Älä pidättele sisäistä Damoniasi!

Niin. Otsikon oli tarkoitus olla höpsö sanaleikki, mutta se ei nyt ehkä ihan täysin onnistunut. Toinen potentiaalinen otsikkohassutteluvaihtoehto oli Dan Brownin romaaniin viittaava Enkelit ja Damonit. No mutta, oli miten oli, terapiasohvalle käy tällä kertaa puoli-istuvaan asentoon pari viikkoa sitten debyyttisoololevynsä julkaissut Damon Albarn.

Damonien riivaama mies.

Ennen tuoreen suhteen aloittamista on oltava sinut menneisyytensä kanssa. Tämän artikkelin kirjoittajan suhde Blur-nokkamieheen ja hänen tekemisiinsä on ollut vuosien varrella melko vaihteleva.

Vuonna 1994 kohtasimme ensi kertaa. Girls & Boysin musiikkivideo pureutui verkkokalvoille koulupäivän jälkeisten perinnetoimien (sohvalle loikoilemaan, Music Television päälle, kahvit kiehumaan) ohessa. Se ärsytti. Se ärsytti paljon.

Parklife oli ihan hauska ja nykypäivänä omilla dj-keikoilla lähes vakiokamaa.

Siitä huolimatta, Oasis ja Pulp veivät silloiselta brittipoptuntemus- ja brittipoptietämystasoltaan heikohkon teinin orastavassa levyjenhaalimis- ja kuunteluvimmassa voiton. Ylivoimaisesti.

Oasis-biiseistä Live Forever ja Slide Away tekivät erityisen vaikutuksen. Whateverin b-puolelta löytynyt Half the World Away samoin.

Brittipopin hulluna vuotena 1995 (What’s the Story) Morning Glory? vei voiton The Great Escapesta. Silti myös Blurin kappaleet alkoivat vähitellen juurtua musiikilliseen alitajuntaan.

Country House – perus-ok, vaikkakin aika tyhjänpäiväinen. Stereotypes – hassu. Charmless Man – vielä hassumpi. Best Days – balladimaisen hassusti töksähtelevä. The Universal – kaihoisassa mahtipontisuudessaan kerrassaan hurmaava (ja alta löytyvä parin vuoden takainen Hyde Park -liveversio kertakaikkisen liikuttava ja kylmät väreet väkisin aiheuttava).

Vuonna 1997 D’you Know What I Mean? ja singlen b-puolelta löytynyt Bowie-cover Heroes nostivat odotukset seuraavaa Oasis-albumia kohtaan melkoisiin sfääreihin (kolmas suuri brittivaikuttaja Manic Street Preachers jääköön nyt tämän artikkelin ulkopuolelle). Be Here Now oli odotuksiin nähden järisyttävä pettymys. Usko Oasikseen hävisi kuin tuhka tuuleen.

Aiemmin samana vuonna Blur oli julkaissut Beetlebum-singlen, jossa oli jotain poikkeuksellista ja koukuttavaa. Blur-albumi ja etenkin sen ensimmäiset viisi kappaletta (BeetlebumSong 2Country Sad Ballad Man, M.O.R. ja On Your Own) käänsivät kiinnostuskelkan Blurin suuntaan.

Vuonna 1999 Blur herätti mielenkiinnon gospel-erohymni Tenderillä13-levy tuli kyllä hankittua, mutta se jäi muun aikakautensa musiikin jalkoihin.

Isoin omakohtainen Blur-herätys tapahtui – niin kiusallista kun se onkin tunnustaa – kokoelmalevyn myötä. Vuonna 2000 julkaistu The Best Of on erinomainen kokoelma, jonka avulla ymmärsin yhtäkkiä muun muassa To the EndinNo Distance Left to RuninShe’s So High’nThis is a Low’n ja End of a Centuryn hienouden. (Kokoelmalevyjen puolustukseksi on sanottava myös se, että Blurin lisäksi suuri Depeche Mode -herätykseni tapahtui Singles 86–98 -tuplakokoelman myötä.)

Think Tank (2002) hätkähdytti afro-, jazz- sun muine rytmeineen ja -vaikutteineen. Levy jäi silti etäiseksi. Maailmasta löytyi sillä hetkellä kiinnostavampaakin musiikkia.

Gorillaz oli Albarnin hassu animaatioprojekti, jonka levyt tuli kyllä hankittua, mutta josta intoiluun – sinkkubiisien lisäksi – mielenkiinto ei oikein tahtonut riittää. The Good, The Bad & The Queen kiinnosti Herculeanin ajan, mutta kiinnostus ei ollut pitkäikäistä myöskään tämän Albarn-projektin kanssa. Bändin omaa nimeä kantanut albumi unohtui nopeasti.

