Minä, Freddien muistokonsertti ja ikätoverini Under Pressure

Heti alkuun pikaisesti käsiksi päivänpolttavaan aiheeseen. Ei hätää, nyt ei oteta kantaa spotifyllisuuteen eikä spotifyttomuuteen muuten kuin seuraavien noin 75 sanan verran.

Digi ja fyysinen ovat molemmat kivoja, ugh, rauhaa, kukin tallaa tyylillään ja jokaisen oma mieltymys on jokaiselle omakohtaisesti se paras. Jos fyysinen levy on joskus kuollakseen, se kuolee ja sillä hyvä, mutta minulle se ei kuole ainakaan niin pitkään, kun levyjä saa vielä jostain. Digi elää omaa elämäänsä vahvasti ja kätevästi – jopa dominoiden – siinä rinnalla ja löytää vielä varmasti entistä sopivammat omat uomansa. Mutta ne fyysiset levyt kansilehtisineen päivineen. Ne ovat valtava määrä muovia, mutta ne ovat minulle rakas valtava määrä elämän varrella matkaan kerääntynyttä ja kerääntyvää muovia eikä sitä seikkaa muuta mikään ennustus tai julistus fyysisen äänilevyn kuolemasta tai näivettymisestä.

Tämä tieto riittää vallan hyvin.

Ja sitten asiaan.

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin yksittäinen musiikkikappale on tehnyt joskus niin ison vaikutuksen, että sen muistaa ja tunnistaa keskellä pahinta suurkaupungin iltapäiväruuhkaa, noin kahden sekunnin pätkästä, aina? Sen saman tunteen, joka aiheuttaa kropassa kylmiä väreitä ja säväreitä, kun päästään siihen tiettyyn kohtaan siinä kyseisessä musiikkikappaleessa?

Musiikkiterapiasohvan omistajatahoon aka tämän blogin skribenttiin on tehnyt moisen vaikutuksen useampikin kappale vuosien varrella, kyllä, mutta taannoin tuon tunteen nosti pintaan melko yllättävä laulu. Laulu, jonka tärkeyden itselle olin hetkellisesti unohtanut.

queen

Brittihipstereitä New Orleansissa vuonna 1981.

Istuin eilen illalla taksissa matkalla töistä kotiin. Radiossa soi Radio Ga Ga. Heti kappaleen jälkeen päässä alkoi soida tutun kuuloinen sormien napsuttelu ja bassoteema, jonka tunnistaisin maailman pahimman kakofonian keskelläkin. Vanilla Icen Ice Ice Baby, joku hupiveikko voisi todeta.

Mutta ei. Queenin ja David Bowien Under Pressure. Kyllä.

Se klassinen bassoteema. Tunnustan heti alkuun, että kuulin sen ensimmäisen kerran kutakuinkin vuonna 1990. Enkä kuullut sitä Queenin esittämänä, vaan Vanilla Icen.

Queen oli tullut tutuksi Hittimittarin, Sky TV:n ja MTV:n musiikkivideotulvasta. Breakthru liikkuvan junan katolla kuvattuine musavideoineen oli jäänyt mieleen.

Samoin Miraclen video, jossa nähtiin lapsiversio Queenista (se on muuten tänä päivänäkin oikein hauska video, katso vaikka).

Kului vuosi. Kului pari vuotta. Freddie Mercury kuoli HIV:hen marraskuussa 1991. Laulajalle järjestettiin seuraavan vuoden pääsiäisenä muistokonsertti, jonka Yle televisioi suorana.

Siinä sitä sitten tuijotettiin kuvaputkitelevision ruudulta. Samaan aikaan pidettiin silmällä vhs-nauhuria, ettei nauhoitus vaan katkea, vaan konsertti saadaan talteen ikuisiksi ajoiksi.

Konsertti järjestettiin Lontoossa 20. huhtikuuta 1992, silloisella Wembleyn stadionilla, joka purettiin vuonna 2000. Paikalla oli 72 000 ihmistä. Liput tulivat myyntiin helmikuussa 1992 ja ne myytiin loppuun kolmessa tunnissa, vaikka lipunmyynnin alkaessa esiintyjistä oli tiedossa vain ja ainoastaan elossa olevat Queen-jäsenet. Lipputulot ohjattiin AIDS-tietoisuuden lisäämiseksi perustetulle The Mercury Phoenix Trust -hyväntekeväisyysjärjestölle.

Freddie Mercuryn muistokonsertti 1992. Screenit. Stevie Wonderin keikka Helsingissä 2014. Ei screenejä.

Suurin syy Freddie Mercuryn muistokonsertin nauhoittamisen ehdottomuudelle oli kuitenkin kuukautta vaille 11-vuotiaan itseni hellyttävän iso innostus MetallicaaGuns N’ RosesiaExtremeä ja muita ”rankempia” yhtyeitä kohtaan.

