Heippa, vuosi 2015 – vuoden parhaat kotimaiset biisit

Joulu on taas, uusivuosi on taas ja sitten onkin jo vuosi 2016. Musiikkiterapiasohvan omistajataholla on piisannut niin sanotusti kiirettä ja terapiasessiot ovat jääneet loppuvuoden aikana vähiin. Nyt on kuitenkin aika niputtaa perinteisesti vuoden 2015 kohokohdat.

Alla tämän kirjoittajan vuoden 2015 top 10 kotimaiset biisit -listaus maksimissaan viiden sanan perusteluin.

10. K-X-P – Space Precious Time

Tätä on primitiivinen rytmi.

9. Jaakko Eino Kalevi – Double Talk

Syntetisaattorit kuulostivat tänä vuonna hyvältä.

8. Laura Moisio – Ikuinen valo

Moision ilmaisu yllättää ja koukuttaa.

7. Pimeys – Meeri

Tarttuva suomirock nyt ja tulevaisuudessa.

6. Topi Saha – Paskainen sydän

Tekstien ja elbowmaisen tunnelman kautta.

5. Iisa – Tuu tänne

Suomipopia, jota ansaittu suursuosio odottaa.

4. Pariisin Kevät – Hän saapuu luokseni pimeydessä

Kertosäkeiden tärkeys.

3. Anna Puu – Matkalla

Huh mikä fiilis.

2. Egotrippi – Pikkuinen

Tämän osaa vain Egotrippi.

1. Yona – Lintu

Vuoden hienoin kotimainen kappale.


 

Alla vielä kärkikymmeniköstä koottu Spotify-soittolista.

Ei kommentteja

2 x 5 helmeä Pariisin Kevään ja Pimeyden ytimestä

Tampereella parhaillaan käynnissä oleva Lost in Music -kaupunkifestivaali huipentuu tänään lauantaina. Kaksi kovaa kotimaista aktia nähdään illalla eri puolilla keskustaa. Musiikkiterapiasohvan isäntätaho suosittelee.

Pimeys. Kuva: Nauska

Pariisin Kevät. Kuva: Kerttu Malinen

Pariisin Kevät. Kuva: Kerttu Malinen

Jos olet lauantai-iltaa Tampereella, kannattaa ehdottomasti käydä katsastamassa nämä kaksi keikkaa tai ainakin jompikumpi. Tässä perusteena keikkojen katsastussuositukselle viisi helmeä sekä Pariisin Kevään että Pimeyden ytimestä.

Pariisin Kevät – Meteoriitti (2008)

Kertosäkeen sanat ”Minä en unohda sinua koskaan / Vaikka en muistaisi omaa nimeäni / Sinä saatat olla juuri se, joka sattumalta / Minut pelastaa meteoriitin alta” ovat romanttisessa yksinkertaisuudessaan pelkistetyt ja samalla yhdet parhaista, mitä kotimaisessa musiikissa 2000-luvulla on kuultu.

Pimeys – Meeri (2015)

Pimeyden kakkosalbumin voimapopmelankolinen suomipophelmi, joka ansaitsisi nousta isoksi hitiksi.

Pariisin Kevät – Sytytä valo (2012)

Pariisin Kevät osaa olla myös painostava. Painajaismaisessa atmosfäärissä leijaileva tunnelma koukuttaa. Kahden ja puolen minuutin kohdilla c-osa ”vapauttaa” tunnelman hetkeksi: ”Puhu nyt / Mitä sulle on käynyt”.

Pimeys – Pimeys (2013)

Pimeys, vanha ystävä. Siinä kolme sanaa ja yksi pilkku, jotka toimivat yhdessä hienosti. Surumielinen erolaulu, joka henkii kuitenkin varovaista toiveikkuutta.

Pariisin Kevät – Matkalla etelään (2010)

Arto Tuunelalla on taito kirjoittaa oikein hyviä ja pitkäkaarisia kertosäkeitä. Tässä erittäin hyvä esimerkki siitä.

