Lemonatoria ei kohta enää ole – kauan eläköön Lemonator!

Lemonator laittaa pillit pussiin Helsingin Tavastia-klubilla elokuun viimeisenä lauantaina. Tämä artikkeli on syvä kumarrus ja korkea hatunnosto tuon erittäin merkittävän orkesterin suuntaan – Lemonatorin musiikki on soinut viimeisen 20 vuoden aikana musiikkiterapiasohvan isännän kasetti-, levy- ja muissa soittimissa paljon. Sisältää: lääkärin määräämän rautaisannoksen verran nostalgiaa.

lemot

Se oli kriittistä aikaa. Viisitoistavuotiaan tulevan musiikkiterapiasohvan isännän musiikillinen identiteetti oli herkässä vaiheessa. Kaikki uusi kiinnosti. Kaikki uusi kiinnosti paljon.

Vuosina 1994–2000 tuon kyseisen sankarin musiikki-identiteetille tapahtui hurjia. Kovis-heavy-vaiheen jälkeen tuli Red Hot Chili Peppers. Sitten Oasis. Sitten Blur. Jostain takavasemmalta ilmestyi Weezer. Yhtäkkiä valkeni Don Huonojen olemassaolo. Egotrippikin ilmoittautui mukaan taisteluun paikoista teini-ikäisen minän musiikillisen sielun ja sydämen pysäköintipaikoista.

Vuonna 1997 koko musiikillinen sielunmaisema kääntyi ympäri – ensin Radioheadin ja sitten Kentin myötä. 1990-luvun viimeisinä vuosina samaan joukkoon tupsahtivat PortisheadMassive Attack ja Depeche Mode. Version 2.0 -levynsä (1998) aikaan Garbagekin ehti olla mukana tosi tärkeä -kategoriassa.

Välillä innosti The Beatles, välillä taas 1970-luvun disko ja funk. Pet Shop Boyskin ilmestyi mukaan kuvioihin oltuaan maailman parhaan popkappaleen (Being Boring) tehtyään vuosikymmenen ajan melko täysin poissa näkö- ja kuulokentästä.

Jossain kohtaa 2000-luvun alettua kuvioihin hyppäsi tositarkoituksella indie ja sehän oli sitten menoa se, eikä sieltä maailmasta ole löytynyt paluureittiä tähän päivään mennessä.

Mutta 1990-luvun puoliväli ja loppu, silloin elämään ilmestyi keltasininen logo, jossa on hymyilevä sitruuna. Kyllä. Hymyilevä sitruuna.

Hymyilevän sitruunan takaa löytyi laulaja-kitaristi Lasse Kurjen, kitaristi Risto Eskolinin, basisti Antti Karisalmen ja rumpali Mikko von Hertzenin muodostama yhtye nimeltä Lemonator. Musiikki oli jonkinlaista voimapoppia.

Lemonatorin ensimmäinen levy Yellow (1997) oli ilmestymisensä aikoihin ja muutaman vuoden sen jälkeenkin yhden länsiuusmaalaisen kaveriporukan THE kesälevy. Se oli täynnä iloisia, energisiä, melodisia popkappaleita, joiden tahdissa oli kiva tanssia ja pomppia keikoilla.

Superb oli bändin debyyttilevyn suurin hitti, mutta tähän osoitteeseen suurimman vaikutuksen tekivät muutamat muut albumin kappaleista.

You Could Be a Monster oli ja on edelleen jotenkin kauhean vilpitön, elämäniloa huokuva, yksinkertaisen optimistinen laulu. Ja niinhän se on: sä voisit olla vaikka hirviö, en mä välitä. Aivan.

Over Now taas on erobiisi, joka ei kaikessa rempseydessään välttämättä oikein tuntunut erobiisiltä. Paitsi sitten, kun tajusi tekstin. Sanoma oli vakuuttava: se on loppu nyt. Piste. Erittäin samaistuttavaa lyriikkaa ihastuksiaan pähkäilleen nuorisolaisen korviin.

Playing With Dinosaur, punkpopvimmaa. Näin rullaa soitto ja laulu. Samaa henkeä oli Yellow’n julkaisun jälkeen julkaistun Pronounced Lemon Ate Her -ep:n päättävässä The Police -coverissa Next to You.

