Äänilevymuistilappu! 11 erittäin hyvää vuoden 2015 aikana julkaistua albumia

Vuosi 2015 on vajaan parin kuukauden päästä jo puolivälissä. Alkuvuosi on kulunut hurjaa vauhtia. Tähän on vaikuttanut osaltaan se, että tammi-, helmi-, maalis-, huhti- ja toukokuussa on julkaistu poikkeuksellisen monta hyvää albumia. Tässä musiikkiterapiasohvan pohjalta huutelumuistutuksia itselle ja muille niistä mieleensementoituneimmista tapauksista.

kollaasilevyt

Belle & Sebastian – Girls in Peacetime Want to Dance

Ensi vuonna 20 vuotta täyttävä glasgowlaispoppoo pisti heti levyn ensisinglellään tanssivaihteen silmään: The Party Line on riemastuttava kappale, joka näytti osittain suuntaa viime syksynä tulevalle Belle & Sebastian -levylle.

Albumi on ennen kaikkea monipuolinen katsaus Stuart Murdochin johtaman ryhmän valttikortteihin: löytyy herkkyyttä, löytyy tarttuvuutta, löytyy yhteiskuntakritiikkiä ja paikoittaista älyllistä romantiikkaa. Sinänsä ei siis mitään uutta Belle & Sebastianinsa tunteville, mutta joka tapauksessa Girls in Peacetime Want to Dance on mahtava paluu peruslaadukkaalle B&S-tasolle Murdochin pelonsekaisia tunteita herättäneen umpisurkean God Help the Girl -esikoiselokuvaohjauksen jälkeen.

Kuuntele tämä yksi kappale, vaikutu ja ota haltuun koko levy.

Pimeys – Aika tihentyy

Pimeyttä on verrattu usein Egotrippiin eikä vertaus ole sinänsä lainkaan väärä. Laulajakaksikko Pekka Nisun ja Joel Mäkisen johtama nelikko on musiikissaan ajoittain teatraalisempi eivätkä lauluharmoniat ole yhtä vahvassa roolissa, mutta yhtye on kuitenkin hyvää vauhtia matkalla kohti vertailukohtansa tarttuvuutta, melodiarikkautta ja energiaa.

Muut on jo menneet -esikoislevyn (2013) upean Helsinki-kappaleen tunnelataustasolle ei tammikuussa julkaistun Aika tihentyy -albumin lauluista yllä yksikään, mutta esimerkiksi avausrivillään (”Äiti kuoli keväällä / kun me hakattiin Kimbleä”) ravisteleva Muistin sen toisin -avausraita ja tarttuvan, melankolisen ja keskitempoisen suomirock-kappaleen mallilaulusta vuonna 2015 käyvä Meeri ansaitsisivat radiosoittoa huomattavasti enemmän kuin taajuuksilla usein soiva hajuton ja mauton kertakäyttöpop.

Kuuntele tämä yksi kappale, vaikutu ja ota haltuun koko levy.

Susanne Sundfør – Ten Love Songs

Röyksoppin ja M83:n äänitteiltä tuttu norjalaislaulaja Susanne Sundfør vastaa alkuvuoden parhaasta tanssipoplevystä. Kirjoitin albumista arvostelun tänne ja olen pari kuukautta arvion kirjoittamisen jälkeen ja levyn jälleen pienen tauon jälkeen kuunneltuani täysin samaa mieltä.

Surumielisestä parisuhdeproblematiikkapainotteisesta tunnelmastaan huolimatta Ten Love Songs ilahduttaa. Jos laulajan suurempi läpimurto Norjan rajojen ulkopuolella tapahtuu tällä levyllä, se on vain ja ainoastaan oikein.

Kuuntele tämä yksi kappale, vaikutu ja ota haltuun koko levy.

Egotrippi – Vuosi nolla

Kotimaisen rockmusiikin konkareihin yli 20-vuotisen uransa myötä luettava Egotrippi julkaisi huhtikuussa yhden parhaista albumikokonaisuuksistaan. Vuosi nolla on musiikillisesti sukua bändin vuoden 2006 Vielä koittaa uusi aika -levylle, joka on tähän asti ollut vahvin Egotrippi-pitkäsoitto. Uutuus nousee rinnalle.

Yhtyeen kahdeksannen studioalbumin kappaleet ovat kuin tehtyjä livenä soitettavaksi – kannattaakin ehdottomasti käydä katsastamassa Egotripin keikkakunto, sillä bändi on niin sanotusti vireessä. Sekä levyn voimapopimmat että melankolisemmat kappaleet toimivat.

Kuuntele tämä yksi kappale, vaikutu ja ota haltuun koko levy (ja lue lisää Vuosi nollasta täällä).

Sufjan Stevens – Carrie & Lowell

Sufjan Stevensin seitsemäs albumi Carrie & Lowell kertoo lähinnä laulaja-lauluntekijän Carrie-äidistä, vaikka isäpuoli Lowellkin on päässyt levyn nimeen mukaan. Stevensin äiti kärsi skitsofreniasta ja jätti lapsensa tämän ollessa vain vuoden ikäinen. Muutaman lapsuuskesän jälkeen laulaja näki äitinsä seuraavan kerran vasta tämän ollessa kuolemaisillaan.