Pimeys – Rakennukset (2013)

Pimeyden iloinen pop-puoli on parhaimmillaan lähes vastustamaton. ”Norsunnahkaa täällä tarvitaan / Että itsemme valolta suojataan”.

Pariisin Kevät – Hän saapuu luokseni pimeydessä (2015)

Pariisin Kevään uusimman levyn paras kappale.

Pimeys – Aivan erilainen (2015)

Pimeyden ytimessä on huomattavan paljon koukuttavia elementtejä ja yksi niistä on vangitseva tunnelma. Kuten tässä laulussa.

Pariisin Kevät – Vanginvartijan uni (2012)

Vangitseva tunnelma on myös Pariisin Kevään ehdottomia vahvuuksia.

Pimeys – Helsinki (2013)

Kappale, jonka loppusoitto on yksi viime vuosien hienoimpia kaihomelankolisia hetkiä kotimaisessa musiikissa.


Pariisin Kevät esiintyy Lost in Musicissa lauantaina 17. lokakuuta Tampereen Pakkahuoneella kello 00.30. Pimeys nousee lavalle Henry’s Pubissa kello 23.45.

Ei kommentteja

Poikkeus terapiasohvan sääntöihin – Colour The Mundane soi Bon Iverin jalanjäljillä

Musiikkiterapiasohvalla tehdään tänään poikkeus kirjoittamattomiin sääntöihin. Aiemmin sohvan uumenissa on keskitytty vain harvoin uuteen musiikkiin, mutta Colour The Mundane tekee nyt poikkeuksen.

GBG-biisin video tuo lämpimiä muistoja menneestä kesästä ja biisi soi tuoden mieleen vahvasti Bon Iverin debyyttilevyn For Emma, Forever Ago (2007), mutta Colour The Mundanen GBG soi astetta optimistisemmin.

Colour The Mundane on yhtä kuin laulaja-lauluntekijä Patrik Andersson. Mies on maininnut esikuvikseen Sufjan Stevensin, Nick Draken ja Elliott Smithin kaltaisia nimiä. Kiinnostavaa kuulla, mihin miehen seuraavat biisinäytteet vievät.


Colour The Mundane esiintyy tulevana torstaina 15. lokakuuta Lost in Music -kaupunkifestareilla Tampereella, ravintola Artturissa.
Ei kommentteja

U2 ja kymmenet kylmät väreet

Kymmenet kylmät väreet

Kymmenet kylmät väreet -sarjassa sukelletaan tällä kertaa Bonon, The Edgen, Adam Claytonin ja Larry Mullen Jr.:n eli U2:n hienoimpiin hetkiin. Irlantilaisyhtyeen aikaansaamat kylmät väreet ovat yhtä vaille kaikki peräisin viime vuosituhannelta – on U2 tehnyt hyvää musiikkia 2000-luvullakin, mutta ei parhaiden hetkiensä veroista.

Musiikkiterapiavastaanoton hallitsijataho hurahti yhtyeeseen toden teolla 1990-luvun loppupuolella yhtyeen huonoimpiin kuuluvan levyn singlebiisin myötä. Tuon kappaleen kylmät väreet -hetki löytyy listan sijalta yhdeksän.

Aiemmin tässä sarjassa on väreilty muun muassa Death Cab For CutienDon HuonojenR.E.M.:n (kahdesti!), Depeche ModenOasiksenBlurinMew’n, RadioheadinKentinThe NationalinFaith No Moren ja kaikkien aikojen suosikkien tahtiin.