Niin. Tuo ep, Pronounced Lemon Ate Her, sisälsi neljä raitaa, joista avausraita Shine on edelleen yksi omista suosikki-Lemonator-kappaleista. Picture Perfect Sky hyvänä kakkosena. Näitä kappaleita ei ikävä kyllä löydy internetistä, joten en voi niitä poimia tähän mukaan kuunneltavaksi.

Aluksi Lemonatorissa koukutti bändin energisyys ja optimistisuus. Vuosi esikoislevyn jälkeen koukuttavin elementti oli jotain aivan muuta.

Vaatepoliittisia muistoja 1990-luvun lopulta.

Vaatepoliittisia muistoja 1990-luvun lopulta.

Maison Rilax (1998) on Lemonatorin paras albumi. Se on sydänsurulevy, joka julkaisunsa aikoihin teki suuren vaikutuksen varpaidenkynsiänsä myöten tyttöön ihastuneeseen ja tunteinensa vaille vastakaikua jääneeseen lukiolaisjäbään.

Maison Rilaxin ja Yellow’n välinen kontrasti oli mykistävä. Jos Yellow oli liki täydellinen kesälevy, Maison Rilax oli soundtrack syksyn pimeimpiin ja masentavimpiin hetkiin. Yksi lohduttavimpia levyjä mitä omasta levyhyllystä löytyy. Niitä levyjä, joita kuunnellessa tekee mieli laittaa kynttilöitä palamaan, vetää villasukat jalkaan, käpertyä vilttikasan alle ja juoda pullollinen punaviiniä.

Levyn avaus- ja nimikappale Maison Rilax iskee kertosäkeessään heti kortit pöytään ja antaa suunnan koko albumille. Pateettinen, musertava kertosäe. Kylmät väreet, aina.

Don’t need your love / Don’t need your explanations
I wish you best luck / All of our windows broken

Muita avainhetkiä Maison Rilaxilla ovat muun muassa raukea Same Old Same, huikeasti loppusoittoonsa kasvava Lost ja tietysti pikkuhiteiksi nousseet Not Your Game ja jousien komeasti kuljettama Headlights.

Lemonatorin toinen levy on musiikkiterapiasohvan omistajatahon mielestä ehdottomasti yhtyeen paras albumikokonaisuus. Levyn julkaisun jälkeen julkaistulta Not Your Game -ep:ltä löytyy kuitenkin henkilökohtaisella tasolla tärkein kappale, jonka bändi on tehnyt.

Sen nimi on Nobody Here enkä voi sisällyttää tuota kappaletta äänimuodossa tähän kirjoitukseen, sillä sitä ei löydy mistään. Tai no, tuossa kahden ja puolen metrin päässä levyhyllyssä se ep-levy on, mutta ei sitä nyt tänne sitten saa millään ilveellä vaikka kuinka haluaisin.

Nobody Here on raukea balladi. Se on itse asiassa malliesimerkki sellaisesta musiikkikappaleesta, jollaisesta minä erityisen paljon pidän. Laulu, joka kasvaa loppua kohti osa osalta, hetki hetkeltä, ja joka huipentuu erityisellä tavalla, yleensä loppusoitolla, joka omien ikisuosikkien tapauksessa on yleensä jousisoitinten siivittämä.

So simple and pure / No questions, no rules / You can only assume /
That it’s the best thing you’ll ever see

Wasn’t it real? / Wasn’t it real? / Nothing is real / Nothing is real / Nobody here

Nobody Here on juuri sellainen kappale, joka menee täydellisesti luihin ja ytimiin. Laulu, jota voi kunnella stereoista maatessaan sängyllä tai lattialla kattoon tuijotellen. Tai julkisessa kulkuneuvossa kuulokkeista, samalla kun katse jumittuu ulos lasista, jonnekin sumeana vaihtuvaan maisemaan, jonnekin kaukaisuuteen. Kun istuu Suomenlinnan kallioilla kuulokkeet päässä myrskyävää merta tuijottaen.

