Muutama löytö terapiasohvan tyynyjen seasta

Musiikkiterapiasohvalle on riittänyt viikon ensimmäisinä päivinä käyttöä. Sohvatyynyjä pöyhiessä on kuitenkin tullut vastaan kaksi ilahduttavaa uutta tuttavuutta. Tai oikeammin voisi sanoa, että yksi aiemmin huomioimatta jäänyt versio vanhasta suosikista sekä yksi ilmestyessään vakuuttanut, mutta pian ympärilleen julkaistun vaisun levykokonaisuuden myötä unohtumaan päässyt liikuttava cover-versio.

Bon Iverin Bon Iver, Bon Iver (2011) on yksi vaikuttavimmista, hienoimmista ja tässä osoitteessa tehosoitetuimmista viime vuosina ilmestyneistä levyistä.

Hyvä ystävä lähetti tänään linkin levyn päättävästä Beth/Rest -hienoudesta julkaistuun Rare Book Room -versioon, joka on kaikessa erilaisuudessaan jopa levyversiota vaikuttavampi.

Tänään kuultu viimeisin uutinen High Fidelity -romaanin ja -elokuvan romantisoiman levykauppakulttuurin vähittäisestä kuolemasta sai miettimään omaa suhdetta lapun oveen laittaneeseen kauppaan.

Yksi parhaista kaupasta saaduista suosituksista oli Sam Amidonin  I See the Sign -albumi (2010). Amidonin äänen väri on hieno. Se korostuu erityisesti My Old Friend -kappaleessa, joka on soinut tänään soittimessa tiuhaan.

Etenkin Amidonin laulama viimeinen ”goodbye” on samanaikaisesti lohduton ja musertava, mutta silti pakahduttava ja toiveikas ja niin täynnä tunnetta, että huh. Äkkiä unohtuu se seikka, että kyseessä on cover-versio (joka voittaa alkuperäisen version about 100–0) kantrisankari Tim McGraw’n kappaleesta. Bright Sunny South (2013) oli lopulta levynä pettymys ja My Old Friendkin unohtui pian, mutta tänään se on taas noussut esiin.

Laulu sopii alkuviikon tunnelmiin kuin nyrkki silmään, nenä päähän, napa alavatsaan ja mitä niitä ah niin hienoja vertauskuvia nyt onkaan. Liikuttava ja hieno kappale.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.