U2

10) One. Bonon falsetti maailmankaikkeuden kuluneimman U2-biisin loppusoitossa. Kylmät väreet, aina, aina, aina. (4:09)

9) All I Want Is You. Romanttista optimismia pullollaan olevan kappaleen viimeinen kertosäe ja sen jälkeiset toistot, erityisesti rouhealla kurkulla huudetut ”All I want is you” -toistot. (2:50)

8) Where the Streets Have No Name. Se hetki, kun maailman pienimmän ja suurimman stadionbiisin intron jälkeen komppi nytkähtää liikkeelle. Vastustamaton hetki. (0:41)

7) Bad. Kun Bonon ääni lopussa lähes sortuu. ”I’m wide awake, I’m wide awake, wide awake / I’m not sleeping”. (5:07)

6) Grace. Ehkä maailman rentouttavin bassoteema ja The Edgen pelkistetty kitarariffittely. (0:02)

5) If You Wear That Velvet Dress. ”It’s okay / The struggle for things not to say / I never listened to you anyway / And I got my own hands to pray / But if you wear that velvet dress / If you wear that velvet dress”. (3:41)

4) Sunday Bloody Sunday. Larry Mullen Jr.:n rumpukompin, The Edgen näppäilyn ja Bonon laulaman ensimmäisen säkeistön kasvattama tunnelma siihen hetkeen, kun Adam Claytonin basso ja jouset tulevat mukaan. (0:29)

3) Ultra Violet (Light My Way). Intro ja sen jälkeinen biisin liikkeelle lähtö. ”Sometimes I feel like I don’t know / Sometimes I feel like checking out / I wanna get it wrong / Can’t always be strong / And love, it won’t be long”. (0:20)

2) Who’s Gonna Ride Your Wild Horses. C-osan loppupuoli. ”Don’t turn around, don’t turn around again / Don’t turn around your gypsy heart / Don’t turn around, don’t turn around again / Don’t turn around, and don’t look back / Come on now love, don’t you look back”. (3:56)

1) Love is Blindness. Intron raadollisen surumielinen kosketinteema sekä dramaattinen c-osa, loppusoitto ja Bonon ”pam-pam-padam-dam”-hyräilyt loppusoitossa. (0:00 ja 3:17)

Jos innostuit näistä U2-muisteluhifistelyistä tai jos bändi on jäänyt vieraaksi, suosittelen kuuntelemaan listauksen kappaleet ja haalimaan kuunteluun (tai tietokoneellesi tai millä ikinä laitteella musiikkisi kuunteletkaan) Achtung Baby -albumin. Vahva suositus.

Ei kommentteja

Toiset kymmenen tanssiaskelta Pet Shop Boys -riippuvuuteen

Tunnustin kesällä 2013 vakavan asian. Tunnustin, että olen Pet Shop Boys -holisti. Kirjoitin edesmenneeseen Nuorgamiin artikkelin, jossa listasin kymmenen tanssiaskelta Pet Shop Boys -riippuvuuteen. Lue tuo artikkeli täällä.

Lainailen tässä ronskisti omaa tekstiäni, koska juuri mikään ei ole parissa vuodessa muuttunut, mutta ajatus tehdä jatkoa tuolle artikkelille on pyörinyt mielessä tasaisin väliajoin. Nyt koitti vihdoin sen aika.

Näin se meni: 25 vuotta sitten, 1980- ja 1990-lukujen taitteessa tupladekkikasettisoittimella kuunneltiin enimmäkseen Guns N’ RosesiaFaith No Morea, Anthraxia, Suicidal Tendenciesiä ja muuta kovien jätkien kamaa, mutta välillä soittimeen sattui eksymään tavarataloketjun musiikkiosastolta ostettu alkuperäinen c-kasetti.

Sen kasetin nimi oli Behaviour.

Kasetin ensimmäinen kappale teki elämää suuremman vaikutuksen. Tuosta laulusta ja muodostui yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista kappaleista, joita olen ikinä kuunnellut. En ole kyllästynyt enkä tule kyllästymään siihen lauluun ikinä. Dj-keikoilla, joilla tanssipopin soittaminen on sopinut teemaan, olen soittanut tuon kappaleen perinteisesti illan viimeisenä.

Vaikka rankempi musiikki vei mukanaan useammaksi vuodeksi ja Pet Shop Boys pääsi välillä unohtumaan, eräänä huuruisena lauantai-iltana viime vuosituhannen lopulla kalliolaisravintola Josafatin tanssilattian diskopallon soi tuo tuttu laulu.

