noussut keikkojen päätösbiisi Comforting Sounds kuulosti sekin yhtäkkiä soittamiseen leipääntyneen bändin esittämältä.

Taika oli kadonnut ja jättänyt itsestään suloisenkirpeän muiston tilalle.

Okei, No More Storiesilla oli toki hetkensä. Kuten tämä.

Se oli levynä kaikessa läpitunkevassa ahdistuneisuudessaan kuitenkin liikaa. Alkuperäisbasisti Johan Wohlert oli poistunut And the Glass Handed Kites -levyn kiertueen alussa bändistä ja voi olla, että tällä asialla oli jotain tekemistä bändin haalistumisen kanssa.

Vielä viime syksynäkin tilanne tuntui olevan hieman hukassa. Tavastialla marraskuussa Mew soitti pelkistetyimmän keikkansa, jonka olen bändiltä todistanut. Lavalla oli pelkkää valkoista valoa, ei taustavisuaaleja ja yhtye, joka jutteli mukavia biisien välissä. Ennen bändi ei spiikannut keikoilla sanaakaan. Tai ainakaan kovin montaa sanaa.

Keikka oli outo.

Mutta helmikuussa, kun sain albumin streamin kuunneltavakseni, leuka loksahti auki. +- esitteli täysin puun takaa Mew’n, joka olikin taas entisensä. Tai ei ehkä entisensä, mutta kuitenkin sinut itsensä kanssa.

Jonas Bjerren laulussa oli taas latausta ja väriä. Bändi tuntui nauttivan soittamisesta. Levy huokui kaihoisaa lämpöä.

Ensisingle Satellites oli lupaava. Kappale, jossa oli optimistisessa tunnelmassaan paljon uutta, mutta silti myös paljon vanhaa Mew’ta.

Toinen single Water Slides esitteli surumielismelankolisen tanskalaisnelikon. Kyllä, basisti Johan Wohlert palasi bändin riveihin +- -levyn äänitysten alkuvaiheessa ja osallistui kappaleiden kirjoittamiseen. Mew on siis jälleen nelikko.

Hämmästyttävää on se, että levyn hittipotentiaalisimmat kappaleet eivät ole ainakaan vielä päätyneet singlejulkaisuiksi.

Haastatellessani yhtyeen laulaja Jonas Bjerreä talvella, miehestä huokui rauhallinen itseluottamus tulevaa kohtaan. Hän oli silminnähden tyytyväinen uuteen albumiin. Syy on nyt selkeä ja ymmärrettävä: levy on hyvä ja yhtye voi seistä sen takana ylpeästi suorin selin.

Tässä muutamia yksittäisiä syitä ottaa +- tehokuunteluun.

The Night Believer on kertosäkeessään ehkä jopa lähes Disney-ilohenkinen, mutta kappale on silti hävyttömän tarttuva.

Samoin Interview With the Girls. Yhtyeeltä on kuultu vastaavaa hittipotentiaalia viimeksi Specialin ja Repeaterbeaterin kohdalla.

Albumin päättävä Cross the River on Your Own on hieno päätöskappale. Ei Comforting Soundsin eikä Louise Louisan veroinen, mutta kauaksi se ei jää.

Siinä missä Louise Louisan lohduttoman surullinen päätösrivi ”Stay with me / Don’t want to be alone” lähestulkoon tuo jokaisella kuuntelukerralla vesiesiintymän silmäkulmaan, Cross the River on Your Own on optimistinen. Erotunnelmainen kylläkin, mutta silti.

”You be good to me / And I, I’ll be good to you / Don’t let go of your light / It’s your best friend in the world / I hope you’ll learn what Heaven knows / Who cares if I go?”

Näin kauniiseen, toiveikkaaseen ja raukeaan tunnelmaan on hyvä päättää myös tämä postaustauon päättävä teksti.

Katkeransuloisesti menetetyksi luultu tapaus on täällä taas. Ei ehkä yhtä merkittävänä kuin vajaat kymmenen vuotta sitten, mutta kuitenkin.

Tervetuloa takaisin.

Avainsanat: , ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.