Blur palasi julkaisukantaan vuonna 2012 erinomaisella paluusinglellä. Under the Westway on hieno, klassinen Albarn-balladi. Viime kesän Provinssirockissa bändi soitti valitettavan harvalukuiselle yleisölle mainion keikan, jonka kohokohta oli juuri tuo encoren ensimmäisenä kuultu kappale.

Samalla oman Albarn-suhteeni ympyrä tavallaan sulkeutui: olin nähnyt Blurin livenä, käynyt läpi yhdeksäntoista vuotta kestäneen suhteeni yhtyeeseen ja hyväksynyt sen aseman yhtenä oleellisena osana musiikillista identiteettiäni.

Pöytä oli putsattu. Mitä seuraavaksi?

Damoninen esikoissoololevy.

Damon Albarnin debyyttisoololevy Everyday Robots julkaistiin huhtikuussa. Vakaana aikomuksena oli käsitellä albumia terapiasohvalla jo ennen levyn virallista julkaisua, mutta matkaan ilmestyi mutkia. Mielipiteen muodostaminen osoittautui varsinaiseksi damoniksi (jep, miksipä sitä itse hyvänä pitämäänsä vitsiä hyvän sään aikana lopettamaan).

Tätä kirjoittaessani kuuntelen Everyday Robotsia ehkä noin kahdettakymmenettä kertaa. Olen kuunnellut levyä kotistereoista, sekä ilman kuulokkeita että huonolaatuisilla kuulokkeilla. Nappikuulokkeilla sukkuloidessani julkisilla kulkuneuvoilla paikasta x paikkaan y. Herätessäni aamulla. Mennessäni illalla nukkumaan.

Välillä levy on tuntunut monotoniselta, tylsältä ja puuduttavalta. Ajoittain albumin kappalemateriaali on tuntunut kantavan vain hieman yli puolivälin.

Tänään päätin kuunnella Everyday Robotsin ensi kertaa niin sanotuilla ”paremmilla” kuulokkeilla. Nyt tuntuu, että albumi nytkähti ok-tasolta hyvä-tasolle. Levyn parhaat hetket tuntuvat koko ajan paremmilta. Toisaalta, levyn iloittelevin kappale Mr. Tembo muistuttaa edelleen ärsyttävän paljon Gorillazin 19-2000 -hittiä.

Tuntuu siltä, että uudelleen startannut suhteeni Damonin kanssa on lämmennyt hitaasti, mutta nyt ollaan siinä pisteessä, mihin odotinkin sen etenevän.

Everyday Robotsia on kuvailtu moderniksi gospeliksi, jota se monin paikoin kieltämättä on, mutta se on paljon muutakin. Albumi kiteytyy viiteen sanaan: melankolia, minimalismi, kaiho ja surumielisyys. Everyday Robots on tasalaatuinen levy, jolta on tehokuuntelun myötä noussut esiin muutamia todellisia helmiä. Tässä niistä vielä pari sanaa.

Lonely Press Play. Albarnin debyytin toinen singlebiisi, joka on samaan aikaan surumielinen ja vähän jännittynyt, mutta silti sellainen, jossa laulaja saa luotua jotenkin haikean lohdullisen tunnelman. Albarnia ehdottomasti kauneimmillaan – ja parhaimmillaan.

Can I get any closer
One anecdote cannot bring to you
When I’m lonely I press play
’Cause you’re not resolved in your heart
You’re waiting for me

You & MeKappale, jossa Richard Russellin minimalistinen tuotantojälki, maltillinen instrumentaatio ja Damon Albarnin melodiataju yhdistyvät melko täydellisellä tavalla. Seitsemäksi minuutiksi ja kuudeksi sekunniksi pehmeän melankoliseen tunnelmaansa upottava laulu, jossa ei ole mitään liikaa, ei mitään ylimääräistä.

You can blame me, blame me, blame me, blame me
When the twilight comes
All goes round again

The Selfish Giant. Unimielikuviin verhottua lähdön tunnelmaa Albarnin tyyliin. Kappaleella vierailee Natasha Khan eli Bat For Lashes, jonka äänen hädin tuskin erottaa kertosäkeessä.

I had a dream you were leaving
It’s hard to be a lover when the TV’s on and nothing’s in your eye

Hostiles. Damon Albarnilla on poikkeuksellinen kyky tehdä lauluista samaan aikaan leijuvia ja raukeita, mutta saada niihin yksinkertaisen painavaa sanomaa. Hostiles on malliesimerkki tästä. Johonkin suuntaan ollaan menossa, mutta suunta on vielä avoin.

It’ll be a silent day
I’ll share with you
Fighting off the hostiles
With whom we collude
Hoping to find the key
To this play of communications
Between you and me

Jos innostuit ja haluat testata oman Damon-suhteesi laadun, kuuntele koko levy täällä. Kuulokkeilla kuunteleminen on suositeltavaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.