Löysin konsertin biisilistan, enkä todellakaan tiennyt, että sittemmin erittäin tärkeäksi kappaleeksi itselle muodostunut Love of My Life oli mukana konsertissa, Nuno Bettencourtin ja Gary Cheronen esittämänä. Ei se siinä Ylen lähetyksessä ainakaan ollut. Eihän?

Muistokonsertin myötä korvat aukesivat Queenille toden teolla. Monet klassikot perustelivat asemansa kertaheitolla.

Vaikka Elton Johnin kiilaileva laulusuoritus nyt kuulostaakin lähinnä ärsyttävältä, nahkahameisen W. Axl Rosen mukaantulo Bohemian Rhapsodyn rokkiosaan on vakuuttava.

Jälkeenpäin on ollut kuitenkin erikoista huomata, että suurimman ja pysyvimmän vaikutuksen Freddie Mercuryn muistokonsertissa tekivät David Bowie ja Annie Lennox.

Under Pressure. Ennen tuota 22 vuoden takaista huhtikuista iltaa kuvaputkitelevisiota tuijottava minä ei tiennyt kyseisestä kappaleesta varmasti mitään. Saatoin ihmetellä, että mitenkäs tuo Queen nyt Vanilla Ice -coveria intoutui soittelemaan. David Bowiesta tiesin luultavasti Let’s Dancen ja Annie Lennoxista ehkä korkeintaan Eurythmics-hitit.

Annie Lennox, David Bowie ja David Bowien katse.

Mutta osasin englantia melko hyvin. Sain oikein hyvin selvää, kun hailakan mintunvihreään pukuun sonnustautunut brittimies ja dramaattisesti meikattu, teatraaliseen ja yläosastaan kiiltelevään hameeseen pukeutunut brittilaulajatar lauloivat sanoja, jotka jäivät askarruttamaan esipuberteettiangstista 11-vuotiasta mieltä.

Bowien katse tuntui porautuvan kolossaalisen kuvaputkitelevision ruudusta läpi.

Pressure pushing down on me
Pressing down on you – no man ask for
Under pressure – that burns a building down
Splits a family in two, puts people on streets

Ei se ensimmäinen säkeistö vielä mitään isompaa vaikutusta tehnyt. Mutta seuraava osa teki. On se nyt sitten b-osa, kertosäe tai mikä vaan musiikkitekniseltä nimeltään.

Itse kutsun sitä tällä kertaa vaikkapa nostatusosaksi, jonka aikana tuntuu siltä, kuin kehossa kulkisi pieniä sähköaaltoja edestakaisin. Taitavat olla niitä kylmiä väreitä. Goosebumpseja.

It’s the terror of knowing
What this world is about
Watching some good friends
Screaming ’Let me out’
Pray tomorrow gets me higher
Pressure on people – people on streets

Under Pressuren sanoma on validi tänä päivänäkin. Rauhaa ja rakkautta. Peace and Love. On sotaa. On äärimmäistä pahaa. Hulluuden rajamailla ja paineensietokyvyn ylärajoilla mennään, mutta eikö rakkaus tuo toivoa? Eikö se voi pelastaa meitä?

Eivät nämä asiat ole ydinfysiikkaa. Jos jokin asia elämässä on hyvä, siitä haluaa pitää kiinni eikä sen halua ikimaailmassa häviävän. Jos rakkaus on se toivo, joka auttaa selviämään kiireiden, paineiden ja hulluuden ristitulesta, miksi sen ei toivoisi optimistisesti pysyvän läsnä tasapainottamassa arkea?

bowie lennox

Lennox, Bowie ja Bowien katse. Bowien Katse ansaitsisi olla erisnimi.

Under Pressuren kliimaksi on huima. Freddie Mercuryn muistokonsertissa Annie Lennox ja David Bowie lauloivat nämä sanat toistensa syleilyssä.

’Cause love’s such an old fashioned word
And love dares you to care for
The people on the edge of the Night
And love dares you to change our way of
Caring about ourselves
This is our last dance
This is our last dance
This is ourselves
Under pressure
Under pressure
Pressure

Under Pressuren kliimaksi, loppusoitto. Se on jotakin, jonka jälkeen ei saa hetkeen sanaa suustaan. Se on hieno. Se on uljas. Se on dramaattinen. Se on teatraalinen. Se on kaihoisa. Se on toiveikas. Siinä on jotain musertavan hienoa.

Se huutaa, että ’kyllä se siitä’.

Kyllä se siitä.

Tänään tajusin, että minä ja Under Pressure olemme ikätovereita. Hyvin olemme säilyneet.


Freddie Mercuryn muistokonsertin toisen puolikkaan, jossa lavalla on Queen vierailevine solisteineen, voit katsoa esimerkiksi täällä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.