Voisin kirjoittaa tuosta yhdestä laulusta yhtä paljon kuin Mika Waltarin Pienoisromaaneista, Nick Hornbyn Uskollisesta äänentoistosta, Sebastião Salgadon luontovalokuvista, Pulp Fictionista tai Searching for Sugar Man -dokumenttielokuvasta.

Jos löydätte tuon laulun jostain, kuunnelkaa se. Suosittelen.

Lemonator1

Lemonator-nokkamies Lasse Kurki. Kuva: Tomi Palsa.

The Waltz (2000) oli Lemonatorin läpimurtolevy. Mikko von Hertzenin lähdettyä Intiaan etsimään henkistä tasapainoa elämään, rumpalin paikan otti Kelly KetonenLevottomat-elokuvan (2000) soundtrackille päätyneestä Californiasta tuli hitti.

Maison Rilaxilla alkanut paatoksellisuus ja surumielisyys jatkui bändin kolmannella pitkäsoitolla. Kesällä 1999 Vantaan Korsossa järjestetyssä Ankkarockissa Lemonator esitti kaksi uutta kappaletta, jotka Lasse Kurki esitteli nimillä Uus hidas ja Uus nopee.

Uus nopee päätyi levylle nimellä You’re Left, I’m Right ja Lasse sai duettokumppanikseen Jonna Tervomaan.

Uus hidas taas sai nimekseen The Unbreakable Two.

Jos muuten joskus jokin pieni yksityiskohta häiritsee, niin tässä kappaleessa mahtipontisen kitarasoolon jälkeisen hiljaisen kertosäkeen avaustahdilla kuultava sävel, se häiritsee. Joku instrumentaatiossa kuulostaa siltä, että sen ei kuuluisi mennä noin. Voi olla, että tämän tekstin kirjoittaja on väärässä, mutta joka tapauksessa tuo sävel ja sen oikeellisuus on häirinnyt vaatimattomat 15 vuotta.

Mutta se siitä. The Waltzilla on toki muitakin hienoja hetkiä, vaikka nuo kaksi ovatkin jääneet rakkaimmiksi.

One Last Day avaa levyn komean kaihoisasti.

Once I Killed a Boy With a Girl on monien mielestä yksiselitteisesti Lemonatorin paras kappale. Itse en kuulu tuohon joukkoon, mutta The Waltzin parhaita lauluja kyseinen biisi kyllä on.

Tylyyn ja toteavaan ’All you’ll ever be good at is / fucking up other peoples lives’ -lauseeseen huipentuva I Don’t Want to Live Forever edusti harvinaisen angstista Lemonatoria.

Raadollinen, jylhä ja pakahduttavan surumielinen You Stole My Heart soi muistaakseni Postin tv-mainoksessa. Sydänsuruballadien aatelia. Laulu niihin hetkiin, kun lohdutukseksi kaadettu täysi punaviinilasi kaatuu vahingossa lattialle.

Levyn päättävä Everybody Knows on pidättelevässä optimistisuudessaan yksi all-time-parhaista Lemonator-kappaleista.

Sama linja jatkui vuonna 2003 julkaistulla Grandpop-levyllä. Puolet albumin biiseistä olivat suoraan sanoen helvetin hyviä, puolet sellaisia, jotka tuli jätettyä usein väliin levyä tehokuunnellessa.

On myönnettävä, että The Waltzin jälkeen en ollut lainkaan varma innostunko enää Lemonatorista. Sitten kuulin radiosta tämän hävyttömän hyvän popkappaleen ja olin taas myyty.

Grandpopin neljä ensimmäistä kappaletta avasivat levyn ryminällä. The Killer on angstisen Lemonatorin paraatinäytös, jossa pääosaa näyttelee vastustamattomasti rullaavan soiton kruununa Kelly Ketosen rumputyöskentely.

Glass Boy huokui kaihoisaa ja tarttuvaa popnerokkuutta. Oikeudenmukaisessa maailmassa sekä Broken Record että Glass Boy olisivat nousseet suunnattoman isoiksi radiohiteiksi.

Grandpopin avainkappale oli ja on allekirjoittaneelle kuitenkin popkaunokki nimeltä We’ll Be the Flowers on Our Grave.