Levy on paitsi erittäin hieno, myös tekstillisesti rankka. Stevens pui kadotettuja vuosia ja tekemättä jääneitä asioita harvinaisen sydämeenkäyvästi kuulaissa folklauluissaan, joista kepeys pysyttelee kaukana.

Kuuntele tämä yksi kappale, vaikutu ja ota haltuun koko levy.

Tobias Jesso Jr. – Goon

Goon saattaa hyvinkin olla vuoden 2015 paras esikoisalbumi. Aiemmin kitaraa soittaneen ja debyyttinsä lähes pelkästään pianon varaan rakentaneen Tobias Jesso Jr.:n musiikissa kuuluu kaikuja esimerkiksi Lennonin ja McCartneyn soolotuotannoista, Harry Nilssonista ja jopa Randy Newmanista.

Tekstillisesti Jesso Jr. luotaa sympaattisen koskettavasti elämänsä pettymyksiä, niin parisuhteissa, arkielämässä kuin perhepiirissäkin. Goon on ei välttämättä helposti aukeava, mutta kuitenkin lopulta kuulijansa palkitseva levy.

Kuuntele tämä yksi kappale, vaikutu ja ota haltuun koko levy.

Yona – Naivi

Naivin toiseksi viimeinen kappale Lintu on yksi hienoimmista viime vuosina tehdyistä kotimaisista lauluista. Hitaasti siivilleen nouseva, elämää suurempaa surumielistä kaipuuta luotaava kappale kasvaa lopulta uljaaseen loppusoittoonsa.

Albumi on aiempia Yonan levyjä popimpi, mutta laulajan vahvuudet ovat ennallaan: luonto- ja tunnekuvaus on vahvaa ja Didier Selinin tuotanto sekä Liikkuvat Pilvet -orkesterin soitto erittäin laadukasta.

Kuuntele tämä yksi kappale, vaikutu ja ota haltuun koko levy.

Blur – The Magic Whip

Blur teki kahdentoista vuoden tauon jälkeen yhden parhaista albumeistaan. Kitaristi Graham Coxonin ylilyöntimaneerit on pidetty kurissa ja kappas vaan: miehen kitaraosuudet kuulostavat tyylitietoisimmilta ja luontevimmilta kuin kenties ikinä aiemmin Blurin albumeilla.

The Magic Whipin kappalemateriaali on hämmentävän yhtenäistä albumin silppumaiseen syntytarinaan peilaten. Damon Albarnin Everyday Robots -soololevyn tunnelma leijuu usein albumin rauhallisempien kappaleiden yllä, mutta lopulta Blur kuulostaa siltä, miltä sen pitääkin – täysin omalta itseltään.

Kuuntele tämä yksi kappale, vaikutu ja ota haltuun koko levy.

Topi Saha – Nykyaika

Topi Sahan kolmas levy on pullollaan vahvoja mielikuvia. Isä, minä ja Musta -laulun rivi ”Minun isäni on iso ja vahva / Minun isäni on iso ja vahva / Isän pistoolissa on visakoivukahva” on yksi pysäyttävämpiä hetkiä kotimaisessa musiikissa pitkiin aikoihin.

Matti Johannes Koivun ja Johnny Cashin nimet välillä mieleen tuova, tyylikkäästi sovitettu Nykyaika pysäyttää ja pakottaa kuuntelemaan itseään. Sahan tarinat ovat vahvoja.

Kuuntele tämä yksi kappale, vaikutu ja ota haltuun koko levy.

Natalie Prass – Natalie Prass

Natalie Prassin Natalie Prass saattaa hyvinkin olla vuoden 2015 paras debyyttialbumi. Levyssä kuuluu eronneen laulajan sielu. Prassin esikoispitkäsoitto käsittelee eroa molempien osapuolien näkökulmista ja onnistuu dramaattisella tavalla.

Matthew E. Whiten tuottaman albumin instrumentaatio on komeaa ja niin lähellä viihdemusiikkia kuin sanan muuttumatta negatiivishenkiseksi voi olla. Paikoin mieleen tulevat jopa Burt Bacharachin tekemiset. Natalie Prassin herkän vereslihaiselle ja iholletulevalle tulkinnalle jää ihailtavasti tilaa.

Kuuntele tämä yksi kappale, vaikutu ja ota haltuun koko levy.

Mew – +-

Kaikki on muuttunut, mutta silti monet asiat ovat samaan aikaan turvallisesti ennallaan. Tai ainakin niin, kuten ne olivat ennen edellistä Mew-albumia. +- on tunnelmaltaan totuttua optimisempi tanskalaisyhtyeen levy.

Mew’n kuudes studioalbumi lämmittää. Albumilla soittaa aikuistunut ja asemansa hyväksynyt yhtye. Jonas Bjerren melodiat ovat paikoin taianomaisia. Aivan kuten ennen.

Kuuntele tämä yksi kappale, vaikutu ja ota haltuun koko levy (ja lue lisää uudesta Mew-albumista täällä).

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.