”’Cause we were never being boring
We had too much time to find for ourselves
and we were never being boring
We dressed up and fought then thought make amends
And we were never holding back or worried that
time would come to an end
We were always hoping that, looking back
you could always rely on a friend”

Kyllä, liikutuin. Isosti. Jos en olisi tuolloin ollut – ja olenhan toki vieläkin – karski ja miehekäs alfauros, olisin varmasti tirauttanut kyyneleen tai pari. Saatoin salaa jopa tehdä niin.

Listasin tuossa parin vuoden takaisessa artikkelissa kymmenen kappaletta, jotka ovat olleet isoimmat tanssiaskeleet kohti Pet Shop Boys -addiktiota. Neil Tennant ja Chris Lowe nousevat lavalle Flow-festivaaleilla – on siis koittanut aika listata toiset kymmenen.

10) I Want a Dog (1988)

Chihuahua, bulldog, labradorinnoutaja ja muita koirarotuja laulun tekstissä, hämmentävän tanssittavan laulun. En ole ihan varma, onko sanoitus typerä vai nerokas, mutta kappale on joka tapauksessa todella koukuttava.

9) So Hard (1990)

Pet Shop Boysin tuotannosta valtaosa on täynnä erittäin hyviä popkappaleita. Erityisesti hiteistä. So Hard on juuri sellainen. Dramaattinen, tanssittava, tarttuva. Ja kertosäkeen sanoma melkeinpä hävyttömän yksinkertainen: ”Tell me why don’t we try / not to break our hearts and make it so hard for ourselves”.

8) Axis (2013)

Tälle paikalle olisi voinut nostaa viimeisimmältä Pet Shop Boys -levyltä hyvin myös Vocalin tai Bolshyn. Mutta Axis ansaitsee paikkansa ensikuuntelulla aiheuttamallaan hätkähdyttävyydellä. Tempaisee mukaansa väkisin. Tämä kappale avaa Pet Shop Boysin keikan Flow’ssa ja Suvilahti tulee olemaan yhtä kollektiivista katharttista euforiaa.

7) Discoteca (1996)

Bilingual-albumin avausraita, jonka puolivaaniva tunnelma sekoittuu lattarielementteihin. ”I don’t speak in anger / though the chances that I’ve let / pass me by and now regret / I can’t forget / They’re haunting me / like a score of unpaid debts”. Kappale, joka on hiipinyt vaivihkaa PSB-suosikkien joukkoon.

6) Leaving (2011)

Pet Shop Boysin kaiho-osasto on parhaimmillaan, kun Neil Tennant operoi äänellään matalissa sävelkorkeuksissa. Leaving on Pet Shop Boysin 2000-luvun tuotannon ehdotonta parhaimmistoa Axisin, Minimalin, Vocalin ja monien muiden kanssa. Surumielinen erolaulu, joka kuitenkin huokuu varovaista optimismia: ”I know enough’s enough and you’re leaving / You’ve had enough time to decide on your freedom / but I can still find some hope to believe in love”.

5) I’m Not Scared (1988)

I’m Not Scared on sekin hiipinyt vaivihkaa suosikkien joukkoon. Introspectivekappaleista toinen iso suosikki, joka rullaa vastustamattomasti.

4) Heart (1987)

Yksinkertaisen kaunista ja toimivaa: ”Every time I see you something happens to me / like a chain reaction between you and me / My heart starts missing a beat / My heart starts missing a beat / Every time”. Ei lisättävää.

3) I Don’t Know What You Want But I Can’t Give It Anymore (1999)

Sydänsurutanssibiisien aatelia.

2) Love Comes Quickly (1986)

Love comes quickly / whatever you do / you can’t stop falling”. Sieltä se tulee, kun sitä vähiten odottaa. Sitä voi matkustaa maailman ääriin, mutta sieltä se vaan ennemmin tai myöhemmin tulee. Vaanivatunnelmainen kappale, joka kiehtoo tekstinsä toiveikkuudella.