En ymmärrä vielä 11 vuotta kappaleen julkaisun jälkeenkään täysin, että mistä Lasse Kurki tekstissään laulaa, mutta se on selkeästi jotain optimistismelankolisen kaunista ja koskettavaa. Kappaleena, tunnelmaltaan ja melodialtaan, tämä laulu on kuitenkin lähestulkoon täydellinen.

Grandpopin loput kappaleet ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Levyn loppupuolen parhaimmistoon kuuluva Is it You? soi kotimaisen matkapuhelinoperaattorin mainoksessa.

Grandpopin jälkeen Lemonator julkaisi kokoelmalevyn, jolle bändi äänitti keikoilla usein kuullun oman näkemyksensä tyttöbändi All Saintsin Black Coffee -popihanuudesta.

Versio ei ihan yltänyt alkuperäisen kuulaaseen popsensibiliteettiin, mutta ei se kauaksikaan jäänyt.

Vuonna 2006 tämän skribentin elämässä tapahtui isoja asioita. Ykkösasiana potentiaalinen ja hetkellinen elämän suuren rakkauden löytyminen ja muutto yhteen tämän kanssa. Taustalla soi totta kai hyvin paljon ja usein musiikki.

Indiemaailmaan hurahtaminen oli käynyt yhä vakavammaksi ja usko siihen, että Lemonator enää nousisi enää parhaiden tekemistensä tasolle, se oli vähissä.

Lemonator. Kuva: Tomi Palsa.

Lemonator. Kuva: Tomi Palsa.

Mutta jostain bändi löysikin taas uuden vaihteen silmään. Tuo vaihde ei ehkä tuonut yhtyeelle lisää kierroksia koneeseen, mutta se toi esiin kypsyneen rockyhtyeen. At the Presence of Great Beauty (2006) yltää pakahduttavuudessa hetkittäin Maison Rilaxin tasolle.

Niin. Pakahduttavuus-sanaa ei voi olla käyttämättä tiettyjen laulujen kohdalla. Will I Ever Find Out pakahdutti ensikuulemalla ja se pakahduttaa edelleen. Komeasti orkestroitu laulu soi samaan aikaan raukeana, koskettavana ja ennen kaikkea kauniina, olematta kuitenkaan missään vaiheessa millään tapaa tylsä. Will I Ever Find Out oli ilmestyessään muistutus siitä, että Lemonatorin musiikki menee parhaimmillaan niin sanotusti iholle.

Guardian Maria (The Good in Loneliness) oli toinen niistä kolmesta kappaleesta, jotka tekivät suuren, suuren vaikutuksen. Loppusoitto vaskiteemoineen on… no, maaginen.

Avainbiisikolmikon kolmas jäsen on nimeltään Not Like the Rest. Tahtilajiltaan kolmijakoinen balladi, jossa Lasse Kurki duetoi toista kertaa Lemonator-albumilla Jonna Tervomaan kanssa. Kaksikon lauluäänet soivat kertosäkeen harmonioissa yhteen liki täydellisesti.

Myös säkeistöjensä optimisesta tunnelmasta kertosäkeen dramaattisuuteen etenevä Would You Die For Me? on yksi levyn kohokohdista.

Lemonator julkaisi kuudennen studioalbuminsa Shake, Shake, Shake vuonna 2010. Se on albumi, josta olen jäävi sanomaan mitään, sillä en ehtinyt syventyä levyyn sen ilmestyessä ja sen jälkeen se vaan jäi.

Ja päällimmäinen olo oli se, että Lemonator on ollut minulle jo niin pitkään niin merkittävä yhtye, ettei se voi enää mitenkään pistää siitä paremmaksi.

Ne isot Lemonator-hetket – tärkeät albumit, yksittäiset ikimuistoiset kappaleet, loistavat keikat – oli koettu jo. Niistä jäi pysyvä, 20 vuoden ajan toimineen yhtyeen jättämä musiikillinen muistijälki.

Vaikka Lemonator lopettaa toimintansa, se muistijälki ei häviä mihinkään. Kun yhtye soittaa viimeisen keikkansa Helsingin Tavastia-klubilla elokuun viimeisenä lauantaina, tämän tekstin kirjoittaja on paikalla nostamassa imaginääristä hattuaan ilmaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.