1) Being Boring (1990)

Jep, ei se vaan onnistu. En pysty tekemään minkäänlaista Pet Shop Boys -teemaista listaa, jossa Being Boring ei veisi ykkössijaa. Täydellinen popkappale. Ugh.


Pet Shop Boys esiintyy Flow Festivalin päälavalla lauantaina 15. elokuuta kello 22.30.

Ei kommentteja

Vihdoin ja viimein – Beck, monen ruokalajin illallinen

Flow Festival vuosimallia 2015 tarjoaa jälleen ihastuttavan laajan kattauksen indiemusiikkia, mutta yksi kiinnitys on tänä vuonna ylitse muiden. Vaikka en näkisi koko tapahtumassa yhtä ainoaa muuta keikkaa, Beckin ensimmäinen keikka Suomessa, se on näh-tä-vä.

beck 2012

Sea Change -mahtavuudesta lähtien on ollut aikomuksena lähteä katsomaan Beck Hansenia eli Beckiä livenä ulkomaille. Näytti pitkään siltä, ettei mies nimittäin selviä ikinä Suomeen asti keikalle.

Nyt kävi kuitenkin onneksi toisin. Beck esiintyy vuoden 2015 Flow’n sunnuntain toisena pääesiintyjänä.

Mikä Beckissä sitten on niin kiehtovaa? Ei, hurahtaminen skientologiaan ei ole sitä. Miehen musiikista sen sijaan tekee kiehtovaa musiikkigenrellinen laajuus. Materiaalia löytyy niin 1970-lukulaisiin groovaaviin diskobileisiin, elektropopjuhliin kuin kuulaaseen folkpopiltamaan. Beckin levyillä tunnelmat vaihtelevat humoristisesta popista todella syvillä vesillä liikkuvaan raukeaan folk- ja countrymaalailuun.

Kyllä. Skaalaa riittää. Sekava surina-lo-fi. Funk. Disko. Elektro. Akustinen folk. Beckin studioseikkailut ovat olleet kiinnostavia aina.

Mietin pitkään, miten Beckin uran monimuotoisuutta voisi kuvailla parhaiten. Sitten huomasin nälän vaivaavan ja illallispoliittisia asioita pohtiessa juontui mieleen, että Beckin musiikkihan on kuin monen ruokalajin illallinen.

Alla Beckin studioalbumit illallisruokalajisuosituksina. Maistiaisilla varustettuna, toki.

Alkuruoka – Mellow Gold (1994) ja Guero (2005)

Kaikki muistavat Beckin virallisen debyyttilevyn Loser-megahitistä, mutta Mellow Goldilta löytyy mieleenjäävempiäkin lauluja. Fuckin’ With My Head (Mountain Dew Rock) on yksi niistä.

Vuonna 2005 Beck julkaisi albumin, jolla mies sekoitteli latinorytmejä elektrosoundeihin. Albumi muistutti temaattisesti vuoden 1996 Odelay-levyä, joka oli eri musiikkilajien sulatusuuni. Guero ei kuitenkaan yltänyt kokonaisuutena samalle tasolle, vaikka se ei millään tapaa huono levy olekaan. Muun muassa E-Pro, Girl ja Black Tambourine ovat mainioita biisejä.

Aperitiivi – The Information (2006) ja Modern Guilt (2008)

Yli tunnin pituinen The Information on melkoinen möhkäle. Beck seikkaili levyllä tutusti lukuisten eri musiikkityylien parissa hiphopia ja motownia myöten. Kaikki kappaleet eivät vakuuttaneet, mutta totutun beckmaisesti parhaat hetket olivat loistavia.

Modern Guilt -albumilla Beck teki yhteistyötä Danger Mousen kanssa. Albumi oli Beck-asteikolla ok-tasoa, mutta vahvisti artistin imagoa omaehtoisena musiikintekijänä.

Toinen aperitiivi – Midnite Vultures (1999) ja Odelay (1996)

Vuotta aiemmin folkia, countrya, bluesia ja psykedeelisempää materiaalia esittävän Beckin esitelleen levyn julkaissut artisti hyppäsi vuotta myöhemmin funkin, r&b:n ja yleisesti tanssittavamman musiikin pariin. Sexx Laws ja Mixed Bizness ovat hävyttömän tanssittavia kappaleita, jotka ovat vakiokamaa allekirjoittaneen dj-keikoilla.

Beck on onnistunut tekemään kolme julkaisuajankohtanaan mullistavalta tuntunutta albumia. Odelay oli ensimmäinen näistä.

Lämmin keitto – Mutations (1998)

Mutations oli toinen mullistavalta vaikuttanut Beck-albumi. Kun kuulin ensimmäistä kertaa Nobody’s Fault But My Ownin, leuka loksahti hämmästyksestä auki. Hitaasti, biisin tunnelman mukaisesti. Upea kappale.

Levyn tunnelma bossa nova-, folk-, blues- ynnä muine vaikutteineen oli etenkin kaksi vuotta aiemmin julkaistun Odelayn jälkeen jotain todella vaikuttavaa. Muun muassa Dead Melodies ja O Maria vakuuttivat. Ja tekevät niin edelleen.

Pääruoka – Sea Change (2002)

Kirjoitin tätä blogia aloitellessani pitkän postauksen pääruoan (Sea Change) ja jälkiruoan (Morning Phase) välisestä vertailusta. Sea Change on edelleen erittäin rakas albumi. Omakohtaisesti tärkein Beckin levyistä.

Vuonna 2002 Sea Change ilmestyi ajankohtana, jolloin elämässä oli sydänsuruja – tuollaiseen tunnelmaanhan kyseinen levy on tehty. Albumi toi kolmetoista vuotta sitten lohtua, rauhaa ja levollisuutta. Se muodostui toteemilevyksi, joka tulee pysymään enemmän tai vielä enemmän tärkeänä läpi elämän.

Levyltä voisi nostaa esiin melkeinpä minkä tahansa kappaleen, mutta tässä pari ikisuosikkia kaikkien ikisuosikkien joukosta. Lost Causesta on mainittava se huomio, että kyseessä on ehkä surullisin ikinä julkaistu kappale, joka soi duurissa.

Jälkiruoka – Morning Phase (2014)

Morning Phasen ilmestyttyä vaihtelimme ystävien kanssa mielipiteitä. Yksi mielipide kuului suurin piirtein seuraavasti: ”Tämä levy vaatii auetakseen sydänsuruja. Ja kännin.”

Ei sydänsuruja eikä halukkuutta vetää kännejä – Morning Phase ei täysin avautunut. Mutta aikaa, se vaati aikaa. Paljon aikaa.

Puolitoista vuotta ilmestymisensä jälkeen se tuntuu jopa lähes yhtä tärkeältä kuin Sea Change. Muun muassa seuraavien hienouksien myötä.

Kahvi + konjakki – Everybody’s Gotta Learn Sometimes (2004)

Tahraton mieli -elokuvan (2004) soundtrackilla julkaistu cover The Korgis -yhtyeen kasarihitistä Everybody’s Gotta Learn Sometimes (The Korgis -alkuperäinen tosin tunnetaan nimellä Everybody’s Got to Learn Sometime, mikä on erikoista), se on hieno.

Todella hieno. Kuuntele vaikka.

Kysyn vielä kerran, että mikä Beckissä on kiehtovaa? Tai oikeammin, mikä Beckissä on parasta?

Se, että mies on sellainen kameleontti mitä on. Kuultiinpa viikon päästä sunnuntaina kello 19.00 keikkansa Suvilahdessa aloittavan Beckin keikalla mitä tahansa kappaleita miehen yhdeksältä albumilta, valikoiman runsaudesta homma ei ainakaan jää kiinni.

Ei kommentteja